Näyttelyt, Apurahat, Kilpailut

Näyttelyt: Ei ole. En ole tarpeeksi rikas eikä minulla ole sellaista ylimääräistä aikaa, että näyttelyitä alkaisin puuhaamaan. Nettisivut ovat auki 24/24, kävijöitä kaikista maanosista. Postikortteja tutkailevat sadat ihmiset päivittäin eri puolilla maailmaa. Kirjojakin jokunen... Se riittäköön. Näyttelyt varmaankin sopivat hyväpalkkaisille harrastelijoille, joilla on pakottava tarve saada kuviaan esille... Eri asia olisi, jos jostakin ilmaantuisi sponsori...

Apurahat: Senttiäkään ei ole tullut. Tuskin tuleekaan. Olen kyllä piruuttani anonut n. yhtä pientä kohde-apurahaa vuosittain. Ihan vaan, että jotkut saisivat päänvaivaa. Ja että "Hei, minäkin olen olemassa!"
Apurahoista tulevat ensimmäisinä mieleen nimet Sammallahti, Ojutkangas, Murtomäki ja Hautala.

Näille herroille jaettiin 15-vuotiset apurahat - joita useita on käytännössä pidennetty, jopa 19,7 vuotiseksi, kuten Pentti Sammallahdella - niihin liittyvine eläke-etuineen. Nyttemminhän tuollaisten lottopottien jako on -aivan oikein- lopetettu. Ovatko mainittujen herrojen kuvat sitten jotenkin ihmeellisempiä kuin kymmenien tai satojen muiden kuvaajien? Kuinka monen pienen ja tarpeellisen kohde-apurahan tulppana tuollainen pitkä tai vähän lyhyempikin apuraha on, sen voi jokainen laskea. Ex-Neuvostoliitossa oli nk. "ansioitunut kansantaiteilija" -syöttiläsjärjestelmä -miten pitkät valtionapurahamme eroavat tuosta systeemistä? Onko VALTIO todellakin se taho, jonka puoleen TAITEILIJOINA itseään pitävät ovat ensimmäisenä kääntymässä raha-anomuksineen? Eikö taiteilijan osa ole pikemminkin ulkopuolisen, kyseenalaistajan, rienaajan rooli? Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt?

Toisaalta Suomalaisen Työn Liiton lehdessä v.2001 "tyytyväinen yrittäjä" Hannu Hautala hehkutti, että "Suomessa on hyvä olla yrittäjänä!"

Sillä lailla!

Käsitteiden sekamelska on siis täydellinen!

On se irvokasta. On se härskiä.

Suomen Kuvalehti 42/2003: Hautala sai valtion 15-vuotisen apurahan 1987. "Irma jäi pois töistä hoitamaan kirjanpitoa." Edelleen: "Kuvaamiseni on dokumentointia." No niin, siinä se tuli. Yhden pitkän apurahan käyttö. Mutta miksi ihmeessä puhutaan "taiteilija-apurahasta", kun kerran ilmiselvästi on kyseessä y.r.i.t.y.s.t.u.k.i ? Kuten myös esim. hyvin myyvien valokuvaajien, Elina Brotheruksen ja Pentti Sammallahden tapauksissa. Perusrahoitus toiminnalle tulee Suomen valtiolta, ja myyntitulot sitten valokuvaajille omaan pussiin siihen päälle. Elina Brotherus ja Pentti Sammallahti nauttivat hyvästä myynnistä etupäässä ulkomailla. - Kun liike-elämässä yhteiskunta suhteettomasti subventoi y h d e n toimijan hankkeita jättäen toiset paitsioon, on tuloksena iso rähäkkä, kuten keväällä 2004 Aulangon kylpylähankkeen yhteydessä. "Kulttuuripuolella" kaikki on vastaavissa tapauksissa ihan ok, ja jos joku vähän yritää kysellä perään, on se heti "kateutta" ja "katkeruutta". Joopa joo...

Ja Pohjoisessa annoin kertoa itselleni, että muuankin Valtion Virallinen Apurahakuvaaja oli valitellut, ettei hänelle mitään eläkettä ole tulossa... Kun asian oikea laita on juuri päinvastainen: Valtion pitkiin apurahoihin kuuluu eläke-etu! Eli se erittäin merkittävä summa, jolla pienyrittäjä lakisääteisesti joutuu omaa eläketurvaansa maksamaan, vapautuu Kruununkuvaajilta esim. kulutukseen. Eläke heille lankeaa kuin Manulle illallinen.

On se huimaavaa!

Sitten taas toisaalta nämä "taidevalokuvaajat"...

Siihen kategoriaan päästäkseen pitää ilmeisesti olla "poliittisesti korrekti", "tiedostava", mielellään nuorehko naisvalokuvaaja. Jonkinlainen feministi-maisteri...

Voi kuvata vaikkapa itseään kökössä asennossa pellolla kauhtunut ulsteri niskassa vanhan matkalaukun kanssa (Elina Brotherus). "Naisen matka minuuteensa". Höpö-höpö.

Tai sitten esimerkiksi epäteräviä kuvia kuralätäköstä, sorsapoikueesta tai rengaskasasta (Heli Rekula). Trendi-kulttuurilehti (Image kesäkuu 2002) sitten revittelee näitä kiiltävillä sivuillaan. Valkoinen reunus varmaankin tekee näistä "taidetta". Tai viimeistään samanmielisen naistoimittajan artikkeli...

Tai niinkuin se yksi naisvalokuvaaja, joka kuvasi saksia seinällä erilaisissa asennoissa: Varma menestys ja nimitys, oliko se Vuoden Nuori Taiteilija vai mikä...

Eräänlaisenä ääri-esimerkkinä tältä osastolta mainittakoon taiteilija (!) Greta-Mari Veijolan näyttely "Metsäretkellä" Muu-galleriassa talvella 2003.
Räppäyksiä mm. kauhtuneista polvipussisista farkuista ja lenkkitossuista turvetta vasten. Varmuuden vuoksi, "taiteellisen vaikutelman" korostamiseksi, valokuvataiteilija Veijola jätti vieläpä silmälasit pois ja antoi terävimpien yksityiskohtien kadota...

Niinpä niin. Tottahan toki!

Satu keisarin uusista vaatteista on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Viimeksi anoin kuvausapurahaa syksyllä 2003. Kyseessä oli Alfred Kordelinin säätiö, jolta anoin apurahaa Paanajärvelle tehtäviin kuvausmatkoihin. Vuonna 1997 siellä kerran kävinkin, sateessa, ja laihoin tuloksin.

Lopetin samalla edes pienten kohde-apurahojen anomisen. Näinollen saldokseni apuraha-rintamalla jäi pyöreä nolla. Toisaalta paljon, paljon pienimmillä näytöillä kuin omani on tässä maassa kyllä apurahoja päästy nauttimaan, iloisesti. Ja vastaahan yksi valtion pitkä apuraha eläke-etuineen käytännössä USEITA SATOJA pieniä, tarpeellisia 1000 - 2000 euron kohde-apurahoja...

Toisaalta: Kuka sanoi, että elämä olisi reilua?

Ennustihan jo Jules Verne aikoinaan, että tulevaisuudessa taiteilijat elättävät itsensä kaupustelijoina - ja se tulevaisuus on nyt! Vernen ennustuksista niin moni muukin kävi toteen: sukellusveneet, avaruusraketit...

Eli ostakaa vaan, Hyvät Ihmiset, jatkossakin tuotteitani ja palveluitani! Kyseessä on taatusti apurahavapaa valokuvaus! Te teette toiminnan jatkumisen mahdolliseksi - kuten olette tähänkin asti tehneet.

Kiitos siitä, Rakkaat Ystävät!

Kilpailut: Osallistuin 90-luvulla muutamiin. Tuli yksi palkintokin: kori kaljaa, Keskiyön Aurinko-kuvalla!

Sitten hiffasin, että jotakin outoa oli siinä, että vaikka kuvat tulivat takaisin ilman menestystä, niistä tehdyt postikorttipainokset myivät nopeasti loppuun.

KYLLÄ KANSA TIETÄÄ!

KANSAA EI PETETÄ!

Mitäpä sitä siis enää kilpailuihin osallistumaan. Ainakaan nykyisessä elämänvaiheessa. Osallistumisesta koituu kuluja, vaivaa ja kuvat ovat kuukausia pois pelistä.

Ja sitäpaitsi onhan tässä kilpailu käynnissä koko ajan. Itsensä ylittämisessä.

Ja aikaa vastaan.