Kirja-arvio: F.E. Sillanpää: Elokuu |
 |
|||
| Entäpä minkälaista oli elämä Suomessa aikaisemmin? Kun miehet vielä olivat miehiä, naiset naisia, Suomi vielä Wanha Kunnon Suomi - eikä mikään Euroopan Unionin mallioppilas -wannabe Pikku-Amerikka? Antakaamme sananvuoro kaunokirjallisuudelle, Suomen ainoalle Nobel -kirjailijalle. Hämeenkyrön Iso Poika, Frans Eeemil Sillanpää (1888 - 1964) kertokoon.Yrittäkäämme Sillanpään sanataiteen avulla ymmärtää sitä muutosta, joka kotimaamme on muutamassa vuosikymmenessä myllertänyt käytännössä täysin toiseksi, vieraaksikin maaksi. Mutta ensiksi käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme oikaistaksemme erään sitkeästi elävän väärän luulon. Nimittäin sen, että "Taatan" Nobel olisi myönnetty jotenkin ikäänkuin myötätunnosta Suomen synkille tuonaikaisille kokemuksille... Ei muuten pidä paikkaansa! Tämä Nobel tuli ENNEN Talvisodan syttymistä. Eli voitaisiinko nuo iänikuiset joutavat lätinät "sääli -Nobelista" vihdoinkin lopettaa? Kiitos! Kun vauhtiin olemme päässeet, palauttakaamme mieleen, miten rohkeasti Taata 30 -luvulla esiintyi. Suomen nk. "älymystön" ollessa käytännössä kokonaisuudessaan kallellaan joko Saksaan tai Venäjälle päin, jaksoi Frans Eemil kaiken keskelläkin säilyttää henkisen itsenäisyytensä ja dissata tasapuolisesti nuo molemmat totalitaristiset järjestelmät - ja vieläpä Italian siinä sivussa. Suuren uteliaisuuden vallassa tartumme pienoisromaaniin (vain 151 jo kellastunutta sivua) "Elokuu". Kirja löytyy sattumoisin erään hotellin aulan vapaasti mukaan otettavien kirjojen joukosta. Hallussamme oleva kappale on varustettu merkinnällä "Kolmas painos, 26:s tuhat, Helsinki 1941". Ollut siis aikoinaan melkoinen myyntimenestys. Toisaalta, tuohon aikaanhan "sisältöteollisuuden" tuotteita oli markkinoilla tarjolla häviävän pieni murto-osa nykyisestä määrästä. Lukukokemuksesta on tuleva erilainen - tämä on nimittäin ensimmäinen kerta, kun luemme romaanin sitä ennen nähtyämme siitä tehdyn elokuvasovituksen. Matti Kassila ohjasi kotimaisen elokuvan parhaisiin saavutuksiin yltäneen versionsa "Elokuusta" v. 1956. Kuvauspaikkana Muroleen kanava Ruovedellä. On tullut nähtyä useamman kerran paitsi telkusta, myös Silver Screeniltä erilaisissa arkistonäytöksissä. Kassilan elokuvasovitus on erittäin vahva. Filmin kuvasto ja näyttelijäsuoritukset - mm. Toivo Mäkelän legendaarinen roolisuoritus juopahtavana kanavanvartija Viktor Sundvallina, unohtamatta Emmä Väänäsen ja Rauni Luoman osia - ovat rankkaakin rankempia. Miten tämä ennakkoasenne vaikuttaisi lukukokemukseen? Aloittakaamme. Hei, tämä tekstihän alkaa vetämään! Kas näin: "Päivät olivat vieläkin pitkiä ja poutaisia; varsinaisista kesähelteistä ei oikeastaan voikaan puhua ennen elokuuta. Kumminkin oli taivas jo käynyt korkeammaksi, ja ihmiset alkoivat maisemassa liikkuessaan sitä silmäillä - mitä he eivät juuri tee alkukesän kukkivina päivinä. Mutta nyt siellä näkyi aamusta iltaan rauhallisia viattomia valkoisia pilviä, jotka saattoivat tunnista tuntiin pysyä melkein sellaisinaan. Kunnes äkkiä jonain iltapäivänä alkavat kokoontua ja tummentua, saavat punaista reunoihinsa, on omituisen äänetöntä, laitumella oleva hevonen syö vähän hermostuneesti... Siellä täällä joku yksityinen ihminen työstä levätessään ikäänkuin havahtuu - jostakin - johonkin... Taivaalla ihminen havaitsee noita pieniä valkeita pilven rippeitä. Maan päällä on jo laajat alat sänkeä, josta tyyneen ilmaan nousee yhä vakiintuen kuivan kirpeä yrtin lemu - perunamaan kohdalla, vaikkei siinä sänkeä olekaan, on lemu näin vuosin kumminkin väkevin. Se lähtee sekä perunanvarsista että pöytien ja pientareitten rikkaruohoista, savikkeista, tähtimöistä, mataroista, jotka äsken vakoja ajettaessa ovat ruhtoutuneet mullan sekaan... Jonkun talon pellolla on vielä pitkät rivit heinäkärväitä - sellaisten, jotka heikolla ja pienellä työvoimalla yrittävät kituuttaa talonsa asumista, eivätkä kaikki ole edes tämmöiseksikään poutapäiväksi, kuin nyt tämä, osanneet järjestää heinänkorjuuta. Äijä kuuluu olevan kaupunkimatkalla... Pouta on. Kaikissa huvilantapaisissa ja käsityöläisasunnoissa, vieläpä joissakin maalaistaloissakin, on akkunanpuoliskot auki, ja aukosta näkyy kevyt verhokin, joka ei hievahdakaan. Ulkoilma on niin valovoimainen, että tuollaisen verhon ohi ei enää mitään aavista huoneen sisällöstä, ulkoa katsoen siellä on aivan mustaa, puheen pörinä vain saattaa kuulua. Ja niin on tyven, että savukkeen lemu on viehättävästi todettavissa akkunan ulkopuolellakin, jos joutuu ken kulkemaan ihan siitä akkunan alitse. Sisältä päin kyllä näkee ulos. Sieltä saattaa tulla pää ikkuna-aukkoon ja kysäistä: hei, hei, minne menet? Ja painostava pouta saattaa ohikulkijan laiskahkosti pysähtymään ja jäämään juttusille. Hän on paitahihasillaan; pelkän vyön varassa olevat housut näyttävät hiukan valahtaneilta; hän seisoo toisen jalkansa varassa, lantio vinossa. Hän on menossa uimaan, tulee toisiakin." Jaaha. Selvän tosiaankin teki heti alussa. Mestarin kyydissä ollaan.Taiturimaisin siveltimenvedoin maalaa Frans Eemil eteemme Suomi -kuvastoaan - ja onnistuu vieläpä saamaan tekstiinsä jopa mullan ja yrttien väkevät tuoksut mukaan! Puheensorinan! Jokainen elokuisen hellepäivän Suomen maaseudulla kokenut pystyy heti samaistumaan kerrontaan. Mielenkiintoista kyllä, vertailukohdaksi Taatan elokuisen painostavan helteen kuvauksen kanssa nousee välittömästi venäläinen Mestari Ivan Turgenev, jonka "Metsämiehen muistelmat" suorastaan pursuavat vastaavaa luonnonkuvausta. Varsinaista elokuva-ohjaajan ihannetekstiä. Ilmankos Kassilakin tähän teokseen tarttui. Niin, Elokuun stoori on tuttu jo etukäteen. Dokailua ja Suuria Tunteita suomalaisessa kesäyössä... Lähiluvulla on hauskaa löytää sattuvia sananparsia ja lausahduksia Fransun tekstistä. Vaikkapa näin: - "Äreä tuntui olevan niinkuin kerjäläinen pakkasella..." - "Olen minäkin vähän, mutta te olette niin peräti..." - "(Rouvan ilmeestä näki, että hän ihan etsi sellaisia kohtia, joihin sopi sanoa jotakin poikkipuolista.) Suumalo oli happamella raolla." Aina välillä törmää sanaan, jota ei ole ikinä ennen tavannut. Tyyliin"Länsilehdon rouvakin näkyi yksinään SEIPPAILEVAN pihamaan käytävällä..." - Entä mitä on KUURTOILU tai LÄÄSÄÄMINEN? Vaikea sanoa, nykypäivän lukijan täytyy vaan tulkita vanhahtavat sanat mielensä mukaan. Vähitellen alkaa käydä selväksi, että tämän romaanin perusteemat ovat todellakin nuo klassiset viha, rakkaus, raha ja kuolema. Mistäpä sitä muuten elämässä - ja taiteessa - kyse olisikaan? Viinaan menevän kanavanvartijan, epäonnistuneen näytelmäkirjailija Viktor Sundvallin perhe-elämä alkaa käymään ylikierroksilla, kun vanha heila, tamperelainen verevä ja hyvälihainen leskirouva, matkustajakodin pitäjä Maija Länsilehto tulee viikonlopuksi vieraisille - tuoden mukanaan tuota Viktorin niin himoitsemaa kullanruskeaa nektaria, konjamiinia... Viktor -parka on kahden naisen loukussa. Omaan, äkäiseen Saima -rouvaan sitovat avioliiton kahleet, yhteinen huusholli, raha-asiat ja lapset.Hyväluontoiseen Maija Länsilehtoon taas entisen rakkauden muisto ja tietynlainen sielun sympatia. On siinä Viktorilla olemista! Viktorin ja Maijan suhdetta Sillanpää kuvaa seuraavalla tavalla: "Sitä sellaista isompaa huvia nyt ei ollut kestänyt kuin sen kesän aikana, pian heidän pikku hurmauksensa laantui sellaiseksi kypsemmän iän ihmisten hyväksi ystävyydeksi, joka ei asianomaisia kalvanut kaipauksella, mutta lämmitti satunnaiset yhdessä olot viehättäviksi vähitellen madaltuvan elämän keitaiksi". Mukavaluonteinen Maija Länsilehto huomaa heti Saimaan - jota pitää tyttösenä - tutustuttuaan, mikä Viktoria oli odottamassa. Saima ottaa perheessä ohjat käteensä yhä tiukempaan. Pian ovat jo vuorossa melkoiset Saiman järjestämät kohtaukset, sekin "kun Saima viimeisillään raskaana oli hyökännyt kanavasillalle ja siellä hankkinut vääntökangella kajahuttaa aviomiestään pääkuoreen." Yllättäen, filmiversiosta poiketen, Taatan tekstissä huomattavaa painoa saa Viktor ja Saima Sunvallin Tyyne -tyttären orastavan naiseuden kuvaus. Sekä Taave -rengin harrastama herrasväen tyttären vonkaus. Fransulla näkyy olleen silmää naiskauneudelle, ja varsinkin teinitytöstä huokuvalle viehätysvoimalle. Näinikkään: "Kuinka hurmaava Tyyne olikaan nuoresta ijästään huolimatta. Sisäinen riemu täytti Taaven mielen, ilta sai olla millainen tahansa. Köyhän vähäisen renkipojan lauantai -ilta on aina hyvä - uhatkoon nuo koillisen lyijypilvet mitä tahansa... Tyynellä oli lyhyet hameet, pitkät päivettyneet kintut, ja kintereitten kuopat näkyivät. Hän nyökkäsi ja sanoi "terve" kääntyessään sisään kotiportistaan. Katseessa oli jonkinlainen tasaväkisyyden ilme, juuri hiukan nyrpeä loiste." - Niin, tuollainen sinänsä luonnollinen nuoren tytön kukkaansa puhkeavan kauneuden ihailu todennäköisesti näinä nykyisinä hysteerisinä aikoina herättäisi jonkinmoisia "pedofiili" -syytöksiä. Sitä suuremmalla mielenkiinnolla luemme tätä kansalliskirjailijamme tekstiä. Näkyy olleen "alan miehiä". Taatalla ja elokuvaohjaaja Matti Kassilalla oli muuten tiettävästi yhteisenä mieltymyksen kohteena Tampereen legendaarinen Grand Hotel Tammer. Kuten muuten tämänkin kirjoittajalla on. Fransu kuuluu pitäneen siellä hoviaan, ja Kassila viihtyneen ehkä vähän "liiankin hyvin" 50 -luvun hurlumhei -vuosinaan, joista on avomielisesti kertonut. Meikäläinen taas vietti kyseisessä ravitsemus- ja majoitusalan liikkeessä eräitäkin muistettavia iltoja ja öita - joista ei sinänsä muuta jäljelle jäänytkään. Muistikuvat vain... Ylimmän, seitsemännen kerroksen kulmahuone, fantastinen näkymä Hämeenpuistoon, huhtikuu 1997... - Miksi ylipäätään muuten muuta pitäisi jäädäkään jäljelle, elämästä? Mutta takaisin "Elokuuhun". Taata jatkaa, aiheeseen päästyään: "Etkös sinä jo lähde iltamiin? kysyi Tyyne ja irrotti käsivartensa, jonka käteen Taave sen sijaan tarttui niinkuin hyvästiä sanoakseen. Renkipojan kasvot loistivat kaikkein ihaninta rakastumista. Taave ei sitä ajatellut itse, mutta varmaan tuossa hurmiossa oli suurimpana tekijänä se, että tämä tällainen - hänen ja Sundvallin Tyynen olo tässä näin - oli niin tuiki mahdotonta. Hän Taave saattoi vain ihailla ja palvella tuota pitkäkoipista vaaleata tyttöä, joka keväällä oli päässyt keskikoulun viimeiselle luokalle. Onnen ehtona on usein sen ulkonainen mahdottomuus. Tyyne naurahteli katkonaisesti, kun Taave häntä noin katsoi ja känsäisellä pojankourallaan pusersi hänen sormiaan ja heilutteli hänen hoikkaa käsivarttaan. Tytön naurahduksissakin oli nyt tuo sama alttoääni, jolla hän äskenkin oli puhunut ja joka tuon ikäiselle oli niin erikoinen. Kun hän vihdoin yritti vapauttaa kättänsä eikä poika oikein aikonut sitä luovuttaa, tarttui tyttö vasemmalla kädellään pojan leukaan ja teki samalla naamallaan laajan ja kireän virneen. - Hei poika, nyt minä menen ja sinä jäät. Taave jäi tosiaan katsomaan, kuinka nuo ihanat sääret loikkivat kanavasillan yli ja vilahtivat viimeksi sireeniaidan taakse. Taavella oli tähän asti itse tietensä elämänsä onnellisin ilta. Hän oli niin onnellinen, että vaikka olikin jo hiukan myöhäistä iltamien alkuun ehtiäkseen ja ukkonenkin saattoi yllättää hänet kankaalla, hän kumminkin lähti reippaasti astumaan sinne päin. Hänen piti päästä toisten, vertaistensa pariin, tanssivan nuorison henkeen. Vasta siellä tämä hänen koko olemuksensa, niin sielun kuin ruumiin täyttävä puhdas salainen onnen hurma oikein tuntuisi." Voiko liikuttavampaa olla olemassa? Eihän tuollaista kadotettua viattomuutta löydy enää kai mistään, juuri siksi Sillanpään teksti niin nautinnollista onkin. Intohimot tiivistyvät sillanpäälaisessä suomalaisessa SuviYössä. Aina välillä - "parahiksi" - räiskähtää hirmuinen salama. Viktor -ystäväisemme katsoo parhaimmaksi siirtyä toraisten akkojensa ristitulesta virkapaikalleen, kanavanvartijan mökkiin. Miekkosella on putelinsakin mukanaan... Mökissä sitä on aikaa, salamoiden räiskähdellessä ympärillä, filosofeerata muikkuparven sielunelämästä, tai mietiskellä muikun matkaa kissan suuhun... Muistella, ikävöidä Äitiä: "Äiti, äiti, sinun minä olen, älä sielläkään unohda minua, sillä tässäkin annan sinulle itseni." Voi vaipua itsesääliin: "Mitä minä olen tehnyt, mitä minun elämäni kulku on ollut? Että tässä istun ja olen odottavinani jotakin laivaa, jota en toivo tulevaksi...Jospa menehtyisinkin tänä yönä, jospa joku noista taivaan soilauksista sattuisi kohdistamaan huomionsa minuun!" Viktorin on aika painua makuusijalle ja - itkeä. Samalla vaipuen Ikuiseen Uneen... Niin, näin loppuu Sudvallin Viktorin maallinen vaellus. T.S. Eliotia mukaillen "ei paukahtaen vaan pihahtaen". Oliko kuolinsyy kenties salamanisku, vaiko vain sydämen pysähtyminen elokuisena ukkosyönä, sitä ei kirjailija kerro, eikä sillä ole väliäkään. Mutta samana yönä elämä jatkuu - toisaalla. Renkipoika Taave viettää hurmioitunutta aikaa haavellen Tyyne -tyttösestä. Tansseissa Taave tapaa vanhan hoitonsa, omaan säätyynsä kuuluvan Hilma - karjatytön, jonka kanssa on kai aikaisemmin tehnyt lähempääkin tuttavuutta. Kuitenkin Taavella on ikävää ja tukalaa iltamissa. Ajatukset palavat Tyyneen, herrasväen tyttäreen, jonka käsivarresta, melkein vyötäisiltä hän oli äsken pitänyt. Taave muistelee erästä souturetkeä: "Taave souti mielellään tyttöä, jonka tunsi hyvin, oli tuntenut koko sen ajan, minkä oli tällä paikkakunnalla ollut, mutta ei ollut koskaan katsellut häntä noin pitkään ja noin lyhyeltä matkalta - siinä olivat Taavea vastapäätä tytön pitkät sääret, siisti värikäs kesähame vyötäisineen, paljaat käsivarret, hoikat sormet, joita niitäkin sopi siinä soutaessa suoraan katsoa, oli päivettyneet kasvot, pitkähkö nenä kaitaisine sieraimineen, kaareva suumalo, keskikohdaltaan hiukan suppuun pusertunut, alaleuan kärki... Soutu kesti puoli tuntia - se silloinen soutu... Taavella oli jalassaan hiljakkoin hankitut, vasta kerran tervatut, komeavartiset lapikkaat." - Frans Emilin teksti suorastaan pursuaa eroottista latinkia. Mikäli mieskirjailija nykyään kirjoittaisi nuoresta tytöstä tuohon malliin, tulisivat tosiaankin todennäköisesti aika pian kuumat paikat... Senkin likainen vanha mies! Ei saa Taave -poika makua iltamien kirkuvan vihreisiin "iltapukuihin" puetuista piikatytöistä Tyyne -mietteidensä ahdistamana. Yksinään lähtee Taave aamuyön tunteina, ukkosen tauottua, usvan peittäessä järven ja pikkulintujen aamuviserryksen alettua, vaeltamaan kotiinsa. Joku toinen saa tänä yönä vongata saatille Hilma -karjatytön kanssa. Luonnonlapsi vaeltaa kesäisessä aamunkoitossa pää täynnä haaveilua illalla päänsä pyörälle panneesta Tyyne -tyttösestä. Yllättäen, kanavanvartija Viktor Sundvallin vartiokojun kohdalla, Taave huomaa Tyynen. Mutta tämä on eri Tyyne kuin viimeksi nähty. Tämä Tyyne itkee, hiljaa ja äänettömästi.... "Itkeneen se näkyy juuri vähää ennen loppuaan, kuului lääkäri sanovan sisällä vartiokojussa. - Näkeekö rouva - silmänaluiset ovat vielä aivan märät." Pienoisromaanin loppupuolella, aamunkoitteessa, Nobel -kirjailijamme ottaa ikäänkuin pari askelta taaksepäin ja kuvailee vielä palvelijatar Iita Leppikankaan ja Viljasen Maunon elämänkumppanuuden alkuhetket heinäladossa ukonilman aikana. Tavattoman viehättävää on Sillanpään tämäkin tarinointi nuorenparin EnsiYöstä: "Tätä ennen ei heillä Maunon kanssa ollut ollut mitään sellaista, jolla ei olisi ollut - tai saanut olla näkijöitä ja kuulijoita. Eikä tuo koskematon tyttö mitään sellaisia osannut kuvitellakaan - ei omaan kohtaansa, vaikka kyllä tietysti oli selvillä luonnollisista "asioista"... Mahdoton hänen olisi ollut itseään sellaisiin kuvitella, ei silloinkaan, vaikka tuollainen Mauno pyrkikin pusertelemaan - ja sai sitä vähän tehdäkin - tuntui jollakin tavoin mukavalta, kun sen käsivarren väkevät lihakset kovettuivat pusertuessa vartalon ympäri ja sormen päät osuivat rinnan puolella minne milloinkin... Siinä oli hauska nauraa ja kiemurrella - mutta nähdä sen kyllä sai kuka toinen tyttö tai poika tahansa. Ja parempi oli, jos näkikin joku". Kesäyönä kohtaa paikkakunnan mahtipoika Mauno Iitan kylätiellä, ja saa houkuteltua Nisulan äijän latoon sadetta pitämään. Ukkosen jyrähdellessä onnistuu Mauno puhumaan Iitan viereensä heinillle. "Mauno veti Iitan syliinsä sinne heiniin, he joutuivat yhdessä samaan puolinojaan, jossa Mauno äsken oli istunut. Iita ei millään tavoin taistellut vastaan. Hän jäi niinkuin hyvinkin tottunut siihen olemaan ja katselemaan ukkosen raivoa.Mutta sitten Mauno yritti ruveta kiinteämmin, oikein toden teolla tyttöä syleilemään, hamuili hänen huuliaan ja muuta sellaista - niinkuin pojalle tuollaisessa tilassa kuului. Mutta se ei sujunut, ei ollenkaan - tällä ensimmäisellä kerralla, minkä Viljasen Mauno toden teolla oli vain sitä varten liikkeellä.- Etkös sinä olekaan minun ystäväni? kysyi tuo hiukan ylpeäksi tunnettu poika. Ääni ja sanat olivat niin teennäistä, että se kesken kaiken hiukan huvitti tyttöä; tuo vahva poika tuli somasti avuttomaksi.- Ei ystävyys semmoista vaadi - vallankaan näin myrskysäällä, kun ei tiedä, mikä hetki on viimeinen. Katsele nyt vaan sinäkin...Poika kiinnitti kumminkin yhä otettaan ja taivutti, taivutti tyttöä yhä enemmän...- Ei poika, ei se niin käy, kun sinä luulet.Ukonilma ei tällä kohtaa ollut niin ankara että se olisi vaatinut ladossaolijain koko huomion.- Sehän nyt on pentelettä - yksi tuommoinen tyttö... Viljasen Tauno tunsi siinä vääntäessään, että Iitalla oli komea varsi - ja lisäksi vallan vietävänmoiset käsivoimat. Ei käynyt Maunon miehenä käyttäminen enempää voimaa, kuin minkä oli jo pannut liikkeelle.- Ei poika - nyt ei olekaan Sikomäen Sanni sinun kourissasi.- Jaa ettei ole, kuului Maunon suusta vähän käheästi ja taistelu alkoi uudestaan. Ei kuulunut enää sanoja - pitkään aikaan.Se sai kyllä alkaa ja kestääkin, Iita tytöllä ei ollut mitään hätää. Vaikkei hänellä ollutkaan kokemuksia, tunsi hän hyvin vaistollaan, mistä tässä oli kysymys. Viljasen Mauno - mukava pystyvä mies, kyllä, mutta... Mutta mutta. Runo oli jo lapsena taitamattomana neuvonut salomaan tyttölasta. Paimentaessaan lehmää pitkänä tyynenä ja poutaisena elokuun päivänä siellä kotoakin vielä syvemmällä, sen mahoksi jääneen metsämoision kupeella, oli tyttö melkein koko päivän laulanut, yhtä mittaan pienellä äänellään jonissut: "Apilan kukka se kaunis kukka, ne-e-e-lihaaaralli-i-i-nen - poik' oli tytölle illan huvi, mutta samass' oli vaaralli-i-i-nen." Kyllä Iita tiesi jo kymmenen vanhasta, kuinka siinä käy jos periksi antaa." Suomen kirjallisuushistorian upeimpia seksikohtauksia. Jos tuollaista tänä päivänä kirjoitettaisiin, pidettäisiin sitä todennäköisesti "raiskauksen" kuvauksena - Iita -tyttöhän rimpuili vastaan. Ainakin aluksi. Tai ainakin oli rimpuilevinaan. Eipä jää Iita -tytölle traumoja tuosta heinälato -kohtauksesta, päinvastoin. Näin Iita: "Ensi kertaa ehkä tämä Iita tunsi olevansa täysin aikuinen ihminen. Ei hän juuri mitään täsmällistä ajatellut, ei mitään sanoja mielessään sanonut, hän tunsi vain. Voimaa oli ruumissa ja sielussakin, niinkuin oli tuon toverinkin ruumiissa. Tuo oman voiman tuntu paisui, antoi varmuutta, tyttö ikäänkuin heräsi, juuri tänä ukkosyönä se tapahtui. Yhä suloisemmalta tuntui olo nyt tuon pojan vääntämisen jälkeen, oman voiman voitollinen tuntu. Olihan tässä tietysti edessä se sama mikä kaikilla muillakin tytöillä siihen ikään päästyään ja sopivan kumppanin löydettyään, mutta - tämä voima oli suloinen hallita. Tässä vasta Iita oli oikein tullut ymmärtämään, mitä se Kanavan herra oli tarkoittanut, kun se joskus "pikkutuulella" ollessaan oli puhunut siitä aarteesta, joka voi olla piikatytöllä, jos sen pitää ja hoitaa, mutta jota ei mikään prinsessa takaisin saa, jos sen kerran on menettänyt.Iita nautti olostaan niin, että hän siinä istuessaan - vaikka Maunon käsivarsi yhä kiersi hänen uumiaan - nosti omat käsivartensa päänsä taakse ristiin ja jäi siten katselemaan hiljakseen vaimenevaa sadetta. Oli siinä pojan kainalossa kuin mikäkin unelmoitsija." Miten LUONNOLLISTA kaikki onkaan joskus ollut! huudahtaa nykyajan lukija tässä vaiheessa. Minkälaiset sitten ovat mietteet Viljasen Maunolla? "Viljasen Mauno tunsi olevansa mies, hän väkevä poika, jonka edessä ei ollut rinnan röyhistäjää tällä aukealla, hän tunsi sen oikeastaan vasta istuessaan tässä tyttö kainalossa ladon heinillä. Hän oli mies ja miehuuteen liityi kaikenlaista, miehen piti hallita - muutakin kuin korttipakkaa ja lompakkoa, jossa oli kulumassa viimeinen tili, setelit osastoissa ja kovat rahat siinä pitkässä pussissa, josta ne tarvittaessa kopeloitiin. Miehen piti hallita ja pitää voimassa ja kunniassa paljon muuta: koti ja kontu, vaimo, lapset ja niiden kasvattaminen - ei Viljasen Mauno sellaista ajatellut, mutta hänkin kyllä tunsi sen, kun hän siinä rauhallisena istui ja Iita oli turvallisesti nostanut molemmat kätensä niskansa taakse. Ei heillä ollut mitään hätää toistensa kanssa. Tämmöinen oli siis Sillanpään mukaan "erään tulevan avioparin ensimmäinen varsinaisesti ratkaiseva kohtaus ja kohtalon yö". Liikuttavan herkkää vuoden 2007 perspektiivistä, jolloin ihmissuhteet - eritoten sukupuolten väliset suhteet - tupaavat lopahtamaan ennenkuin ovat kunnolla alkaneetkaan. No, jäähän meille sentään nämä kotimaisen vanhan kaunokirjallisuuden kuvaukset Menneiltä Ajoilta, jolloin todellisia Naisia ja Miehiäkin vielä oli olemassa suloisessa Suomemme maassa... Nyyh... Vielä palaa Taata, kirjan jo lähestyessä loppuaan, Tyyne - Taave -suhteen magneettikenttään. Tämmöinen on nuorten kohtaus aamulla kanavanvartijan mökin luona, Viktorin maatessa kuolleena virkapaikallaan: "Ja Taave astui rauhallisesti tuota nuorta koulutyttöä kohti ja tarjosi hänelle kättään. Tyyne tarttui siihen - ja kaiketi ensi kerran heidän tapaamisensa aikana katsoi Taavea silmiin. Katseessa oli monellaista ilmettä. Vastaantaistelijan vihaa, kunniaan vetoavaa, nöyrää ja vaativaa." Tuokin sinänsä pieni kohtaus on Sillanpään kertomana niin täynnä sähköä, että lukijalle tulee mieleen vaikkapa jotkut Luis Bunuelin elokuvien intohimoiset, latinalaiset "merkitsevät katseet". Jännitteitä luonnossa, jännitteitä ihmisten välillä - siinä lyhyesti Sillanpään "Elokuun" ydin. Kirjan viimeisen luvun omistaa Nobel -kirjailijamme kanavanvartija Viktor Sundvallin sielunelämän kuvailuun. Niin, itkeskellen, muistellen, naukkaillen ja itsesäälissä kuluu luuserimme elämän viimeinen yö. Kyllähän Viktorkin kerran oli nuori, voimansa tunnossa, täynnä suunnitelmia. Vähitellen kuitenkin "väkevä juoma oli aivan ruvennut erikoisesti maittamaan ja sen hankinnasta ja säilytyksestä tuli usein riitaa". Viktor oli juoppo, ja itsekin tunnusti tosiasian: Juoppo mikä juoppo. Juop-po! Lisäksi Saima -vaimon "olemukseen tuli tuo aivan erikoinen kalseus, joka on ominainen sellaisille vaimoille, joilla ei enää miehestään ole välitöntä avioiloa". Kassilan Elokuu -filmatisoinnissahan Emma Väänänen piirsi tuosta naistyypistä mitä herkullisimman muotokuvan. "Ihminen kestää niinkauan kuin se aivan tosissaan ajaa takaa jotakin harhakuvaa", kirjoittaa Sillanpää osuvasti. Viktorin tapauksessa tuo harhakuvien takaa-ajo vaan on tänä elokuisena ukkosyönä loppu. Samalla lakkaa lihavahkon, juopahtavan ylioppilas Viktor Sundvallin, b- luokan näytelmäkirjailijan, elämänliekki lepattamasta. Nuorilla sensijaan on hinku toisiinsa. Niin täytyy ollakin. "Kauniissa ukkosen puhdistamassa maisemassa vain mentiin eteen päin ja itsetiedottomasti nautittiin siitä, ettei ukkonen eikä mikään muukaan tapaturma ollut itse nauttijaa kohdannut." Elämä jatkuu. Sen on jatkuttava. (RIIKA, Maaliskuu 2007) |
||||
| << Leffa-arvostelujen etusivulle | Seuraava kirja >> | |||
