Jaa, siitä taitaakin olla useampia vuosikymmmeniä, kun kirjoista on jotakin tullut MAKSETTUA...

Ihmeen vaatimaton teos, odotin paljon enemmän. Pentti Haanpäähän on suomalaisen kirjallisuuden" nimimiehiä".

No joo, kyllä "Noitaympyrä" tuli joskus teini-iässä luettua, se on jo unohtunut, valtaosin. Sen jälkeen ei Haanpäätä mitään.

Mutta onhan Haanpään mainetta kovan luokan sanataiturina pidetty yllä sitkeästi, edesmenneen Erno Paasilinnan ja sitten Hannu Taanilan toimesta kai lähinnä. Yksi "suurista" suomalaiskirjailijoista, heidän mukaansa.

Oikeastaan osuvaa, että tämä kirja on nimetty "Jutuiksi". Eivät nämä nimittäin mitään novelleja ole. Tarinointia vaan.

Lähes poikkeuksetta stooreista puuttuu dramaattinen jänne. Pelkkää jutustelua. Ei mitään loppuhuipennusta, kertaakaan. Jutut vaan lopahtavat, PLÄTS! Se oli sit siinä. Että sellainen juttu.

Kansankuvauksia Pohjois-Pohjanmaalta ja Lapista.

Tämän kokoelman alkuun olisi kaivannut sen toimittaneelta Erno Paasilinnalta jonkinlaista taustoittavaa esipuhetta. Mutta ei.

Se hyöty lukukokemuksesta sentään oli, että tuli muistutusta siitä, miten alkeellisissa oloissa Suomessa vielä jotakin 70 - 80 vuotta sitten elettiin, sairastettiin ja kuoltiin. Kohtalona saattoi olla maata jossakin mökkipahasessa viikko-, kuukausi-, tai vuositolkulla omissa saastoissaan, matojen syömänä. Joku laupias saattoi säälistä heittää vellikulhon sisään kuolevalle. Siinä koko sosiaalihuolto.

Minkälainen oli rengin, huutolaispojan osa. Ja niin edelleen. Haanpään tyypillistä aihepiiriä.

Nykypäivän näkövinkkelistä valovuosien päässä olevaa elämää. Lukukokemuksen jälkeen alkaa arvostaa nykyajan mukavuuksia. Ainakin keskuslämmitystä, sisävessaa ja juoksevaa vettä.

Nopeasti on Suomi muutunut, ei voi kuin todeta.

Haanpää viljelee kansankielisiä ilmauksia, joista suuri osa on tämänpäivän kaupunkilaislukijalle vieraita. Usein voi vain arvailla, missä mennään.

Tyyliesimerkki siitä helpoimmasta päästä, kaikki samalta aukeamalta:

- törisi
- töräköityi
- törähti

Jutuista yksi, "Atomintutkija Fulmarin tapaus", muodostaa aihepiiriltään poikkeuksen. Nyt ollaankin jossakin Englannissa tai USA:ssa. Atomintutkija heittäytyy hankalaksi ja alkaa kyselemään liiikoja, suljetaan pakkohoitoon.

Kyseinen tarina muistuttaa mieleen, että Olavi Paavolainen taisi aikoinaan stumpata Haanpään 20 -luvun armeijakuvauksen "Kenttä ja Kasarmi" tendenssikirjoituksena. Haanpäällä näkyy olevan taipumusta tuohon tyylilajiin.

Kirjaa lopetellessa jää vaivaamaan kysymys, miksi ihmeessä tätä Haanpäätä on pidetty niin tasokkaana kirjailijana? Aika alkeellista tekstiä, suurimmaksi osaksi. Ylimainostettu kirjailija.

Ehkä Haanpään kohdalla on pitkälti kyse - paitsi "poliittisesta korrektiudesta" - myös hänen elämäntarinastaan ja -tyylistään: Kiertelevä elämä, pitkät ryyppyputket kulkujätkien kanssa, lieneekö koskaan ollut "töissä", traaginen, varhainen hukkumisonnettomuus Isoon-Lamujärveen...

Ainoastaan yhden lauseen koko lähes parisataa sivuisesta kirjasta taltioin. Se sopii saitilleni jonkun maiseman kuvatekstiksi:

"Luonto on toisinaan ihmisille laupias ja lahjoittaa jätkällekin joksikin häipyväksi tuokioksi ylen suuren onnen."

Se Haanpäästä. Vaikeata - mahdotonta - kuvitella, että tässä elämässä muihin Haanpää -tuotteisiin tulisi enää uhrattua aikaa. Eiköhän tämä tullut jo selväksi.

(RIIKA, 23.3.2008)