Ernst Haas -retrospektiivi Kuopion VB -valokuvakeskuksessa kesällä 2007.

Siitä harvinainen valokuvanäyttely - niin harvoin kuin niissä tulee käytyäkään - että tämä piti käydä katsastamassa vielä uudestaan.

Mikäs Kuopion VB -keskuksessa on käydessäkään. Vapaa pääsy jäsenille. Mukavan viileä, tyhjä puutalo lähellä Kuopion keskustaa helteisenä elokuun lopun arkipäivänä.

Olin ainoa näyttelyvieras. DeLuxusta!

Herää tietenkin kysymys, kuinka kauan Kuopijon kaltaisessa provinsiaalisessa pikkukaupungissa on varaa yhteiskunnan rahoituksella ylläpitää tämmöistä maailmanluokan proggista tarjoavaa taloa? Ynnä muutamaa kulttuuripuolen suojatyöpaikkaa? Nauttikaamme tilanteesta kuitenkin niin kauan kuin sitä kestää!

Heinäkuinen pikakäynti VB -keskuksen Haas -katselmuksessa jäi nimittäin vaivaamaan. Tämä pitää katsastaa toistamiseen, enemmän ajan kanssa...

Ensimmäiseksi kiinnittyy huomio Ernstin omakuvaan vuodelta 1945. Hän oli tuolloin 24 -vuotias, aivan poikkeuksellisen komea mies, joka osasi poseeratakin. Varsinainen kreikkalainen Adonis. Näyttelyluettelosta käy ilmi, että hänellä oli juutalainen tausta. Pitihän se arvata, että tuon Valitun Kansan edustajasta on kysymys! Saksalaisen-kuuloisesta nimestä huolimatta.

Mielenkiintoista olisi tietää, mitenköhän Haas selvisi Toisesta Maailmansodasta juutalaisvainoineen noin vahingoittumattomana?

Erns Haas sai kuulemma kutsun Magnum -kuvatoimiston jäseneksi ja oli ensimmäinen fotari, jolle järjestettiin näyttely New Yorkin Modernin Taiteen Museossa... Hänen on mainittu olevan "Värivalokuvauksen Isä" jne... Huh - huh!

Henkilöhistoria sikseen, keskittykäämme kuviin. Millaista kuvastoa tämä onkaan!

Ensimmäisen huoneen mustavalkoisen setin sodanjälkeisestä Itävallasta Haas on tuottanut nuorena, suunnilleen kaksikymmenviisivuotiaana, ilmeisesti valokuvaukseen nk. "pystymetsästä" tulleena.

Aivan riipaisevaa matskua tuhotusta Euroopasta. Kaupungit kivikasoina, ihmiset raajarikkoina. Monta väkevää kuvaa, jotka ottavat vangikseen.

Tosin Marshall McLuhan on oivaltavasti kirjoittanut tuosta "nostalgia-lisästä", joka vanhoille valokuville antaa ikäänkuin ExtraBonusta, "taiteellistakin". Jotenkin vaikuttaa, että näiden kuvien ollessa kyseessä kuvat kantavat ihan omillaan - päinvastoin kuin esim. oman kovasti glorifioidun I.K. Inhamme tapauksessa, jossa tuo McLuhanin mainitsema ilmiö on selvä. - Lisättäköön, väärinkäsitysten välttämiseksi, että edellä mainitun McLuhanin ajatuksista kirjassa "Ihmisen Uudet Ulottuvuudet" bonjasin ehkä about kolme prossaa... Mutta hyvä niinkin!:-)

Sitten Yhdysvaltoihin, tuohon Luvattuun Maahan, jonne Euroopan taiteilijat ja älymystö ennen Sotaa, Sodan aikaan ja Sodan jälkeenkin niin suurin joukoin siirtyivät.

Alkaa Värin aikakausi. Aivan klassista matskua nämäkin Ameriikan -kuvat. Tosiaankin, USA:n 1950 -luku on ollut upeaa, dynaamista, optimistista aikaa - ja sen huomaa tästäkin kuvastosta. Kuva Albuquerquesta on sairaan hyvä!

Haas näkyy olleeen varsinainen MaailmanMatkaaja. 1950 -luvulta lähtien Lontoo, Italia, Japani, Bali, Egypti, Norja, Tiibet, Espanja, Islanti... Matkustamisen tuohon aikaan ollessa jotakin vallan muuta kuin nykyään. Kuuluu työskennelleen Life- Vogue- ja Geo -lehdille. Sekä kaupallisille muille toimeksiantajille.

Otos tai pari eri matkoilta ympäri maailmaa on mukana tässäkin näyttelykoosteessa. Jotenkin pystyn samaistumaan kuvioon - onhan omakin tavoitteeni ollut kyetä julkaisemaan YKSI kuva jokaiselta pitemmältä matkalta. Toistaiseksi se on suurin piirtein onnistunutkin.

Jotakin tavattoman viehättävää on noissa varhaisissa 50 -luvun värivalokuvissa. Värien sävyskaala on miellyttävä, nykyisiiin huipputeräviin, värejä "vähintäin sen minkä lääkäri määrää" antaviin FUJI -filmeihin verrattuna niin paljon rauhallisempi. Niinkuin toisaalta 50 -luvun amerikkalaisissa "TechniColor" -elokuvissakin on omalla tavallaan hauska VäriMaailma.

Toisessa huoneessa pysäyttää moni kuva, ennen kaikkea "Gondolieeri Hämärässä". Marraskuisen Venetsian auringonlaskun sävyt, kaupungin siluetti, etualalla gondolieerin tumma hahmo liike-epäterävänä... Tuohon ei ole mitään lisättävää, eikä mitään poistettavaa. Täydellistä.

Parhaimmillaan Haasin kuvat ovat silkkaa runoutta. Joku joskus jossakin totesikin, että valokuvaus korkeimmalla tasollaan muistuttaakin runoutta, kun taas elokuva proosaa....

Vaíkuttavia kuvia on monia muitakin. Esimerkiksi nuo niinikään liike- epäterävät (nykyäänhän tuota tekniikkaa käytetään luonnonvalokuvauksessakin) härkätaistelukuvat Espanjasta... Kaunista, kaunista!

Kolmannessa huoneessa kukkakuvia. Kukapa fotari tuota teemaa pystyisikään välttämään. Haasilla on joukossa hyviäkin.

Musta-taustainen kuva kallankukasta sensijaan on... tavanomainen. Vastaavia on monilla muillakin kuvaajilla. Robert Mapplethorpe tuon teeman kai venytti äärimmäisyyksiin asti.

Kuva kurjenpolvesta on... huono. Suttuinen suurennus... Tuollaisia on tässä tullut heitettyä roskikseen moniaita.

Hänellä on paljon - todella paljon - hyviä, jopa maagisia - fotoja. Ja sitten joukossa keskinkertaisia, jopa huonoja!

Inhimillistä, niin inhimillistä!

Niinkuin tuokin kuva Norjasta. Otettu - aallosta päätellen - laivan päältä. Mitä tavanomaisin, suorastaan kliseenomainen kuva. Aivan samanlaista matskua voi synnyttää Härmästä: Kuusamosta, sisävesilaivalta reitillä Kuopio- Savonlinna, Ilomantsista...

Entäs sitten tuo "Musta Aalto"? Tai kuva rannalta, aallosta, Karibianmereltä?

Minullahan on samanlaisia!

Erittäin mukavaa tietää, että tietyltä osin meikäläisen ja tämmöisen edesmenneen maailmanluokan fotarin ajatukset ovat kohdanneet!

Näyttelyjulisteen kuva, lähis ruusun terälehdistä, antaa toivoa. Siis yksi "Valokuvauksen Suuristakin" on kuvannut ja julkaissut ruusu -aiheen? Kiva tietää. Jo vuosia sitten tuli vannottua, ettei ruusu -teema enää ikinä ylitä julkaisukynnystä. Yksi ruusukuva, Bankokista vuodelta 1995, myi pari isohkoa korttipainosta loppuun, ja päätin että nyt riitti. Viime vuonna Hiiumaan pääkaupungista Kärdlasta tuli kuitenkin uutta ruusu -aineistoa, joka on pannut katumaan tuota päätöstä... Ehkä sittenkin, jos kerran itse Ernst Haaskin "sortui" ruusuun...

Sitten still -kuviin John Hustonin leffasta "Sopeutumattomat" ("The Misfits"). Starring Clark Cable, Montgomery Clift, Marilyn Monroe, Eli Wallach... Meikäläisen listalla kuuluu elokuvataiteen Top Teniin. Unohtumaton leffa, vahvaa B & W -materiaalia kuvauspaikalta siitä Haasillakin. Siihen aikaan oli vielä todellisia Tähtiä, ja Ohjaajia, tehtiin todellisia Elokuvia!

Viimeisessä huoneessa "abstraktia" osastoa. Lähikuvia revenneistä julisteista, kuivuneesta maalista jne. Kyllä, aivan verrattavissa abstraktiin maalaustaiteeseen, olkoonkin että parissa on "yrittämisen makua". Varsinkin "Buddha" -kuvassa.

Lohdullista kuulla, että tämä materiaali ei Haasin aikana käynyt kaupaksi, enempi omaa harrastuspuolen matskua.

Haas oli ammattivalokuvaaja, jonka vuosikymmenien mittaisen uran varrelta löytyy paljon ikimuistettavaa klassikkomateriaalia - ja vielä moneen kertaan valikoidusta näyttelykuvastostakin keskinkertaisuuksia ja epäonnistumisia. Juuri sellaistahan valokuvaus on.

Vaikka miten julmalla silmällä karsisi, ja karsisi, ja karsisi...

Sitten taas jokin helmi saattaa jäädä huomaamatta...

Niin, Haas oli "kaupallinen" valokuvaaja. Hän toimi lehtien, mainostajien ja kustantajien toimeksiantojen mukaan. Kehitti Marlboro-mies - ikonin. Ammattilainen, joka elätti itsensä alan töillä - opettamisellakin. Armahtakaamme tässä tapauksessa tuo opettaminenkin - aikahan oli kokonaan erilainen. Nythän tilanne on tyystin muuttunut, Suomessakin, kun valokuvaajien määrässä on tapahtunut räjähdysmäinen kasvu. Liikakoulutus on alan suurimpia, ellei peräti suurin ongelma.

Ernst Haasin tuotannon tavaton monipuolisuus on kunnioitettavaa. Teemat ja tyylit vaihtelivat - päinvastoin kuin monilla, jotka tyytyvät jauhamaan samaa läpi uransa.

Juuri monipuolisuus korkean laadun ohella sekä se, ettei hän ollut mikään nykyaikainen "apuraha -valokuvaaja" ovat syitä, miksi hän ansaitsee täyden arvostuksen. Ainakin omani.

Tämä olikin ensimmäinen valokuvanäyttelykäynti tänä vuonna, ja samalla ensimmäinen vuoteen.

Valinta osui oikeaan. Tästä sai "nostetta".

Saattaa olla, että valokuvanäyttelyissä pitäisi käydä useamminkin.

Ehkä jopa pari-kolme kertaa vuodessa olisi sopiva frekvenssi? Täytyypä harkita.

(Joensuussa 26.8.2007)