Ensimmäinen tarina:


Suksitestarin tapaus

Joskus 90-luvun puolivälissä, keskitalvella, hienon kuvaus- ja hiihtopäivän jälkeen kulutin aikaa erään Lapin hiihtokeskuksen yhteydessä toimivassa ruokapaikassa. Oli lähes tyhjää, ja aloitimme keskustelun naapuripöydän herran kanssa.
Tyyppi oli juttumiehiä. Turun-murteella hän nopeasti selvitti olevansa suksitestari, ja kiertelevänsä hiihtokeskuksia tämän työnsä merkeissä. Puheessa vilahtelivat tunnetut varustemerkit, joiden kanssa hän kertoi olevansa yhteistyössä. Vuolaasti polveilevassa tarinoinnissa käytiin milloin Ranskassa päämiehen luona neuvottelemassa, milloin Huippuvuorilla testaushommissa, sitten hiihdon maailmancupissa "Gunden" tai "Smirnovin" porukoissa...
Urheilulliset asusteet olivat viimeistä huutoa, olemus sporttinen. Kuultuaan, että puuhailin posti- ja käyntikorttien parissa henkilö innostui:
Hänelle on välttämättä valmistettava oma mainospostikortti, ja sponsorit maksajiksi!

No, mikäs siinä. Yksityisyrittäjälle kyllä tilaukset kelpaavat. Heppu oli vakuuttava, ja vaikutti maksukykyiseltä. Autokin oli tuliterä.
Sovimme, että tapaisimme keväämmällä uudestaan Lapissa, jossa hänkin kuulosti viettävän paljon aikaa.
Näin tapahtuikin.

Aurinkoisena huhtikuun aamuna lähdimme kiipeämään ylös tunturin laelle. Rensselit miekkosella olivat näyttävät. Suksiakin useita uusia pareja.
Kuvaussessio sujui vallan mainiosti. Sää suosi, juttu luisti. Kävimme sitten kahvilla ja sovimme kesällä Turussa katsastavamme fotot. Hän hommaisi sponsoroinnin valmiiksi sitä ennen.

Heinäkuussa tapasimmekin turkulaisessa kahvilassa. Kaveri ilmoitti olevansa tulossa tiluksiltaan metsänhoitotöistä. Moottorisaha oli pärissyt taustalla, kun soitin hänelle.
Katsoimme kuvat ja hän teki tilauksen kirjallisesti. Sponsorikuvio oli kuulemma vielä "neuvotteluasteella", hän lupasi ilmoittaa sponsorilogot ym. loppukesästä...

Elokuussa puhelimessa tyyppi kertoi, että sponsorilogot voitaisiinkin jättää pois. Laitetaan korttien taakse vain hänen oma nimensä ja puhelinnumeronsa. Asia selvä!

Syyskuussa kortit painettiin. Lasku lähti perään.
Noin kuukauden kuluttua tuli postista ilmoitus lunastettavasta lähetyksestä. Suksitestarin kortit! Palautuksen syy: osoite tuntematon.
Tässä vaiheessa alkoivat hälytyskellot soimaan...
No, ei muuta kuin soittamaan suksitestarille. Hänestä oli nyt tullut vaikeasti tavoitettava henkilö.
Sitten alkoikin tulla erinäisiä selityksiä: hän on muuttanut/asuukin siellä ja siellä /kyseessä on hänen sisarensa osoite / tämä on itseasiassa sisaren puhelinnumero... jne. jne.

"No mikä se o i k e a osoite sitten on?"
Hemmo antoi uuden osoitteen, ja sovittiin että lähettäisin kortit uudestaan nyt sinne. Hommassa alkoi kuitenkin olla jo palaneen käryä. Vahvasti.

Parin viikon kuluttua otin selvää suksitestarin antaman osoitteen postinkantajan puhelinnumerosta. Ettei paketteja taas palautettaisi.

Postinkantajan mukaan osoitteessa asui vanha nainen. Ei kun selvittämään naisen puhelinnumeroa.
Numerossa vastasi herttainen, iäkäs karjalaismummo. Jutustelun lomassa sain häneltä urkittua tiedon, että suksitestari oli hänen lapsenlapsensa. Ja että tyyppi asui äitinsä luona Turkusessa. Mummu kertoi myös testarin työpaikan nimen.

Soitto työpaikalle selvensi paljon. Kyseessä oli ihan tavallinen duunari isolta työmaalta. Esimies oli tuskaillut miehen kanssa jo noin vuoden ajan. Sen jälkeen kun tämä oli perinyt kohtuullisen summan, olivat vaikeudet töissä alkaneet. Hän katosi Lappiin hiihtämään milloin milläkin verukkeella, ja hommat seisoivat. Esimies oli lisäksi selvittänyt,että koulutuksensakin "testarimme" oli valehdellut monta pykälää yläkanttiin.

"Suksitestarin" stooriin minulle kuului tietenkin myös kaunis lentoemäntävaimo. Tälle olisi tarvis tehdä käyntikortti. Tottahan toki! Ja pelkkää kuvitelmaa koko vaimo, esimiehen kertoman mukaan...

Kun kerroin "testaushommista" ja omasta mainospostikortista, aukenivat esimiehen silmät. Lopullisesti.
Ei ihme, etteivät työt viimeaikoina sankarillemme olleet maistuneet, kun hän noin kiintoisan sivupersoonan oli itselleen kehittänyt! Työkaverit olivatkin jo alkaneet pitää tyyppiä ihan höpö-miehenä -
viimeistään samana aamuna, kun "Testarimme" jakoi mainospostikorttejaan työpaikkansa parkkipaikalla...

Uteliaisuuttani soitin vielä miehen mainitsemille välinefirmoille. Niissä ei ollut tietoakaan "testarista", mutta sitävastoin suuri närkästys tuollaisesta oma-aloitteisesta "edustamisesta".

Mummo oli kertonut myös "Suksitestarin" äidin nimen. Soitto sinne siis seuraavaksi.
Äiti ei vaikuttanut ollenkaan yllättyneeltä. Se oli enemmänkin sellaista että "Voi ei! Joko taas!"
Niinpä niin. Äitihän se parhaiten lapsensa tunsi. Ja tämän sairauden. Oli ilmeisesti aikaisemminkin joutunut selvittämään sotkuja. Ja niin nytkin. Lyhyesti tilanteesta kuultuaan sanoi äiti heti, että asia hoidetaan. Kuten hoidettiinkin.

Kahden päivän sisällä olivat rahat tililläni. Tuli vieläpä 200 markkaa korvausta ylimääräisistä postikuluista.
Seuraavalla Lapin-reissulla kyselin paikallisilta, josko "Suksitestaajasta" olisi havaintoja.

Ei ollut miestä näkynyt, eikä ole näkynyt sen koommin.

Majoitusliikkeet tosin kertoivat, että sulavakäytöksisellä "Testarillamme" oli ollut tapana vaihtaa majoitusmaksunsa hienoihin hiihtovarusteisiin, joita tällä oli aina mukana isohko varasto.

Lapissa kerroin tapauksesta myös tutuille, joista osa oli tavannutkin hepun. Eräät pitivät outona, että lähdin selvittämään asiaa. Nähtävästi minun heidän mielestään olisi ollut annettava melkein kuukauden palkkaa vastaavan summan valua viemäristä alas.Toisaalta, ei heidän asenteensa yllättävä ollut. Sikäläisen mielenlaadun tuntien...

Hyvinhän kaikki viimein päättyi. Monen mutkan kautta, mutta kuitenkin. Sinnikkyyttä se vaati, mutta suorituksen lopulta sain. Vieläpä ylimääräisine posti- ja puhelinkuluineen.
"Suksitestari" sai hetken elää sivupersoonaansa, olla joku muu. Joku "parempi". Niin kauan kuin perintöä riitti.
Ja kunnes käry kävi.
Ketään ei lopulta vahingoitettu.

Joskus olen muistanut episodin ja miettinyt miten tyypillä nykyisin menee...
Olin tapauksen aikaan toiminut vasta muutaman vuoden kuvaushommissa. Nykyisin pidän "suksitestarin" korttia seinällä muistona, ja muistutuksena:

"Tervetuloa alalle!"

(MAALISKUU 2003)

----------------------------------------------------

The case of the ski-tester

Sometime around mid-nineties, in February, after a fine day of shooting and skiing, I was spending time in a restaurant at a ski-resort in Lapland.
The place was almost empty and we started to chat with the fellow at the next table.

The guy was of a talkative sort. With an accent from the city of Turku, he quickly explained he was a ski-tester doing his rounds at the northern ski-resorts. In his rap he dropped names of well-known equipment-manufacturers he told he was in co-operation with. His story took him to Paris negociating with his partners, then to Spitzbergen testing skis, next to the world cup of skiing together with "Gunde" and "Smirnov".

His sporty clothes were all the latest models, his general appearence athletic.

After learning I was involved in photography as well as the postcard- and business-card trades, he got all excited:

It was absolutely necessary to have a postcard of his own produced for him, and the sponsors will pay for it!

Fine! A private entrepreneur welcomes orders. The chap was very convincing, and seemed solid and trustworthy. Even his car was brand-new.

We agreed to meet again later in the spring in Lapland, where he, also, seemed to spend a lot of time.

Thus happened.

We met on a sunny April morning below a mountain and started climbing our way up. His equipment was impressive. He carried several pairs of factory-new skis.

The foto-session proceeded swell. The weather was fine; we had a few laughs. Afterwards we visited a cafe and agreed to check to shots in Turku in the summer. He would by then arrange the sponsors.

So, we met in July in a cafe in Turku. He told he was coming from his real-estate property from the archipelago, where he had been taking care of his forests. Sure enough, a motor-saw had sounded in the background, when I had telephoned him.

We looked the photos over and our ski-tester made a written order. According to him, the detail about sponsors was still a bit open, but he promised to let me know about the logos etc. by the end of the summer.

Then, in August, the fellow told that the sponsor-logos could be left away. His own name and telephone number on the back of the cards would do. Okay!

In September, the cards were printed and sent to him. Also, an invoice.

After about a month, the postman brought a note from the post-office that a returned parcel had to be payed out. Reason of return: unknown adress!

At this stage, the bells began to ring...

Well, to the phone and try to contact the ski-tester. Suddenly, he had come to be a person very difficult to reach...

Different kind of explanations started to appear. Actually, he had moved/he lived there and there/that was his sister's adress/in reality this was his sister's telephone number etc. etc.

"Well, what's the c o r r e c t adress then?"

He gave a new adress, and we agreed I'd send the parcels there. However, the whole thing had started to smell bad. Strongly.

In a fortnight, I found out the telephone number of the postman of the adress the ski-tester had given. So that the parcel wouldn't be returned again...

According to the postman, an elderly woman lived in the adress. Next step: find out her telephone number.

A charming old carelian woman answered. While chatting with her, I found out that the ski-tester was her grandson. And that he lived with his mother in Turku. She also disclosed his employer.

A phone call to the employer cleared a lot. In reality, the "ski-tester" was an ordinary manual worker. His boss had strugled with our hero for about a year. After the "ski-tester" had inherited a considerable amount, the problems had begun. He had developed a habit of disappearing to Lapland for skiing regularily, on different pretexts, neglecting his work. His boss had also found out that the fellow had lied about the level of his education.

Naturally, the "ski-tester's" story to me had included a beautiful air-stewardess wife. And, of course, a business card just had to be made for her.
His boss told that was also sheer fantasy.

When I told the boss about the "ski-testing" and the tailor-made postcard our friend had ordered, he finally saw the whole picture.

No wonder the job hadn't interested our hero lately, as he had developed himself such a fascinating side-personality!

His workmates had already started to consider the man a bit twisted. For example, just the same morning, he had distributed his postcards for the workmates at the parking lot...

Out of plain curiosity I continued to call the equipment-companies he had mentioned. You guessed it. These had no clue about the man. On the contrary, they were upset about such "representation".

The grandma had also told the "tester's" mother's name. Final step:
Contacting the mother.

She didn't seem a bit suprised. It was more like: "Oh no, not again!"

Naturally, the mother knew her own child best. And his sickness. Maybe this wasn't the first time she had to work out his messes. After having been briefly told about the situation, the mother said everything would be taken care of. As it was.

Within two days the money was on my account. And not only the payment for the cards, but also about 35 euros extra for the postages, calls etc.

During the next trip to Lapland I started to ask around from the locals if they had any sight of the "ski-tester".
Nobody had seen him, and nobody has seen him since.

However, the story had it that our "tester" had used to swap pairs of skis- of which he always carried several new pairs with him -in exchange for nights in hotels etc.

A few persons in Lapland -some of which had even met our hero- thought it was strange that I started to follow the "tester". It seemed that in their view, I should have let about a month's pay worth of money go down the drain. On the other hand, their attitude wasn't a surprise, knowing the disposition of the people up north.

Everything ended up well, finally. It took a bit of work, but I got the payment, at last. Even something for the extra postages and telephone calls.

The "ski-tester" could live his side-personality for a moment. He was someone else for a while. Someone "better". As long as the inheritance lasted. And untill his game was found out. No-one was hurt.

Sometimes, I have remembered the episode and wondered, how the chap is doing now...

At the time of the incident, I had worked in photography only for a few years. Today, I have the "ski-tester's" postcard above my desk as a reminder:

"Welcome to the business!"

(MARCH 2003)