VENETSIA 5.6.2004

Kello on 18:15

Palailen junalla Venetsiassa Santa Lucian asemalta Mestrelle, jossa sijaitsee hotellini. Tuon hotellin löytö oli pikkuinen lottovoitto. Onneksi Venetsiaan saapuessa tajusin hypätä Mestren asemalla ulos junasta. Logiikka sanoi, että Venetsian saarella hotellit olisivat noin kolme kertaa kalliimpia, kuten asia onkin. Hotelli "Trieste" on todellinen löytö, mitä hinta/laatusuhteeseen tulee. Vain 55 euroa yö (pienen tinkimisen jälkeen) sisältäen aamupalan, mikä ei todellakaan täkäläisittäin ole paljon. Ja samalla hinnalla saa vaikkapa Pariisista tosi läävän.

Palaan hotelliin siipeeni saaneena. Kaksi epäonnistunutta asiakaskäyntiä Venetsiassa. Tietenkin vesibussimatka pitkin Canal Grandea oli elämys. Mutta olen väsynyt. Olen matkustanut monta päivää junalla pitkin Eurooppaa, välillä kirjaimellisesti polvet suussa täpötäysissä junissa, yöt lyhyesti ja huonosti nukkuen. Selkäkipuisena.

Täällä Venetsiassa on tehty kauppaa ja taidetta satoja vuosia, eikä suomalaisten tuotteitteni - puukkojen - laatu tahdo riittää. Italialaiset kauppiaat katsovat pitkin nenänvarttaan, ja heillä on siihen perusteltu syy.

Mestren asemalla ostan elintarvikkeita. On lauantai-ilta, joten haluan puoli pulloa punkkua, kuten aina viikonloppuisin.

Kioskin hyllyllä on valkkista ja samppusta. Ei punkkua.

Kysyn kioskin naikkoselta punaviinistä. Hän katsoo itsekin hyllyn tyhjäksi, ja sanoo "Momento!".

Livahtaa käytävän yli vastapäisen baarin puolelle ja palaa punkkupullo mukanaan.

Arvelen, että tuo punkkupullo voisi olla kallis, näin erikseen noudettuna.
"Quanto costa? Caro?", kyselen.

Hinta on aivan sama kuin hyllyssä olleella valkkispullolla, neljä neljäkymmentä.
Teemme kaupat. Nainen vielapä antaa punkulle kivan pienen, tukevan paperikassin ja toivottaa "Buena Seraa".

Koko operaatio kestää noin kolme minuuttia.

Kaikki sujuu jouhevasti. Kaikki tulevat tyytyväisiksi.

Ilta on pelastettu, varma syvä uni turvattu. Aamulla Lidolle uimaan, se on suunnitelma.

Eri asia on, että tuo punkku - Campomagno Cuvée Rosso, Rosso Veneto 2003, Indicazione Geografica Tipica" - on niin kitkerää, että sitä voi nauttia vain sangriana. Hyvä niinkin. Ja saimmehan hotellin yoportsarin kanssa hyvät naurut, kun telkun viihdeohjelman yhteislaulu-osuudessa esitettiin Dean Martin -klassikko "That's Amore!"

Mutta tuli ajatelleeksi, miten sama operaatio olisi onnistunut koto-Suomessa?

Ei mitenkään, tietenkään. Kyseessä olisi ollut poliisi-asia.

Kuinka vaikeaksi asiat oikein voidaankaan tehdä? Miten tyhminä holhokkeina meitä suomalaisia oikein pidetäänkään? Onko suomalaisten pinna tosiaankin loputon, mitä holhoukseen tulee?

Toinen asia on, että Suomessa tuollaista joustavuutta ei palvelu-alalta yksinkertaisesti löydy. Sarvikuonojen maa.

No, onneksi Suomi on nyt kaukana. Paras mennä nukkumaan, ja herätä aikaisin aamulla uimaan Lidolle...

Tältä reissulta ei tullut myyntiä, mutta tuleepahan yksi uusi uintikokemus, ja ehkäpä joku kuvakin, jos hyvin käy.

(Hotel Trieste, Venetsia, 5.6.2004 klo 23:10)

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ, SUNNUNTAINA

Aamupalalla parasta olivat erilaiset hedelmämehut, eritoten greippi- ja ananasmehut. Eikä mitään sokeroitua mehujuomaa, vaan hedelmistä puristettua, täyttä tavaraa.

Vieressä istui keski-ikäinen, ylipainoinen pariskunta jostakin Pohjoisesta. Mies keskittyi matkaoppaan lukemiseen, vaimo tutki hartaudella jugurttipurkin tekstiä. He olivat matkanneet tänne kauas Venetsiaan, eikä heillä edes täälla ollut mitään sanottavaa toisilleen...

Vesibussilla Lidolle.

Löytyyhän sieltä pieni pätkä vapaatakin rantaa, valtaosin Lidon rannat näyttävät olevan maksullisia.

Ei kun uimaan. Vesi jotain 15-16 -asteista, siis sopivan viilentävää. Ei meitä uimareita montaa ole. Suhteellisen puhtaaltakin vesi vaikuttaa, vaan ei laheskään Adrianmeren vastarannan, ex-Jugojen kirkkaiden uimavesien veroiselta.

Takaisin "vaporettoon". Hyvin nukutun yön ja uimisen jälkeen levännein ja pirtein olo moneen päivään.

Kaukaisuudessa näkyvat Dolomiittien lumiset huiput.

Nautinto ajella tuntikausia ympäri Venetsiaa vesibussissa. Lämmin ilma, leuto tuuli, ei kiirettä mihinkään. Täällä silmä lepää, ja mieli.

Venetsiaa katsellessa on helppo kuvitella tämä kaupunki aikansa maailman keskukseksi, silloiseksi New Yorkiksi, jonne laivat kaikkialta maailmasta purjehtivat.

Kukaan ei tunnu tietävan kovin paljoa vesibussien aikatauluista tai lippujen hinnoista, mutta kaikki pelaa hienosti. Yhtäkään vihaista tantta-tarkastajaa ei näy. Todennäköisesti rikon erinäisiä sääntöjä, mutta hällä väliä. Vaikuttaa, että vaporetton kyydissä saisi olla vaikka koko päivän, eivätkä pikku poikkeamiset eri saarillakaan häiritse ketään.- Onko kukaan muuten räknännyt, kuinka paljon esimerkiksi Helsingissä niiden ylipainoisten tarkastajien ylläpito
maksaa? Kuinka paljon heidän pitää sakottaa pelkästään tienatakseen palkkansa? Entä jos pipo olisi hieman löysemmällä, kuten täällä Venetsiassa, missä homma pelaa kuitenkin loistavasti...

Venetsian arkkitehtuurissa on jännällä tavalla vaikutteita itämaisesta tyylistä. Eritoten ikkunasyvennyksissä, jotka muuten pursuavat kukkia. Ne Marco Polon matkat, vissiin. Ja Venetsia tuo kaikessa rappiokauneudessan hämmästyttävällä tavalla mieleen toisen kulahtaneen kaupungin, nimittäin Havannan.

Tuossa, San Marcolla, on Cafe Florian, jossa Casanovalla oli tapana istuskella - "huilaamassa". Tekisi mieli juoda kuppi kahvia, minunkin, siellä. Vakoilen etukäteen hinnan selville, ettei tule shokkia laskun maksamisen aikaan.
Pikkupöydässä istuu kiinalais-amerikkalainen turisti, joka juuri kaivaa dollarinipustaan kahvinsa maksun. Kurkin summan laskusta: 7,50 euroa! Sillä lailla! Rajansa kaikella, tyhmyydelläkin. Mutta eihän se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa!

Nurkan takana odottaa yksi päivän kohokohdista: aniksen ja mintunmakuisten mehujäiden löytyminen. Ja vain 60 senttia kipale! Niitä meneekin sitten useampia. Niitä tulee ikävä.

Hauskoja nuo venetsialaisten valtaisat, värikkäät hatut ja karnevaalinaamarit. Kertovat jotakin heidan elämänasenteestaan.

Kuviakin tulee, vaikka stressiä sen suhteen ei ole. Aika paljon rakennusnostureita ja lakanoilla peitettyjä taloja, jotka osaltaan estävät kuvaamisen.

Pakko palata illaksi Lausanneen. Tiedossa seitsemän tunnin hikinen ja ahdas junamatka.

Luon vielä katseen Venetsiaan vaporetto nr 52:n erkaantuessa San Marcon laiturista. Vedän Adrianmeren ilmaa syvälle keuhkoihin - huomenna olen jo Pariisin haisevassa, hikisessä, ruuhkaisessa metrossa. Pelko perseessä, että koska räjähtää... Nuo pirulaiset! Pysyisivät siellä hiekka-aavikollaan kihisemässä ja sikiämässä. Heillä on tasan yksi asia, joka meitä kiinnostaa, ja sekin loppuu aikanaan. Siihen mennessä Länsi on jo kehittänyt jotakin korvaavaa, mutta heillä ei enää ole mitään. Fyrkatkin on tuhlattu jo aikapäiviä sitten pienen eliitin toimesta. Luxuskrääsään ja makeaan elämään Rivieralla.

Mutta takaisin Venetsiaan.

Mikäli Elokuva-arkistossa vielä joskus näytetään Viscontin Thomas Mann - filmatisointi "Kuolema Venetsiassa", tulen katsomaan sitä uusin silmin. Mikä olikaan Viscontin näkemys Venetsiasta? Tosiaankin, siitä on yli kolmekymmentä vuotta kun sen viimeksi näin.

Kiitos, Venetsia! Arrivederzi! Tämä oli upea päivä! Multo bene! Grazia! Bellissima!Bella Italia!

Viime viikko oli erittäin vaikea, ja ensi viikosta tulee epäilemättä vielä raskaampi. Kiitos että sain virkistäytyä luonasi ennen ylihuomista infernaalista Pariisin -päivää.

En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta tulen aina muistamaan sinut ja nämä hyvät hetket jotka sain kanssasi viettää.

Sanon:Näkemisiin!

PARIISI

No niin, se oli semmoinen viikko kuin oli arvattavissakin. Täyttä helvettiä.

Päiviä tuhraantui Lausanne-Geneve-Pariisi-Brysseli -akselilla. Loputonta junassa istumista, se jos jokin imee mehut. Pariisissa hirvittävä helle. Tuntui, että taju lähtee. Viikko täynnä vastoinkäymisiä ja totaalista turhautumista. Aikaa kuluu, ihana Sveitsin luontokin ymparillä, mutta ulkoilemaan ei pääse. Asiakkaan luota toiselle... Monenlaista vaikeutta, eikä kauppakaan oikein käy. Taitaa tulla ensimmäinen tappiollinen vientireissu puoleentoista vuosikymmeneen.

Pariisi on varmasti fantastinen kaupunki, jos on aikaa, rahaa ja ihanaa seuraa.

Nämä lyhyet, yleensä päivän kestävät työreissut sinne ovat kylläkin omiaan tekemään kenestä hyvänsä Pariisin -vihaajan. Minustakin.

Tämä oli ehkä 60:s matka sinne, ja ilonaiheet olivat taas vähissä. No, pari hyvää leffaa sentään, vaikka jopa Pariisin ohjelmistosta kiintoisien leffojen loytäminen alkaa olla kiven takana. Samaa jenkkiroskaa kuin kaikkialla muuallakin, valtaosin.

Viimeinen yö Pariisissa:

Jälleen sama halpa hotellinmurju. Samat nuhruiset paikat. Pakko nukkua valot päällä, kuten aina, etteivät torakat ryömi ulos koloistaan. Lakanoiden välissä, suihkun jälkeen, on ainoa puhdas paikka. Tukahduttavan kuuma, nukahdan ikkuna auki sisäpihalle. Viimeinen ajatus ennen jonkinlaiseen horteeseen pääsyä on, josko rotat tai kissat hiipivät yöllä sisään avonaisesta ikkunasta... Herään pikkutunneilla ulkoa kantautuvaan voihkeeseen, lemmiskelyn ääniin. Sitä kestää pari tuntia. Nainen ulisee, sitten jutellaan vähän aikaa ja nauretaan. Sitten ääntely alkaa taas... Olen yksin, enkä saa edes nukkua. Muistuupi mieleen päivällä näkemäni pikimusta, kireisiin valkoisiin housuihin pukeutunut pitkä neegertyttö... Ai niin, ja tulihan se yksi kuvatus kysymään kelloa leffan jonossa, mutta oli niin hirveän näköinen, etten viitsinyt antautua jutusteluun... Eihän kukaan hyvännäköinen pariisitar yksin taideleffassa käykään, ei heidän tarvitse. Heillä on jokaisella about tuhat kollia ringissä piirittämässä...

PRAHA

Mutta yöjunalla Zürichistä Prahaan. Otan "palkkani" tällä tavalla. Makuupaikka maksaa samanverran kuin välillä Helsinki-Rovaniemi.

Aamulla junan ikkunasta Tsekki vaikuttaa sympaattiselta. Vihreää, kumpuilevaa, paljon metsiä... Tämä on ensimmäinen visiittini.

Äkkiä syöksy hotelliin - sen nimi on "Kafka". Ensituntuma kaupungista lupaava. Sopivan kulahtanut makuuni. Elintaso näyttää olevan Eestiä alhaisempi, monista pienistä yksityiskohdista päätellen. Hotellissa pyyhe, saippua ja vessapaperikin neuvostotyylisiä. Rautatieasemalla hotellia maksettaessa semmoinenkin historiallinen reliikki, kuin luottokortin höyläämislaite. En edes muista koska semmoisen kanssa olisin viimeksi joutunut tekemisiin. - Sääli sinänsä, koska huomasin silloin kun niitä käytettiin, että lähes joka kuukausi joku ostos jäi veloittamatta tililtä. Puotipuksut hukkasivat niitä kauppiaiden tositteita.

Aikaa on vain täma päivä. Lähden kaupungille flaneeraamaan. Iltapäivällä ohjatulle "Kafkan Praha" -kävelykierrokselle.

Klo 19:15

Kafka -kierros oli jostakin syystä tänään peruttu. Koska on lauantai, eli sapatti, juutalaiskortteli kuuluisine hautuumaineen on sekin kiinni.

Eli yritetty on, kulttuuririentoja. Mutta kun ei niin ei.

Kävinhän sentään kiertoajelulla ratikalla, saaden yleiskuvan kaupungista. Näinhän sentään satojen muiden turistien tavoin luurankomiehen vetelevän astrologisen kellon narua. Poikkesinhan sentään Kaarlen sillalla. Ja sainhan hyvää ruokaa, elämäni ehkä parhaan lohikeiton ja maittavaa kanaa sienikastikkeella. Perunatkin olivat herkullisia.

Pariisiin verrattuna tämä on paratiisi. Siisteydessään ja väljyydessään. Elämänrytmi, nopeus, kiire ehkä viidesosan pariisilaisesta.

Vaikuttaa muuten, etta mustalaisten osuus väestostä on aika suuri. Jenkkejä näkee myös todella paljon, heille tämä on jonkinlainen kulttikaupunki.

Taidan lähteä tutustumaan kaupunkiin Errol Flynn -tyyppisesti. Hänkin jätti aina museot väliin...

Myöhemmin vielä kameran kanssa kokeilemaan josko jokin ilta/yökuva saataisiin purkkiin.

Illalla myöhään

Kuvasatona vain muutama foto silloista. Satelikin välillä.

Prahan kortteleista jotkut tuovat mieleen Riikan, jotkut kadunpätkät Pietarin. Muutama talo taas on brysseliläistyyppinen, kullattuja ulokkeita tummissa taloissa.

Täällä on tunne, ettei mitään tarvitse pelätä. Tsekit ovat rauhallista porukkaa, istuvat lähinnä kulmakuppiloissaan oluen ääressä.

Olen Prahassa heti kuin kotonani. Hyvä tietää, että tänne on täst'edes helppo palata täälläpäin likkuessa. Nyt ovat paikat tutut.

ÅLAND 14.-15.6.2004

Tukholmassa iltalautta loppuunmyyty hyttipaikkojen osalta. Tämä on ollut liian pitkä ja raskas reissu, että viitsisin lähteä kansipaikkalaisena lahden yli. Ei kiitos! Karmeaa ajatellakaan roikkumista yön yli ruotsinlaivalla ilman hyttiä.

Siispä vielä yksi matkapaivä, Ahvenanmaalle yöksi.

Ålandsfärjanilla tunti ennen keskiöistä tuloa Maarianhaminaan matkan paras fotosessio. Erikoinen auringonlasku, mielenkiintoiset pilvet, hyvä jälkihehku, "afterglow". Tuota matskua voi vielä joskus käyttää. Ja arkistosta löytyy sopivia lintuparvikuvia taivaalle läntättäviksi, tulee "lisä-arvoa" ja myyvyyttä kuville. Tai voisihan sen Gambian kuutamonkin upottaa tuonne ylös, purppurapilvien päälle. Se Afrikan -reissu oli niin hirvittävä ja vähäkuvainenkin, että olisi hyvä, jos edes jotakin hyötyä siitä matkasta jälkikäteen olisi.

Näin siinä kävi, että koko kaksiviikkoisen Euroopan -rundin parhaat fotot syntyvät viimeisenä iltana Ahvenanmaalta. Muistaapahan aina, miten paljon niistä on maksettu, miten monta litraa hikeä vuodatettu matkalaukkua raahatessa - ja miten helposti ja ikäänkuin sattumalta ne lopulta syntyivät. Tällaista on valokuvaus.

Taksilla camping-alueelle. On kylmää, mutta lämmin asuntovaunu ja puhtaat lakanat odottavat. Lähden uimaan. Se on perinne täällä Maarianhaminassa aina kevään ja syksyn vientireissujen jälkeen. Lilla Holmenin laituri on varsinainen kulttipaikkani. Joskus marraskuussa uintireissut keskellä päivää, ilman saunaa hieman kylmiä, mutta ah! niin virkistäviä.

Avaan punkkupullon ja siitä naukkaillen astelen Tullarnas Ängin kautta uimalaiturilleni. Pohjolan vaalea kesäyö. Meri on tyyni. Mieleni samoin. Kaupunki on hiljainen, vain linnut elämöivät. Sommarnattens leende!

Yht'äkkiä saan tyrmäävän iskun: Täällähän tuoksuu, ja vahvasti! Aivan kuin mesiangervot Tornionjokilaakson heinäkuussa! Tajuan, että tämä on Pariisin metron virtsanlöyhkän jälkeen ensimmäinen nenä-aistimus päiväkausiin. Hajuaisti on ollut työttömänä. Mutta eihän täällä mesiangervoja olekaan, ne ovat nuo kukkivat pihlajat! Ja sitten kaikki muut ihanan Tullarnas Ängin lehdon kukat...

Laiturilla vielä kulaus punkkua, vaatteet pois ja mereen. Olen kotona. Puhdistun kaikesta matkan saastasta. Täällä on vielä tilaa, ja aikaa, ja muutama asia vielä helppoa. Esimerkiksi tuossa Maarianhaminan keskustassa on kivenheiton päässä toisistaan kolme ilmaista nettiä, joihin ei edes tarvitse juuri koskaan jonottaa. Aivan ainutlaatuista. Ja tämä on oma maa. Mutta pakko Suomesta on aina välillä riuhtaista itsensä irtikin, hulluksi täällä Euroopan pussinperällä muuten tulee.

Katselen laiturilta nukkuvan Maarianhaminan valoja. Niin tuttu kaupunki, lapsuudesta asti. Miten rauhallinen, miten idyllinen pikkukaupunki. Miten vauras. Miten nättejä taloja, ja hoidettuja pihoja. Ja aina kun maarianhaminalaisten tuttavien kanssa vähän kauemmin jutustelee, tulee ilmi miten paha olo monilla heistä on. Keskellä tätä hyvinvointiaan. Siinä mielessä tämä muistuttaa toista idylliä, Sveitsiä. Kumma juttu. Kun kaikkea on, ja asiat paremmin kuin melkein missään, koskaan, alkaakin kummasti ahistamaan...

Kylmään veteen jäävät matkan rasitukset. Kieltämättä tällä reissulla vastoinkäymisiä riitti. Joissakin vaiheissa tulivat mieleen Eikan säkeet: "Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin".

Takaisin lämpimään asuntovaunuun, puhtaitten lakanoiden väliin. Kello tulee yksi. Edessä on "The Big Sleep". Eurooppa tuli kierrettyä. Tuloksena lähinnä yksi julkaisukelpoinen kuva, sekä yksi satunnaisen junatuttavuuden kylvämä ajatuksenpoikanen, joka on jo alkanut itää... Tuo ajatus tuli hyvään rakoseen, juuri kun on alkanut tuntua siltä että olisi vaihteeksi aika tempaista ja tehdä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa... Kiitos ideasta, sinä tuntemattomaksi jäänyt nuori saksalaisjuristi matkaosuudella Hampuri-Frankfurt! Hmmm... Nyt minulla on haave, tavoite... Kiehtova ajatus, tosiaankin... Palataan asiaan.

Kesällä en liikahda Suomesta ja Eestistä mihinkään.

(KESÄKUU 2004)