"Paanajärvi - konsa koittaneekaan sinun renessanssiaikasi? Paanajärvi - säälin sinua, ettei jalohohtoasi koskaan saanut nähdä Juhana Ludvig Runebergin, Zachris Topeliuksen tai Lars Stenbäckin runosieluinen silmä! Silloin olisi meille virinnyt niin valtava Pohjolan hymni, että sitä vielä sata vuotta laulettaisiin... Jää hyvästi... Lumoava Pohjan tähti, Kuusamon kuningastimantti - Paanajärvi!"

Ilmari "Iki" Kianto 1915

Kaikki alkoi jo 60 -luvun alkupuolella, Kuusamon Aventojoelta.

Meillä oli mökki Kantojärvellä, ja faija-vainaa innokkaana fisustajana otti yleensä meidät lapsetkin mukaan yliyön kalareissuille Oulangan ja Kitkan maisemiin, sillä kertaa Aventojoelle ja Ristikalliolle. Siitä hänelle isot pisteet. Elämyksistä. Lapsuudessahan asiat vielä tuntuvatkin joltakin...

Yö oli kylmä, mutta virvelöin urhoollisesti ja jonkun harrinsintin kai sainkin. Jossakin vaiheessa aamuyöllä nuotion ääressä uni kuitenkin voitti. Notskin äärelle oli kerääntynyt joitakin paikallisiakin kalastajia.

Heräsin miesten tarinointiin.

Joku kertoili juuri Paanajärvestä: muistikuvia sotaa edeltäneiltä ajoilta. Ymmärsin, että kyse oli Venäjän puoleista, vanhasta Suomesta, jonne nämä Oulangan vedet virtasivat. Rajan takana kuulosti olevan legendaarinen paikka. Menetetty, muistojen kultaama syvä, erikoinen järvi, varsinainen Kaihon Kultamaa...Kuusamon Kuningastimantti, Koillismaan Helmi. Nimi Paanajärvi jäi vuosikymmeniksi kaivertamaan mieltä...

Sitten, yli kolmen vuosikymmenen kuluttua, 90 -luvun lopussa, sinne tarjoutui tilaisuus päästä.

Suuri ja Mahtava Neuvostoliitto oli romahtanut omaan mahdottomuuteensa ja hieman vapaammat tuulet puhalsivat 90 -luvulla Idässä. Muuan taho Kuusamossa järjesti sinne syksyisen reissun, jonne ilmoittauduin mukaan.

Ensimmäinen pettymys oli, ettemme päässeet rajan yli suoraan Kuusamon korkeudelta. Byrokratia esti sen. Oli pakko lähteä pikkubussilla kiertämään Vartiuksen ja Kostamuksen kautta, eli perilläoloaika Paanajärvellä supistuisi pariin päivään. No, soromnoo, reissussa ollaan, tuli mitä tuli! Paanajärvelle on nyt päästävä, maksoi mitä maksoi!

Pysähdys Venäjän puolella heti Vartiuksen jälkeen. Montaakaan minuuttia ei ollut kulunut, kun retken eräs järjestäjistä - kutsukaamme häntä vaikka Johtajaksi - ilmestyi jostakin kulman takaa valtaisan viina-kantamuksen kanssa. Votkaa ja olutta. Pari täyttä muovikassillista. Ja sitten se alkoi...

Johtajan hillitön dokaaminen, nimittäin.

Votkaflinda - pahimpaan janoon! - kulahti alas noin puolessa tunnissa. Sitten seurasi olutta, olutta, olutta ja olutta - ja lisää votkaa, votkaa! En ole ikinä nähnyt noin vauhdikasta kittaamista.

Ensimmäisenä päivänä, maanantaina, Johtaja oli vauhdissa pikkubussin takapenkillä. Juttua piisasi. Nousuhumalaisen koko energialla.

"Tämähän on ihan klassillista", ajattelin.

Samana iltana olin itse täysin kypsynyt Johtajan jorinoihin, ja siirryin autossa istumaan edemmäksi. Tämä tietenkin suututti Johtajan, eli siinäkin suhteessa hän oli tyypillinen suomalainen juoppo. Kuulin hänen takapenkillä mutisevan että olen "Helsingin herra", "sivari" ja "viherpipertäjä" - sillä lailla! Sattumoisin, ja onneksi, mukanani oli I.K. Inhan kirja "Pohjolan maisemia", johon yritin parhaani mukaan keskittyä. Siinähän on mainiota kerrontaa Paanajärveltäkin. Vaikeaa lukeminen kyllä oli, Johtajan häiriköinnin yltyessä yltymistään.

Vähitellen kupletin juoni valkeni muiltakin osin.

Kävi ilmi, että koko retkueessa olin erään toisen hepun ja yhden rouvan kanssa ilmeisesti ainoa MAKSAVA asiakas. Väkeä oli vielä toinenkin pikkubussillinen, mutta ilmeni että porukka oli jostakin eräkokkikoulusta, ja reissu oli heidän työharjoittelumatkansa. Sitten oli vielä muutama tyyppi, joista ei oikein ottanut selvää keitä he olivat, jonkinlaisia koulutustarkastajia tai -byrokraatteja kai. Eivät kuitenkaan omalla rahallaan matkustavia.

Heti maanantai-iltana selvisi, että huolto ja palvelu tällä reissulla ainakin varmasti pelaisivat. Kokonainen komppania eräkokkeja pystytti teltat, hääräsi maittavat sapuskat, kattoi pöydät jnpp. Vaikutti, että jokaista meitä maksavaa asiakasta varten oli muutama palvelija, ja kaikki niin ystävällisiä, niin ystävällisiä että!

Matkanteko rajantakaisen Karjalan kuoppaisilla, kiemurtelevilla teillä oli aivan hirvittävää rynkytystä. En meinannut mitenkään edes mahtua paikalleni bussissa. Veri ei kiertänyt, paikat puutuivat, ja Johtaja jatkoi mökeltelyään takapenkillä.

Kiitin kuitenkin illalla onneani, etten joutunut hänen telttaansa.

Tiistaina reissu jatkui huonosti sateisessa metsässä nukutun yön jälkeen. Eräs kuva Inhan kirjassa kuitenkin lohdutti - Inhan oppaat Pohjolassa noin sata vuotta sitten nukkuivat nimittäin puun alla, taivasalla! Ei siihen aikaan mitään retkeilyvarusteita ollutkaan.

Näin Into Konrad kertomuksessaan "Jokimatka": (...) "Heillä (kyytimiehillä) ei ollut minkäänlaisia varustuksia yöksi. Toinen katsoi vuoteensa ladon kapulapermannolle, saamatta siihen mitään alleen, edes heinätukkoa. Peitteenä oli hänellä lyhyt märkä takkinsa ja päänaluksena eväslaukku. Rikkinäiset pieksut seisoivat vieressä kuivamassa. Mutta siitä huolimatta hän näytti nukkuvan paremmin kuin minä. Toinen taas oli jäänyt savuavan valkean ääreen torkkumaan, kuivaten vaatteitaan ja kohennellen valkeata, johon sade hiljalleen vihmoi pihisevää kosteuttaan. Siinä hän torkkui varhaiseen aamuun saakka, vuoroin kohennellen valkeata, kääntäen kylkeä ja taas torkahtaen. Mutta nämä miehet eivät olleet siitä millänsäkään. He olivat tottuneet pahempaankin. Seuraavana päivänä he olivat yhtä voimissaan, kuin hyvänkin lämpimän nukuttuaan."

Meillähän sentään oli makuupussit ja teltat, vaikka kylmää ja kosteaa olikin.

Tuona aamuna muuten sain MELKEIN ainoat hyvät kuvat tältä matkalta. Syysaamu oli pikkuisen pakkasen puolella, ja aamulenkillä löytyi mehukkaan näköinen puolukkaterttu kuuraisen poronjäkälän päältä. Hosuin kuitenkin session piloille. Oli kiire. Tai siis eihän minulla ollut, mutta ryhmä teki taas lähtöä. En kerinnyt rauhassa jalustaa pystyttämään, tarpeeksi lähelle puolukoita menemään. Harmi. Muhkeat poronjäkälämatot Venäjän puolella olivat muutenkin jotakin aivan toista luokkaa kuin täällä kotipuolessa, missä poroja ilmeisesti on niin paljon liikaa, että metsät ovat jäkälästä puhtaaksi kalutut. - Väriyhdistelmä punainen ja harmaahan on yksi kauneimmista. Vaikka tarvinneeko tuota edes mainita. Onneksi sitä silloin tällöin näkeekin, mm. naisten vaatetuksessa ja - yllättävää kyllä - eräiden pikavuoro-bussien verhoilussa.

Mutta takaisin Venäjän Karjalaan. Johtajan ympärille oli vähitellen muodostunut yhä tyhjempää tilaa, bussissa ja sen ulkopuolella.

Pämppäämistään hän kuitenkin jatkoi sinnikkäästi. Ja vajosi takapenkin nurkassa omaan raskaaseen, synkkään hiljaisuuteensa. Jutut häneltä olivat toisena päivänä jo loppuneet. Viinakset sen sijaan eivät. Ja tarvittaessa tankattiin lisää... Olvia ja votulia, olvia ja votulia...

Vielä yksi hyinen yö jossakin Karjalan metsässä, ja vihdoin keskiviikkona Paanajärvellä. Tai oikeastaan Paanajärven Luonnonpuiston opastuskeskuksella, jonne pystytimme leirin.

Illalla ohjelmassa oli sauna.

Taktikoin niin, että havaitsin Johtajan hiippailevan jo saunasta pois, ennen kuin itse lähdin astelemaan saunapolkua pitkin.

Pääsin kuin pääsinkin saunomaan ja vieläpä uimaankin Paanajärvelle, Olanga -joen jokisuulle! Yksi välietappi saavutettu! Kuinka monet kerrat pikkupoikana olinkaan haaveillut tästä paikasta Oulankajoella, tämän saman veden ääressä yläjuoksulla! Ja aina kun kalastusveneemme 1960 -luvulla sivuutti Oulankajoen Suomen puoleisella osuudella rajavyöhykkeen kyltit, herättivät ne pelonsekaista kiinnostusta... Nyt olen täällä!

Saunassa oli vielä joukon rauhallisin jäsen, lisäkseni ilmeisesti ainoa toinen maksava miesasiakas löylyttelemässä. Jutustelimme reissun kulusta, ja hänkin kertoi olevansa totaalisen tympääntynyt Johtajan touhuihin. Herätys keskellä yötä Johtajan vieressä oli nimittäin ollut karmea. Johtaja oli herännyt kuseksimaan sisällä teltassa, ja mies oli juuri ja juuri kerinnyt kierähtämään alta pois.

Toisaalta ymmärrettävää, Johtajan litkimät kaljamäärät huomioiden. Onhan siinä rakko kovalla koetuksella.

Torstaina oli vuorossa laivaristeily Paanajärvellä.

Pahaksi onneksi ilma oli sumuinen. Satelikin.

Toki Mäntykallio ja muut legendaariset paikat tuli noteerattua, mutta perin valjuksi jäivät näkymät vihdoinkin perillä täällä kuuluisalla Paanajärvellä. Yhtään kuvaa ei Paanajärveltä syntynyt. Ei väkisin.

Porukka oli kerääntynyt laivan kajuuttaan sadetta pitämään, siellä oli palkattuna joku venäläinen sirmakansoittajakin.

Erään eräkokkikoululaisen kanssa seisoskelimme kuitenkin laivan kannella koko risteilyn ajan. Heppu oli uudelleenkoulutuksessa. Hän oli entinen kirjapainomies, joten meillä oli paljon juteltavaa, yhteisiä tuttujakin. Hänet oli syrjäytetty ikävällä tavalla pikkupomon hommasta eräässä minulle varsin tutussa kirjapainossa. Kovaa peliä näköjään silläkin alalla. Hän kertoi mm. eräästäkin kirjapainonomistajasta, millainen tämä tosiasiassa on, kun eturistiriidoista tulee kysymys. Todellisten kasvojen paljastuessa. Minulle tuo kirjapainonjohtaja tietenkin oli aina näyttänyt vain aurinkoisimmat puolensa, kuten asiakkaille tuleekin. Perin kiintoisaa oli kuulla tuon tavarantoimittajan toisesta puolesta, jonka toki olin tiennyt olevan olemassa. Kaikillahan on.

Siinä Painomiehen kanssa tarinoidessamme havahduin, kun joku iso möykky kovalla kiireellä ryntäsi kajuutasta ylös ja painui takaani laivan perään.

Katsahdimme Painomiehen kanssa toisiimme hieman huvittuneesti ajatellen, josko Johtajalta ryynit lentäisivät Paanajärveen.

Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan Johtajalla oli taas pakottavaa tarvetta rakkonsa tyhjentämiseen. Komeassa kaaressa lensi Johtajan virtsasuihku Paanajärveen, Koillismaan Helmeen, Kuusamon Kuningastimanttiin.

Meidät taas takaapäin sivuuttaessaan yritti Johtaja "keventää" tilannetta ja lohkaisi: "Kuskaapas pojat Paanajärveen!"

Joopa joo. "On toi törkee äijä", totesimme Painomiehen kanssa. Kaiken huippu oli, että Johtaja oli toitottanut sukunsa olevan alun perin Paanajärveltä lähtöisin. Että sellaista kotiseutumatkailua...

Johtaja katosi takaisin kajuuttaan mallasjuomiensa pariin. Onneksi! Mököttämään yksin nurkassaan.

No niin, aamulla sitten lähtö paluumatkalle taas Vartiuksen kautta kiertäen. Yhtä tuskaa koko kotimatka.

Johtajasta ei kuulunut enää paljon mitään. Mitä nyt välillä kuorsausta, kun veteli yksin hirsiä takapenkillä omassa rauhassaan. Juuri mitään kommunikointia hän ei enää ensimmäisen päivän jälkeen ollut harjoittanut kanssamatkustajiensa kanssa. Suunnilleen ainoa elonmerkki ukosta oli, kun silloin tällöin välillä hetkeksi herättyään kaivoi jostakin kätköistään lämpimän kaljatölkin, ja "shhhts", kuului tölkin avaus... Ei muuta kuin tölkki tyhjäksi ja taas unten maille...

Tässä vaiheessa olimme jo sen toisen miespuolisen maksavan asiakkaan - siis sen jonka korvaan Johtaja oli tyhjentää rakkonsa - keskustelleet tilanteesta ja muodostaneet jonkinlaisen kokonaiskuvan.

Ilmeni, että Johtaja, joka oli edustamansa puljun kautta esiintynyt ikään kuin matkan vastuullisena järjestäjänä, olikin harhauttanut koko asiassa.

Hänen lafkansa - yhteiskunnan avustuksia nauttiva laitos - ei ollutkaan matkan varsinainen järjestäjä. Oli vaan ilmeisesti ostanut muutamia paikkoja matkan vastuulliselta järjestäjältä, eräkokkikoululta. Ja markkinoinut paikat ikään kuin omana tuotantonaan, pikku voitolla tietenkin. "Asiaa" hän oli juoninut reissulle sen verran, että juuri ja juuri, rimaa hipoen, pystyi jälkikäteen esittämään kyseessä olleen "työmatkan". Johtaja heitti nimittäin jossakin vaiheessa Paanajärvellä noin 15 minuutin "historiallisen katsauksen" alueen kohtaloihin. Mikä katsaus oli kyllä käytännössä sama kuin bussissa kiertänyt A 4 -kokoinen moniste.

Johtajan "esitelmä" Paanajärven tilanteesta huipentui kökköön "huumoripitoiseen" toteamukseen, että jos nyt olisi asekuntoisia miehiä, niin...

Helppohan se on johonkin nostoväen 3 B -luokkaan kuuluvan viisikymppisen uhota, kun ei itsellä ole mitään riskiä joutua tulilinjalle. Sodassahan tapatetaan aina nuoria miehiä. Ryhmässämmekin sattui olemaan yksi sotaveteraani, jonka sanoma oli se sama kuin veteraaneilla kaikkialla: "Ei koskaan enää!"

Jos olisimme ostaneet paikat suoraan eräkokkikoulusta, olisimme saaneet matkamme hieman halvemmalla.

Eli kyseessä oli puhdas välistäveto.

Johtaja pyrki tällä järjestelyllä saamaan oman reissunsa maksetuksi. Pääsipä vielä ilmaiselle ryyppyreissulle virka-aikana, todennäköisesti vieläpä täysillä päivärahoilla.

Niin sitä pitää!

Kotimatkalla pysähdyimme Suomen puolella ensimmäistä kertaa Suomussalmella, Ämmänsaaressa.

Tauko-aikaa annettiin tunti, ja minulla oli olevinaan jotakin asiaa paikalliseen urheiluvälineliikkeeseen.

Karjalan-reissun jälkeen tuo oli shokeeraava kokemus. Iso, valoisa, lämmin liike täynnä lenkkaria, värikästä tuulipukua ym. aivan kattoon asti - eikä asiakkaan asiakasta! Millä ihmeellä tuollainen voi kannattaa? Kontrasti Karjalan kylien rähjäisyyden kanssa oli täydellinen. Karjalan "perspektiivittömissä" kylissähän hengissä sinnittelevät lähinnä baabuskat, jotka kyllä pärjäävät sienien poimimisella, perunamaittensa avulla, kalastuksella ym. luontaistaloudella. Nuoria siellä ei tapaa juuri ollenkaan - varsinkaan työikäisiä miehiä. Ja jos nuoren miehen tapaakin, näkee hänet yleensä jossakin kuralätäkössä melskaamassa votkapullonsa kanssa.

Ja kyseessä on Suomen kanssa käytännössä sama maa, välimatkaa muutama kymmenen kilometriä! Historioitsijat puhuvat, että valtaisilla elintasoeroilla on taipumus aikaa myöten tasoittua. Herää kysymys: Miten tässä tapauksessa? Voiko Suomen elintaso enää nousta, varsinkaan itärajan pinnassa, tyhjenevillä syrjäkylillä? Ja vastaavasti: Voiko rajantakaisen Karjalan elintaso enää tuosta laskea?

No, eipä siinä mittään. Starttasimme loppusuoralle kohti Kuusamoa. Johtajakin terästäytyi silminnähden, mitä lähemmäksi Kuusamoa ajelimme. Läträäminen loppui käytännössä kokonaan. Yrittelipä viritellä - omalla kankealla tavallaan - jotakin töksähtelevää keskusteluakin lähimmän kanssamatkustajansa kanssa bussin perällä...

Kuusamoon saavuttaessa oli Johtaja jo täysin skarppina. Satuin näkemään, kun hän avasi kotiovensa. Äijä hiippaili asuntoonsa - Naisen Valtakuntaan - aivan muina miehinä, ikään kuin olisi vain asioilla käväissyt.

Niinpä niin. Eihän tässä mitään erikoista ole. Suomalainen mieshän on - muutamaa erikoistapausta lukuun ottamatta - täysin nitistetty, eritoten mikäli naisen kanssa asuu, eikä Johtajakaan muodostanut tästä poikkeusta. Kotonaan hänkin näytteli mallikelpoista perheenpäätä ja virkamiestä, mutta tyyli muuttui välittömästi, kun reissuun pääsi. Vieläpä maksetulle "työ"matkalle halpojen viinaksien pariin itärajan taakse uhoamaan.

Samana syksynä aloin vähän tiedustelemaan Paanajärven -matkan taustakuvioista.

Olin haistanut tilanteen oikein - varsinainen vastuullinen matkanjärjestäjä oli todellakin eräkokkikoulu. Siellä oltiin raivostuneita Johtajan harhautuksesta.

Sitten otin yhteyttä yhteiskunnan edustajiin, joiden rahoitusta Johtajan pulju nautti. Parin yhteydenoton ja peräänkyselyn jälkeen sieltä tuli jonkinlainen kapulakielinen vastaus, että sankariamme koskevat kurinpitoasiat kuuluvat hänen johtokunnalleen. Tiedusteluuni, onko asiallista suorittaa mitä ilmeisimmin työaikana ja palkkaa nauttien tuollainen puhdas ryyppyreissu, tuli vastaus että puljulla on itsehallinto ja budjettiasioista nämä päättävät itse.

Eli ihan nollatason "kontrollia" yhteiskunnan puolelta.

Tietenkin seuraavaksi syksyllä tein valituksen johtokunnalle.

Viikkoja kului ilman mitään reaktiota. Soitin perään.

Johtokunnasta vastattiin, että voi voi kun Johtajalla on juuri ollut merkkipäivä ja Joulukin on tulossa ja Johtaja on niin tavattoman järkyttynyt hänestä tehdystä valituksesta, että palataan asiaan alkuvuonna.

No, eihän sieltä tietenkään mitään oma-aloitteisesti kuulunut, joten soitin taas tammikuun lopulla.

Nyt ilmoitettiin, että olivat tehneet tiedusteluja mm. eräkokkikoulun taholta ja muiltakin, ja koska kertomukseni oli eri lähteistä vahvistettu, oli Johtaja saanut muistutuksen. Näyttö oli niin vahva, ettei asiaa voitu kokonaan painaa villaisella.

Että näin vaikea on edes minkäänlaista sanktiota varsinaisesta sikailusta järjestää tuollaiselle törkimykselle. Vaati hillitöntä sitkeyttä. Kuinka moni jaksaa?

Toinen asia on, että valituksen käsittely riippuu tietenkin valittajasta. Selvä se. Nythän oli niin, että valituksen tekijä oli vain polkupyöräilevä postikorttikuvaaja - siis henkilö käytännössä vailla minkäänlaista yhteiskunnallista asemaa. Näin ollen suhtautuminen valitukseenkin oli nihkeää, alusta loppuun asti. Vaikka onhan yhteiskunnallisen aseman puuttumisesta määrättyä hyötyäkin, kuten ulkopuolisuudesta yleensäkin. Ei tarvitse teeskennellä niin paljon ja olla niin kaksinaismoralistinen kuin ne, joilla on jotakin "menetettävää".

Kuitenkin veikkaan, ettei mitään kirjallista muistutusta saatu aikaan. Hämmästyisin, jos dokumenteista löytyisi muistutuksesta jokin jälki. Tunnemmehan toki nk. suomalaisen hallintokulttuurin tuollaisilla pikku paikkakunnilla. Samaisessa Kuusamossahan eivät esimerkiksi paikkakunnan omat elimet kyenneet saamaan kuuluisaa Tulihta -juttua liikkeelle 90 -luvun lopussa, siihen tarvittiin ulkopuolista painostusta. Valtakunnansyyttäjän viraston taholta muistaakseni. Siis tapausta, jonka tuloksena koko Kuusamon kunnan johtoporukka sai lopulta lähteä, kunnanjohtajasta ja nimismiehestä alkaen. Ei menny tonttikaupat Rukalla isokenkäisiltä ihan putkeen... Ja asiaan tietenkin kuuluu, että kyseinen kunnanjohtajakin "järkyttyi" kun asioita alettiin vähän penkomaan...

Se hyöty valituksestani kyllä tuntuu olleen, ettei Johtajan lafka tuon reissun jälkeen näy "järjestäneen" reissuja Paanajärvelle. Toisaalta onhan Johtajallakin toki oikeus vapaasti käydä rakkaalla Paanajärvellään, sukunsa kotisijoilla, dokailemassa ja sikailemassa. Mutta jatkossa omalla kustannuksellaan, kiitos! Kunhan naapuri vaan myöntää viisumin.

Ja hänen kannattaisi pysytellä rannoilla. Että sitten kun valtaisa kusihätä taas yllättää, ei tarvitse lorotella Kuusamon Kuningastimanttiin, Koillismaan Helmeen!

Ehkä lopetan. Lienen jo tarpeeksi loukannut lukijaa kertomuksella.

Mutta tällainen oli Paanajärven -reissuni. Anteeksi vaan, rakas lukija!

(MAALISKUU 2005)