Eräässä Helsingin keskustan fotoliikkeessä kiinnittyi maaliskuussa 2005 huomio nuoreen, hoikkaan ja nättiin myyjättäreen. Heidän vaihtuvuutensa on niin valtaisaa, että on aivan poikkeuksellista, jos johonkin tutustuu. Jos joku heistä pysyy muutamia viikkoja tai kuukausia siellä tiskin takana.

Anteeksi muuten sana "myyjätär". Se, kuten "myymälä-apulainen", kuulostavat joiltakin 60 - 70 -lukulaisilta. Nykyäänhän ammattinimikkeet ovat paljon fiinimpiä, mielellään englanninkielisiä, eikä asioista ylipäätään käytetä niiden oikeita nimiä.

Anyway.

Muutaman asiointikerran jälkeen aloimme rupattelemaan.

Muistaakseni tilanne oli, että kävin noutamassa vähän ennen sulkemisaikaa klo 18.00 joitakin kehityksessä olleita diafilmejä. Ehkä olin liikkeen ainoa asiakas. Ilahduin nähtyäni filkat. Taisin, tohkeissani, näyttää kuvia myyjättärelle, kuullakseni hänen kommenttinsa. Tykkäsi, muistaakseni.

Annoin hänelle käyntikorttini ja kehotin käymään saitillani.

Seuraavalla kerralla hän oma-aloitteisesti kehui kuviani.

Kyselin, olenko misun mielestä muinaisjäänne, kun vielä kuvaan dialle. Ällistyksekseni tytsy ilmoitti itsekin suosivansa diaa, ja kertoi monen kuvaajan jo vaihtaneen digistä takaisin filmille! Lisäsipä digikameroiden olevan mielestään leluja, ja värimaailman diakuvauksessa ihan toista luokkaa. Olipa hauska kuulla! Päivä oli pelastettu!

Hän jatkoi kertomalla, että Englannin kuvalehdissä 90 prossaa matskusta tulee edelleenkin tuotantoon filmillä. Se, että digihuuma pyyhkäisi Suomen läpi niin vahvasti, johtui hänen mukaansa markkinoiden pienuudesta ja siitä, että uudet tekniset asiat omaksutaan Suomessa niin nopeasti. Näin epäilemättä onkin asianlaita.

Aloin kiinnostua yhä enemmän tuosta sanavalmiista tytöstä.

Sitten sain udeltua jotakin hänen taustastaan.

Myyjätär oli Englannissa opiskellut valokuvaajaksi. Varsin napakasti hän ilmoitti minulle:

"Mä oon Taiteen kandidaatti!"

Tiedustelin, mitä hän kuvaa. Luonto kuulemma kiinnostaisi. Mainitsi Etelä-Afrikan, jossa oli asunutkin, ja jossa upea luonto. Paljon eläimiä.

Kysyin, onko hän julkaissut, myynyt jotakin.

Vastaus: "Mieli kyllä tekisi, mutta pitäisi ensin opetella kirjoittamaan. Pelkkiä kuvia on vaikea tarjota, asiakkaat haluavat koko paketin, teksteineen päivineen."

Olin että "Vai niin?"

Poistuin kadulle. Hyppäsin fillarin satulaan, ja palailin Tölikkään Hietaniemen reittiä. Kertasin mielessäni jutustelun myyjättären kanssa.

Siis. Hän on monivuotisen ammattikoulutuksen ulkomaisessa korkeakoulussa saanut ammattivalokuvaaja. Koulutusta alalle tällä henkilöllä on monikymmenkertaisesti esimerkiksi minuun verrattuna. Hänelle on opetettu pimiötyöskentelyt, studiokuvaukset, palkkikamerat, valojen rakentelut, tietokoneet - kaikki. "The works".

Ja työskentelee - varmaankin väliaikaisesti - myyjättärenä fotoliikkeessä. Varsinaista valokuvausta hänen työhönsä kuuluu lähinnä passikuvien oton osalta. Kysyttäessä omasta kuvaamisestaan ja urakehityksestään, ilmoittaa syyksi passiivisuuteensa, että pitäisi ensin opetella toinen taito, kirjoittaminen!

Mutta erittäin omanarvontuntoisesti napauttaa: "Mä oon Taiteen kandidaatti!"

Onko tässä mitään tolkkua?

On ehkä nykyään väärin ajatella, että kun henkilöllä on jokin ammattikoulutus - nimellinen ainakin, jos ei muuta - niin hän tekisi juuri niitä töitä. Yrittäisi kehittyä alallaan, ponnistelisi eteenpäin. Se on vanhanaikaista ajattelua, ilmeisesti.

Mutta tutkintoa ja titteliä pukkaa. Alalla kuin alalla.

"Taiteen kandidaatteja" koti- ja ulkomaiset oppilaitokset suoltavat valokuva-alallekin varmaan satamäärin vuosittain. Muiden taiteen alojen "kandidaateista" ja toisista tutkinnoista puhumattakaan.

Muuten:

Toukokuussa samana keväänä "Taiteen kandidaattimme" oli kadonnut liikkeestä.

Turha kysellä perään. Näitä tulee ja menee.

No, ehkäpä hän meni sinne, mikä mahdollisuus hyvännäköisille naisille aina on ollut, ja on aina oleva - nimittäin MIEHELÄÄN! Siellähän ei juuri ammattinimikkeiden perään kysellä, valintakriteereinä ovat aivan muut avut... Mitä nyt nk. "muodollinen pätevyys" joskus saattaa tulla tarkastelun alaiseksi...:-)

Ja mielellään ihan ulukomaille asti. Sillä eihän - päinvastoin kuin luullaan - Suomen merkittävin vientituote löydy metsä- tai elektroniikkateollisuuden tuotteista, vaan tietenkin nuorista, NAIMAkelpoisista naisista... Ainahan löytyy joku heppu, joka on valmis sen kaivatun "kokonaisvastuun" heidän elämästään ottamaan. Eritoten taloudellisen. Ainakin muutamaksi vuodeksi. Vaihtokauppapohjalta, tietenkin. "Seksii sulle, fyrkkaa mulle!" Mutta mielellään ei suoraan rahalla, vaan esimerkiksi asunnolla, elatuksella, työtilaisuuksilla, lapsen kustantamisella jne..."Fiksusti"!

Ai niin, ja tutustuinhan tänä keväänä myös yhteen Kasvatustieteitten kandidaattiin. Ekaluokkalaisten Ope. Kävin kylässäkin. Ei kykene edes "opettamaan" melkein vuoden vanhaa mäyräkoiraansa sisäsiistiksi. Piski kuseksii jopa sänkyyn.

Mutta sehän olisi jo toinen tarina.

(HUHTIKUU 2005)