Kohti uusia huippuja

STORLIEN, MAALISKUU 2004

Muutama päivä Duved-Storlien-Meråker-Trondheim -akselilla, Ruotsin ja Norjan rajaseudulla.

Matkustan junalla Tukholmasta Storlieniin, jonka löysin muutama vuosi sitten. Edullisinta majoitusta täälläpäin. Storlien on tavallaan niin syrjässä Åre-Duved -säpinäkeskuksista, että se heijastuu heti huonehintoihinkin. Oma huone telkkuineen, lakanat, sauna ja aamupala vain n. 55 euroa. Åre/Duvedissa joutuisi maksamaan tuplasti, ja Norjan puolella Meråkerissa triplasti.

Toisaalta Storlienin mäki on melko vaatimaton. Se ei kuitenkaan haittaa, koska tällä kertaa aion pitää Storlieniä vain tukikohtana, ja retkeillä lähes päivittäin radanvarren muihin keskuksiin molemmissa maissa.

Ruotsin kieltä on tullut viime vuosina käytettyä harvoin. Joskus kai osasinkin sitä jotenkin, mutta nyt on kielitaito ruosteessa.

Aloitan kielikylvyn jo menomatkalla junassa iltapäivälehdillä. On maaliskuun alku.

Nopeasti selviää, että Suomen iltapäivälehdet ovat ruotsalaisiin verrattuna astetta laadukkaampia, sisällöllisempiä. Suomalaisissa on enemmän tekstiä, analyysiä, taustaa.

Vähitellen pääsen kielen makuun ja siirryn päivälehtiin.

Ensimmäiset neljä päivää ilmat täysin söheröt. Ajankuluksi reissu Tronheimiin. Paikallisjuna kiemurtelee upeaa jokilaaksoa pitkin Jäämeren rantaan, ja loppupätkän Trondikseen niinikään hienoissa maisemissa. Norja on upea maa.

Eräs kirjakauppa ostaa viisi kirjaa. Eihän se suurta ole, mutta kiva pieni yksityiskohta. Tilaus maksaa sen päivän kulut, ja on mukavaa, että muutama kirja päätyi Norjaankin. Onhan kuvistakin osa sieltä.

Junassa jatkan ruotsalaisten lehtien lukemista. Aina kun siirtyy uuteen aviisiin, alkaa kuvio toistaa itseään: Stoppa Kvinnovåldet! Käytännössä jokaisessa numerossa on vakiona sivun-kahden sosiaaliporno-reportaasi mitä hirveimmästä "naisiin kohdistuvasta väkivallasta". Milloin Kansankodista itsestään, milloin taas Afrikan pimeimmästä viidakosta...

Päivästä päivään. Saman kaavan mukaan.

Ja uutisosastoissa kummallistakin kummallisempia otsikoita:

"Kuusi naiskansanedustajaa kymmenestä tuntee itsensä alistetuksi!"

"Naiskansanedustaja se ja se vaatii tielaitosta laittamaan pysähdyspaikoilla rehottavan prostituution kuriin!" (Teiden kunnossapito ja huolto eivät hänen mukaansa riitä tielaitokselle, vaan laitoksen pitää ottaa huolehdittavakseen myös tienkäyttäjien moraalinen valvonta. Ko. kansanedustaja ei tosin ollut omakohtaisesti nähnyt mitään prostituutioon viittaavaa näillä levähdyspaikoilla. Joku hänen vaalipiiristään oli soittanut hänelle, joten hän katsoo velvollisuudekseen puuttua asiaan.)

"Tukholman poliisi ei ota raiskausilmoituksia vakavasti".

"Naisilla terveydenhoidossa huonompi hoito, pitemmät jonotusajat".

"Rintasyöpää, rintasyöpää, rintasyöpää" (vakava asia, varmaankin, mutta saa ilmeisesti moninkertaisen huomion ja määrärahatkin esim. miesten eturauhassyöpään verrattuna).

"Naiset maksavat rikkaiden varallisuusveron vähennyksen eläkevakuutusmaksujensa verovähennysten karsimisella!"

"Rätten är en man!"

Jne jne jne... Jatkuvalla syötöllä. Loputtomasti.

Käynnissä on ilmiselvä miehen kriminalisointi ja demonisointi -prosessi.

Eräs pikku-uutinen iltapäivälehdessä viimeisenä Ruotsin-päivänä: 78 -vuotias pappa tuomittiin raiskauksesta. Syytteen nosti 60 -vuotias nainen. Väitetty raiskaus oli tapahtunut 15 vuotta sitten. Asia oli vasta nyt alkanut vaivaamaan naista. Hän oli hakeutunut jopa psykologiseen hoitoon. Oikeus piti naisen kertomusta "uskottavampana". Mitään jälkiä, todistajia tms. ei ollut. Niitä ei tarvittu...

Ja sitten kun oikeuslaitoksen tuutista ei saada feministejä miellyttäviä tuomioita ulos, alkaa huuto lakien muuttamisesta. Kuuluisassa "Tumban tapauksessa" yli kolmekymppinen nainen houkutteli kolme miestä kämpilleen ja paneskeli antaumuksella näistä jokaisen kanssa. Toki nainen oli humalassa, kuinkas muuten. Tuli kuitenkin katumapäälle ja alkoi syyttää miehiä raiskauksista. Kaikki kolme oikeusastetta antoivat miehille vapauttavan päätöksen, mitään pakottamista ei pystytty näyttämään toteen. Ja nyt on käynnissä kova feministien masinoima vääntö lakien muuttamiseksi niin, että tämmöisissä tapauksissa humalatila sinänsä täyttäisi "raiskauksen" tunnusmerkistön... On se huimaa.

Ja kaikki tämä maassa,joss nk. "tasa-arvo" on aivan maailman huippuluokkaa - nimenomaan naisen kannalta. Tuskinpa missään muualla koko maailmanhistorian aikana on naisen asema ollut niin vahva kuin tämänpäivän Ruotsissa. Tilanne heijastuu tietenkin myös hinnoittelussa nk. "vapailla markkinoilla": Pillun hinta on todella pilvissä. Netissä ilmoittelevat ruotsalaisvosut haluavat puolen tunnin sessiosta parituhatta kruunua. Tallinnan hintatasohan on parhaimmilaan noin kymmenesosa tästä.

Eri asia on, että tilanne (naisten ylivalta) väistämättä on johtanut ruotsalaismiesten homoutumiseen. No, Svea-mamman flikat eivät kyllä ole jääneet seuraa vaille: kautta maailmanhan on varakkaan, menestyvän miehen yhtenä status-symbolina kaunis, pitkä ruotsalainen vaimo. YK:n pääsihteeristä alkaen..

Se menee niin, että kun naiset pääsevät niskan päälle ja onnistuvat manipuloimaan miehet mieleisekseen - tai sellaisiksi kuin he kuvittelevat miehet haluavansa - alkaakin asiantila tympäistä. Kukapa tohvelisankaria viitsisi kattella.

Mutta ei hätää, onhan Ruotsissakin runsain mitoin maahanmuuttajia, machokulttuureista tulevia Mustia Miehiä. Heiltä voi saada niin ihanasti turpiinsakin! Tuntea itsensä todelliseksi Naiseksi...

Riski siinä, että haluaa jotakin, piilee siinä että sen saa.

Ruotsalaisen hiihtokeskuksen kevätillassa voi sitten ulkopuolinen tarkkailija nähdä senkin (suomalaisille silmille) ihmeellisen näyn, että kaksi nuorta salskeaa ruotsalaismiestä työntelee raitilla lapsenrattaita. Molemmat omiaan!

Oi aikoja, oi tapoja!

-

Samana viimeisenä Ruotsin -päivänä huomaan viikkoliitteen kulttuuri-osiosta ison jutun suomalaisesta, Ruotsissa kauan asuneesta naisvalokuvaajasta. Mitä? Vieläkö hän jatkaa? Muistan tavanneenikin hänet joskus ammoin.

Jutussa julkaistut kuvat ovat tuttuja parinkymmenen vuoden takaa. Kevyttä kamaa.

Mitään kehitystä ei näytä tapahtuneen. Hänen "uusi tyylinsä" on aivan kauheaa. Silkkaa sontaa.

Ruotsissa voi näköjään luoda pitkän uran heppoisillakin näytöillä. Ainakin mikäli on suomalainen naisvalokuvaaja, poliittisesti korrekti tapaus. Mielellään tietysti jonkinlainen lesbofeministi, silloin ei menestystä kerta kaikkiaan voi välttää!

-

Söheröt säät jatkuvat melkein koko viikon.

Viimeisenä päivänä, vihdoinkin: satumaisen kaunis, aurinkoinen kevätpäivä. Vuokraan telemarkit ja lähden ylös Tunturiin.

Duvedista löytyy tunturin puolivälistä rotko, jota myöten aina välillä joku skimbaajaa sujuttelee alas. Kiipeän rotkon laidalle, jyrkänteelle väijymään kuvia.

Valokuvaus on metsästystä, tietyllä tavalla. Saaliin kyttäystä. Kärsivällisyyden opettelemista. Odottamisen opettelemista. Riskien ottoa.

Jyrkänteellä on kieleke, jolle on aivan pakko päästä. Sieltä arvioin saavani parhaat fotot laskettelijoista alhaalla rotkossa.

Hiipimistä yhä lähemmäksi jyrkänteen reunaa. Sukset ovat jo jääneet pois, niistä ei nyt ole apua. Kahlaamista polviin asti ulottuvassa lumessa.

Vielä metri, ja toinen... Uskallanko? Pettääkö lumi? Lähteekö lumilaatta liikkeelle? Jos lähtee, olen hetkessä tempautunut mukaan, syöksyyn kohti kivistä rotkoa alhaalla. Vapaata pudotusta kymmeniä metrejä...

Metsiköstä, muutaman sadan metrin päästä, kevyt tuulenvire tuo sieraimiin savun tuoksua... Siellä jotkut ovat rakentaneet notskin taukopaikalleen.

Pidättelen hengitystä... Odotan... Metri eteenpäin... Nyt saisi vielä tuon kielekkeen yli pursuavan lumivaipan fotoon mukaan... Rauhalliset liikkeet... Vielä kun ilmestyisi skimbaaja mukaan kuvaan...Kaikki olisi muuten hollillaan... Tuossa! Hiihtäjä! Mutta mustissa vaatteissa, ei kelpaa, haluan kuvaan väriläiskän... Odotus jatkuu... Minuutit kuluvat... Siinä! Punainen anorakki! Ei vielä, odotetaan muutama sekka, niin saadaan se oikeaan kohtaan kuvapinnalla... Siinä se on! Purkissa!

En uskalla enää katsoa alas rotkoon, nyt jos tulisi huimauskohtaus...

Varovasti, liikkeet halliten peruutus nyppylän laelle 30 metrin päähän, missä sukset odottavat, kovalla lumella. En katso taakseni. En mieti, mitä tein...

Don't Look Back!

I Took A Crazy Chance!

Jatkan kipuamista ylös, tunturin laelle.

Tämä on viimeinen päivä, ja ainoa aurinkoinen päivä.

Ylhäällä tunturissa ei ole ihmisiä, ainoastaan mitä hienoimmat maisemat, ja latuja risteilemässä huipuilta toisille. Matkaa hiihtohisseille on alta kilometrin, mutta täällä laskettelukeskuksen olemassaolosta ei ole jälkeäkään.

Nautin näistä viimeisistä tunneista sydämeni pohjasta.

Eräässä kurussa vilkaisen ylös sinitaivaalle: Vitivalkoinen kiirunaparvi lehahtaa yllä parinkymmenen metrin korkeudessa rinteeltä toiselle. Tilanne on ohi sekunneissa, ja liian nopea kuvattavaksi. Mutta ne parhaat kuvathan ovatkin usein jääneet ottamatta, vain mielikuvien tasolle.

Kuten "Elämäni Luontokuva", riekkojen soidin Keimiötunturilla huhtikuussa 2003:

Hiiviskelyä metri metriltä lähemmäs valkoista riekkoa lumipälvellä Keimiötunturilla... Valkoista valkoisella, vaikea aihe, eihän tästä tule mitään... Hivuttaudutaan vielä lähemmäksi, jos jotain tapahtuisi... Kunhan lintu ei vaan lehahtaisi lentoon, pois... Äkkiä - taivaalta kaartaa riekkokukko paikalle, levittää siipensä jarrutusta varten kuten suihkukone siipiään... Kuuluu aavistuksenomainen tömähdys - vai kuvittelenko vain? - linnun laskeutuessa naaraan viereen pälvelle... Upea, punainen kaula - ja pyrstö auki kuten ukkometsolla soitimella... Tilannetta kestää ehkä sekunti... Kukolla pyrstö auki ja naaras vieressä, sitten linnut kipittävät jo peräkanaa pitkin tunturinrinnettä... Mahdotonta ehtiä kuvaamaan tilannetta.

Mutta se rekisteröityy mieleen, muistikuvaksi.

-

Mietin Ruotsia.

Mietin Kaarle kahdettatoista, ja Armfeltia, ja Karoliinien kuolinmarssia 1718 - 1719.

Mietin niitä tuhansia, joista noin puolet suomalaisia, jotka Kaarlen Trondheimin-retken aikan jäätyivät näille tuntureille.

Erään hotellin aulassa on tauluja, taiteilijan näkemys sotajoukon paleltumiskuolemasta keskitalvisessa tunturissa. Kesäkamppeissa.

Moni jäätyi pystyyn, mantteliin kietoutuneena, nojaten kivääriinsä.

Karmeaa. Varsinkin, kun tietää jotakin tuntureista, kylmyydestä, väsymyksestä ja nälästä. Voi suunnilleen kuvitella, minkälaista Karoliinien Kuolinmarssi on ollut.

Se panee ajattelemaan ihmisen osaa, ja sotamiehen osaa hallitsijoiden suurvaltapeleissä. Ja omaa osaa, omaa hyvää osaa, suksimassa näissä samoissa maisemissa kevätauringon paisteessa, asiallisissa kamppeissa. Kun nälkä yllättää, kestää laskeutuminen kuuman keiton ääreen alarinteen kuppilaan ehkä 20 minuuttia...

Ruotsilla ei enää ole valloitusaikeita - saati kykyjä - mihinkään ilmansuuntaan, mutta Kansankodin nuorille, hyvinvoinnissa kasvaneille uusnatseille Kaarle XII:s on sankari.

Nyt vaikuttaa, että yksi suurimmista yhteiskunnallisista ongelmista Svea-mamman tyttärille ja pojille on - ylipaino! Ruotsalaisten keskipaino kuuluu kahdessakymmenessä vuodessa nousseen monta kiloa. Silmämääräinen arviointi Storlienin Konsum -marketissa vahvistaa asian. Näähän on kohta kuin jenkkejä!

Heja Sverige! Alt för Sverige! Du Gamla, Du Fria!

(Heinäkuu 2004)