Syyskuun 23. päivä, 2005.

Kilpisjärveltä palailemassa.

Eskelisen bussi liikennöi vielä pari päivää ennen "talvilepoa". Nousen Kilpiseltä 11:10 lähtevään linjuriin, tavoitteena illaksi Tornioon. Seitsemän maissa illalla oltaisiin perillä - Suomi on iso maa, liian iso!

Puuduttavaa bussissa istumista. Mieliala maassa muutenkin - kaikkien aikojen huonoin Lapissa näkemäni ruska. On ollut liian lämmintä ja sateista, ja nyt tuulikin on jo riipinyt puista ja pensaista ison osan lehtiä. Ei tullut kuvan kuvaa tällä Lapin -rundilla.

Onneksi Muoniossa on vajaan tunnin väliaika. Bussinvaihto. Pääsee edes vähän liikkumaan - käväisen fillarilla Kuksassa lukemassa meilit. Ravintola, josta ennen sai kohtuuhintaista lounastakin, ilmoittaa että tuo palvelu on lopetettu. "Ei kannata!". Aivan. Mikäpä tässä enää kohta "kannattaisikaan".

Niin, Kuksa... Legendaarinen Kuksa.

Vaikea sanoa, kuinka monta miljoonaa - markkaa tai euroa, samantekevää - tuohon rakennukseen on aikojen saatossa upotettu. Kuluneiden viidentoista vuoden aikana on Kuksan ympärillä tapahtuneitten kiemuroiden johdosta kuitenkin vissiin pari henkilöä käynyt lukemassa tiilenpäitäkin. Ainakin yksi ihmislapsi on laitettu alulle - äidithän saavat kiven sisällä joitakin helpotuksia, mikäli heillä on lapsi. - Eri asia on, miltä lapsista aikanaan tuntuisi, jos saisivat tietää, millä motiiveilla heidät on tähän maailmaan laitettu...

Mutta siinä se nyt jököttää, tien poskessa, joutomaalla, aivan Muonion keskustassa. Onhan siellä sentään ilmainen netti! Kiitti, Muonio!

Takaisin bussiin. Tuntikausien istumista huonossa asennossa. Veri ei kierrä. Paikat puutuvat. Olo on jossakin unen ja valveen välimaastossa. Horteessa. Pientä torkahtelua välillä. Keskittyä voi lähinnä johonkin lehtiartikkeleihin.

Ylitornion Shellillä kymmenen minsan paussi. Huoltsikan kuppilassa törmään tuttuun naiseen. Tuohan on se ravintola-yrittäjä! Nainen on entisestäänkin pulskistunut, painaa varmaan toista sataa kiloa. Mikä ei kuitenkaan estä häntä pukeutumasta kireisiin farkkuihin ja rintavarustuksen koko massiivisuudessaan paljastavaan kireään T -paitaan. "Mahtava peräsin ja pulleat purjeet", sanottiin siinä yhdessä humppabiisissä aikoinaan. Sopii tilanteeseen...

Nainen alkaa puhumaan elämästään "me" -muodossa.

Muistan, että viimeksi kun kävin heidän ravintolassaan, silloinen mukava aviomies oli vielä kuvioissa. Näinkin hänet lapsineen viime kesänä Helsingin Kauppahallissa. Kaveri kertoi erostaan, josta olin kuullutkin jo muualta. Heppu häipyi paikkakunnalta ja jätti koko ravintolan muijalleen. Yhdessä oli yritystä vuosia rakennettu, ja kaikki jäi vaimolle. Kai se on sitä tasa- arvoa, mene tiedä.

Niin, siis nyt tämä "me" tarkoittaakin jotakin toista äijää. Niin ne tilanteet vaihtuvat!

Juoruilemme tutun kuskin kanssa aikamme kuluksi loppumatkan Kukkolankoskelle. Hän tietää kertoa naisesta enemmänkin. Ja muistakin tutuista. Juoruaminen on kivaa!

Vihdoinkin Kukkolassa. Täällä on yksi asiakastapaaminen.

Hoidan sen nopeasti, ja nousen fillarin selkään. Matkaa Tornioon on noin 15 kilometriä.

Vaikka kello lähestyy kahdeksaa, on yhä hämmästyttävän lämmintä: kuutisentoista astetta! Lapissa, näin myöhään syksyllä!

Nautin päästessäni polkemaan. Tällaisen päivän jälkeen liikuntaa osaa todella arvostaa.

Kukkolankoskelta Tornioon johtaa hyvä kevyen liikenteen väylä, eikä korkeuseroja ole ollenkaan. Kesäisin tässä tapaa paljon rullaluistelijoita, ja matkalla Tornioon on mukava pysähtyä aina välillä uimassa.

Kantamusta on kymmeniä kiloja, ja Helkaman Oiva -pyörä raskassoutuista tekoa.

Tämä pyörä on oivallinen tarkoituksiini, koska sillä todella voi liikutella suuriakin taakkoja. Ei Oivalla kovin pitkiä matkoja kerrallaan tosin viitsi ajaa, mutta näissä olosuhteissa tällainen 15 kilometrin etappi on juuri passeli.

Toisaalta kun tämän "tankin" saa liikkeelle, tasaisella tiellä, ei sitä oikein helposti voi - tai viitsi - pysäyttääkään. Menee melkein omalla painollaan perille asti.

Olen päässyt hyvään matkavauhtiin.

Aivotkin saavat happea, ja yleinen paha olo alkaa helpottaa. On perjantai- ilta, ja mökki leirintäalueella odottaa. Kassista löytyy pullo Lapin Kullan nelkkua ja punkkupullo. Työmiehen perjantai!

Yritän ehtiä Torniossa kauppaan ennen ysiä. Siellä on korttitelinekin, joka pitäisi samalla tankata. Ja heillä on myynnissä maittavia kimpaleita paistettua lohta.

Pari kilometriä jatkettuani huomaan hämärtyvässä illassa, levikkeellä, pysähtyneen valkoisen ison Mersun takavalot. Kookos mieshahmo seisoo auton vieressä.

Likinäköisyyttäni tunnistan henkilön vasta levikkeen kohdalle saavuttuani.

Herra Hoo!

"Terve, Tommi! Mitä mies?", huikkaa tyyppi.

Tervehdin takaisin.

En noteeraa henkilöä pysähtymisen arvoiseksi - miksi ihmeessä pysähtyisin?

Äijähän teki monen vuoden "liikesuhteen" jälkeen noin 1.200 edesmenneen mummunmarkan oharin minulle muutama vuosi sitten.

Ukkelin huutelee jotakin jälkeeni. Hän loukkaantui! Nähtävästi oli Mersullaan huristellut ohitseni, ja varta vasten pysähtynyt odottamaan. Varmaankin halusi "selvittää" jotakin...

Ihmeellinen on ihmisen logiikka! Ja varsinkin pahantekijöiden - he ovat tyytyväisiä vasta sitten, kun pahanteon kohde KIITTÄÄ heitä!

Loppupätkän Tornioon muistelen heppua, ja hänen tekemäänsä oharia.

Kumma juttu. Oharit tulevat niin usein juuri Mersu-miehiltä. Ja ainahan huijarit ovat "ystävällisiä", joskus jopa hurmaavia supliikkimiehiä. "Möröthän" tunnistaa jo kaukaa, eikä heitä ole syytä pelätä...

Herra Hoolla on tuossa lähellä iso, uusi omakotitalo, ja perhe. Niihin on kyllä varaa.

Ai niin, ja kerranhan satuin kuulemaan, kun hänen vaimonsa (uusi sellainen) heidän silloisesta liikkeestään soitteli Rovaniemen Pohjanhoviin hepun sinne unohtaman partaveden perään. Muistan vieläkin hämmästyneeni, että tyyppi ensinnäkin asui niin hienossa ja kalliissa hotellissa. Sitten vaimo vielä selvitti, että partavesi maksoi enemmän kuin hotellihuone - siitä huoli!

Kerkiän Tornioon ennen ysiä, ja kauppaan. Leirintä-alueella odottaa lämmin mökki. Ilta kuluu punaviinin ja venäläisen kirjallisuuden klassikon, Lermontovin "Aikamme Sankarin" merkeissä...

Mitähän sanottavaa Mihail -ystävälläni minulle on tänään?

 "Olen sangen iloinen. Rakastan vihollisia, joskaan en kristinuskon opettamalla tavalla. He huvittavat minua, saavat vereni liikkeelle. Olla aina varuillaan, siepata jokainen katse, jokaisen sanan merkitys, arvata aikomus, tuhota salaliitot, teeskennellä petettyä ja äkkiä yhdellä ainoalla sykäyksellä kaataa koko tuo valtava ja suuritöinen viekkaudella ja juonilla pystytetty rakennus, - kas sitä minä nimitän elämäksi."

Lermontovilla oli asennetta, vaikka muille jakaa. Nautinto lukea tekstiä, joka on avoimen kyynistä ja pilkallista - Härmässähän tuollainen attityydi aiheuttaa heti reaktion "se on vaan katkera!". Vaikka eihän se niin mene. Tässäkin asiassa on muitakin sävyjä olemassa kuin musta ja valkoinen, ja venäläiset kirjailijat todella hallitsevat kaikki ivan eri tyylilajit...

Niin, Suuri Venäläinen Kirjailija Mihail Lermontov... Kuoli 26 -vuotiaana kaksintaistelussa... Kaunis elämä... Kaunis kuolema... Eikä kenenkään "pahuus" ole ollut niin puoleensa vetävää!

-

Helsingissä tsekkaan eräältä tutulta vähittäismyyjältä, jonka tiedän olleen kauppasuhteissa Herra Hoon kanssa, mikä on hänen kantansa tyypistä.

Arvio on murskaava. Tuo kauppias ei halua olla missään tekemisissä äijän kanssa.

Kertoilee kaikenlaista. Ei voi olla yhteistyössä henkilön kanssa, jonka paimentamiseen menee suhteettomasti aikaa. Herra Hoo kuuluu polttaneen siltojaan takanaan moneen muuhunkin suuntaan.

Sopii Herra Hoosta muodostuneeseen kuvaan.

Ja miten suhtautua luottotappioihin? Joka tapauksessahan niitä joskus tulee - minulle niitä on tullut todella vähän. Johtuu mm. hyvästä vainusta, sekä tietenkin onnesta.

Eikö lopulta ole niin, että luottotappio - tässä tapauksessa siis 1.200 markkaa - on pieni hinta siitä, että pääsee VAPAAKSI tuollaisesta tyypistä?

Siihen jäi tienposkeen inisemään!

-

Ainakin on selvää, että minulla on nyt "vihamies", joka jatkossa suu maireassa virneessään kertoilee Pitkäsen Tommista stooreja ympäri Pohjois- Suomea. Mitä on tietysti tähänkin asti harrastanut. Aina kun istuu kahvittelemassa jonkun potentiaalisen asiakkaansa kanssa. Tarjoilemassa sitä matkamuisto-krääsäänsä. Näkee korttitelineeni siinä putiikissa, ja suvaitsee valistaa kuulijaansa, kuinka vaikea ja ylpeä tyyppi olen.

No, mikäs siinä. Sopiihan tuo.

Toivoisin vain, että minulla olisi ARVOISENI vihamies.

Herra Hoo kun ei sitä ole.

(SYYSKUU 2005)