Kuuluuko luovan työn tekijän/taiteilijan toimenkuvaan automaattisesti itsensä julkinen häpäisy?

Tämä tuli mieleen Wong Kar-wain varhaistuotannon pätkää As Tears Go By katsoessa kesällä 2006.

Voiko tämän potaskan ohjaaja olla sama mies, joka vain muutamaa vuotta tekeleen jälkeen saavutti "In The Mood For Love" ja "2046" -filkoillaan hetkittäin suunnilleen sen maksimitason, mikä elokuva -medialla yleensä on saavutettavissa?

Toisaalta tästä ohjaajasta on sanottava, että valtavan nopeasti hän sitten visualistina ja tarinankertojana kehittyi. Muutamassa vuodessa huimaava edistys As Tears Go By -pätkästä.

Tulee ajatelleeksi omaa tuotantoaan...

Voi, voi, mitä sitä on tullut julkaistuksikaan!

Onneksi aika on ollut armollinen, ja monet epäonnistuneet postikortit ovat loppuneet viimeisistäkin korttitelineistä. Jotkut ihmiset nekin vaan ostivat loppuun. Ihme kyllä.

Vaikka kuinka pitäisi päänsä kylmänä, vieläkin tapahtuu, että innostuu jostakin aiheesta vaikkapa täysin "ulkovalokuvauksellisista syistä". Esimerkiksi hienon päivän/onnistuneen retken takia. Päättää julkaista jonkun kuvan, joka sitten ei kestäkään ajan hammasta...

Onhan noita tilaustöitäkin tullut tehtyä aivan kauheistakin räppäyksistä. No, joku on tilannut, ja yleensä maksanutkin. Jos sitä nyt lieventävänä asianhaarana voi pitää.

Loppujen lopuksi aika vähän tässä on vuosien varrella tullut heitetyksi omia tuotteita jätepaperiinkaan. Ehkä liiankin vähän.

Pirullista on se, että kun minimipainosmäärä postikorteissa on 2500 kipaletta, saattaa jokin epäonnistunut hengentuote roikkua pelissä jopa vuosikausia, joskus toistakymmentäkin vuotta.

Sitten taas toisaalta: Sattumallakin on sormensa pelissä.

Intian Goasta esimerkiksi ei meinannut syntyä mitään julkaisukynnyksen ylittävää, ei sitten millään. Jotakin päätin kuitenkin julkaista. Ajatus oli, että kun kokonaista kaksi viikkoa elämästä näinkin kaukana tulee vietettyä, ei sieltä lähdettäisi "tyhjin käsin" pois. Ei perkele!

No, saitilta kohdasta Love&Hope&Sex&Dreams löytyvä kuva "Goa" oli sitten ainoa
jota mitenkään saattoi edes harkita julkaistavaksi.

Hyvä esimerkki edelläkerrotusta: Painoksen loppuunmyynti kesti kymmenen vuotta, ja joissakin telineissä sitä on vieläkin.

Sitten kerran muutama vuosi sitten tuli puhelu Kemin suunnalta: Eräs asiakas oli löytänyt kyseisen mallin sikäläisestä telineestä, ja osti kuvan julkaisuoikeuden paikallislehden matkailunumeron kansikuvaksi. Aika "kaukaa haettua", mutta kieltämättä tuntui kivalta.

Tuo Intian -reissu oli nimittäin yhtä tuskaa alusta loppuun asti, erehdys. Mutta tulipahan sitten jälkikäteen jotakin vaivanpalkaa edes.

Entäs sieltä Jordanian -reissulta, Petrasta julkaistu kamelipostikortti? I must have been out of my mind! Sitähän myytiin aikansa Korppoon lauttarannan kioskilla "Korppoon kameleina" ja Kilpisjärven Retkeilykeskuksella "Kilpisjärven kameleina" - kunnes vitsi alkoi kyllästyttää, ja taloyhtiömme jätepaperisäiliö sai uutta täytettä.

Puolustuksena voinen sanoa, että mokani olen kuitenkin maksanut itse.

Toki tälläkin asialla on toinen puoli: Virheistä oppii. Yleensä VAIN niistä oppii. Todella "kantapään kautta" tätä valokuvausta todella on tullut opiskeltua... Hirvittää toisinaan, kun joku vanha kuva pomppaa jostakin esiin...

Jokainen julkaistu kuva on samalla arpalippu. Siksi kotisivuillekin on tullut laitettua sellaisiakin kuvia, joista nyt ei niin hirveän ylpeä voi olla...

Kotisivuni... Niitähän on parsittu kasaan kuin jotakin tilkkutäkkiä...

Kaksi ensimmäistä tekijää olivat naisia. Kummankaan kanssa asiaa ei saatu toimimaan. Yhteistä kieltä ei kerta kaikkiaan löytynyt, ei sitten millään. Työhaluja ei ollut kummallakaan, se kävi kyllä selväksi. Mökkeily, lastenhoito, teatterissa käyminen olivat tärkeämpiä. Jälkimmäisen kanssa varsinkin oli yhtä painajaista loppuaikoina, ei tee mieli edes muistella... Ehkä riittää kun totean, että kyseisellä "yrittäjällä", kuten hän suvaitsi itseään kutsua, oli haaveena makoilla Brasiliassa riippumatossa päivittelemässä kotisivuja. Vaikka ei saanut edes kotoaan Meri-Lapista minun pientä saittiani toimimaan! - No, varakkaan miehen vaimollahan voi toki olla todellisuudentaju hyvinkin vääristynyt, ainakin niin kauan kuin elatusta piisaa...Yleensä se pakkaa loppumaan tai ainakin vähenemään siinä vaiheessa, kun mies löytää nuoremman...

Lopputulos on sitten se, että kotisivuillani on muutamia huonosti skannattuja kuvia, joista on itse asiassa enemmän haittaa kuin hyötyä. Mietin pääni puhki, miksi skannausten laatu välillä heikkeni. Vasta viikkojen ja lukuisten kyselyitten jälkeen sain puristettua irti tiedon, että skanneri oli vaihdettu huonompaan... - Kiitti vaan vitusti! Päivittäminen on sikäli kallista ja vaivalloista hommaa, ettei millään viitsisi alkaa repimään saittia auki.

No, sen kuitenkin oppi tuostakin revohkasta, että naisille en anna sivujeni päivitystä enää ikinä! Nyt riitti!

Mutta niin, julkinen häväistys... Onko se artistin osa?

Esiintyvillä taiteilijoilla ( "performing arts" ) epäonnistunut keikka. Näitähän sattuu, kai jokaiselle.

"Creative arts" -puolella... Tuote joka hävettää koko loppuelämän ajan.

Kumma juttu sinänsä, että onnistuneiden ja hittituotteitten tuoma mielihyvä vaikuttaa suhteessa paljon vähäisemmältä kuin mokien aikaansaama armoton risominen.

Menestykset ovat ohimeneviä, mutta fibauksien kanssa pitää elää ikuisesti!

(ROVANIEMI ELOKUU 2006)