Jerisjärvi, Syyskuu

Muonio, syyskuu 2003

Teen matkaa Rovaniemeltä Kilpisjärvelle. Pysähdyn Levillä pariksi tunniksi ja otan viimeisen Eskelisen ylöspäin. Kuten ehkä satoja kertoja aikaisemminkin.

Jään Rauhalan risteyksessä pois, ajatuksena on mennä Jerisjärvelle yöksi. Kello on 20.20. Hämärtyvä syysilta.

Mukava päästä pyörän selkään ja saada veret liikkeelle - bussissa istuminen puuduttaa jäsenet aivan tönköiksi. Veri ei kierrä, aivoihinkaan.

Matkaa on kymmenkunta kilsaa, tie uusi, sileä ja leveä. Jeriksellä odottaisi sauna, puhtaat lakanat ja telkkari. Olen ainoa tienkäyttäjä. Tämä on juuri se sama tie, jonka rakentamista vastaan luonnonsuojelijat silloin alun toistakymmentä vuotta sitten tulivat tänne demonstroimaan. Keskitalvella, kovilla pakkasilla.

Huvitti silloin telkkarista katsoa, kun joku maansiirtourakoitsija alkoi luontoväkeä retuuttamaan, ja poliisi katsoi vierestä tumput suorina. Aivan kirjaimellisesti. Mutta annapas olla, jos retuuttaminen olisikin mennyt toisin päin...

No, minähän olen tämän varmaankin mielettömän kalliiksi tulleen ja erittäin vähäliikenteisen tien hyötykäyttäjä. Tätä tietä pyöräilen monta kertaa vuodessa, tammikuun paukkupakkasillakin, matkalla Jerisjärvelle.

Kerran keskitalvella oli niin pimeää bussista poistuttua, ennen kuin silmä vähän tottui pimeyteen, että tuli kaaduttuakin oikein komeasti. Paiskauduin päistikkaa lumivallin yli tienpenkalle komeassa voltissa. Onneksi kinokset pehmensivät tärskyn, ja paikat säilyivät ehjinä.

Mutta nyt on miellyttävä syksyinen ehtoopuoli. Mä matkaa teen!

Suuria korkeuseroja ei ole, on helppo polkea. Aivot alkavat saada happea ja verta, ajatus alkaa kulkea. Kaupunkilaiset varmaan juuri tähän aikaan suuntaavat kuntosaleille ja pururadoille - tässä työssä on luontaisetuna tämä hyötyliikunta. Lähes päivittäin hien saakin pintaan. Ylellistä...

Muutaman kilometrin jälkeen tunnistan oikealla Koivurovan vanhalle myllylle johtavan tienpätkän. Siinä on viittakin. Kerran, yhtenä kesänä, siellä tuli käytyä, laihoin tuloksin. Ei mitään julkaisukelpoista syntynyt. Paikka ei vastannut sitä mielikuvaa, jonka toiveissani olin rakentanut. Päätinkin silloin, etten sinne enää palaa. On niin paljon käymättömiäkin paikkoja.

Vielä parisataa metriä eteenpäin, tasaisella tiellä vauhti on noussut jo melko kovaksi. On äänetöntä. Pyöräkin niin hyvässä rasvassa, ettei siitä mitään rahinaa tai rohinaa lähde.

Oikealla, edessä Keimiötunturin massiivinen hahmo. Muistelen käyntejä siellä. Hienoa, ettei Keimiötunturia sitten loppujen lopuksi pilattukaan laskettelurinteillä - sellainenkin hanke oli tapetilla joskus toistakymmentä vuotta sitten. Onhan noita pujottelurinteitä tässä lähistöllä aivan riittämiin: Levi, Pallas, talvella Oloksen valot näkyvät tänne astikin.

Äkkiä iso musta möhkäle liukuu oikealta edessä tien yli, noin muutaman kymmenen metrin päässä.

Olen likinäköinen, ja on hämärää.

Hirvi?

Musta möykky ylittää sulavasti tien ja katoaa vasemmalle, kohti Jerisjärven rantaa.

Vauhti on niin kova, että muutamassa sekunnissa olen jo sillä kohdalla tietä, josta otus katosi pusikkoon.

Ensimmäinen ajatus on, että miksi ei pöpeliköstä kuulu eläimen jälkeen mitään ryskettä? Olenhan hirviä toki nähnyt aikaisemminkin, ja se on niin iso luontokappale, että tällaisessa tilanteessa pitäisi pusikosta ryskyä ja raikaa.

Ja tämähän oli matala tumma möhkäle - paljon hirveä matalampi...

Karhu, perkele!

Niinpä niin. Karhuhan se olikin. Tajuan asian viiveellä.

Siitä sen äänettömyyskin. Se liikkuu sulavammin kuin honkkelo hirvi.

Ja oma pyöräilyni myös niin hiljaista, ettei Kontio kuullut tuloani. Ei se varmaankaan muuten olisi lähtenyt ylittämään tietä juuri paikalle tullessani. Olimmehan lähes törmäyskurssilla.

Matkaa Jeris-Hotellille on vielä muutama kilometri, ja alan tajuta tilanteen.

Näinkö se sitten tapahtui?

Olenhan liikkunut maastossa paljon, useimmiten yksin, ja lukemattomia kertoja miettinyt, että mitä jos Otso tulee vastaan. Miten toimia?

Varmaankin Metsän Kuningas on usein meikäläisen nähnyt. Minä häntä en. Niinhän se menee. Karhu on arka.

Muutama vuosi sitten Ilomantsin Möhkössä tiesin olevani lähellä karhua. Pyöräilin metsä-autotiellä aivan rahavyöhykkeen pinnassa syyskuussa, aikaisin aamulla kirpeässä säässä. Tiellä oli valtaisa läjä - tuoretta, höyryävää Mesikämmenen sontaa. Ruokavalio näytti olleen puolukka-painotteista. Tuli mieleen, kuinka pienillä marjoilla noin valtava eläin itsensä yrittää ruokkia. Ei ole helppoa karhullakaan. Luulisi, että tuollainen body vaatisi jotakin lihaisempaa ravintoa. Vaikkapa Homo Sapiens -merkkistä?

Mutta ei. Kylmiä puolukoita! Hunajaa, jos löytyy. Muurahaispesien tonkimista. Suomesta en tiedä, mutta lapsuuden Walt Disney -leffojen mukaan ainakin Amerikassa karhut mielellään yrittävät koskien alla fisustella. Siinä meillä varsinainen peto!

Karhuhan on pelokas, rauhaa rakastava eläin. Poikkeustilanne syntyy, jos ihminen menee karhuemon ja poikasten väliin. Näin kävi Ruokolahdella lenkkeilijälle vahingossa muutama vuosi sitten, seurauksena tiettävästi ensimmäinen karhun Suomessa tappama ihminen noin sataan vuoteen.

Entä jos tällä Jerisjärven karhulla olisi ollut poikaset perässä, ja olisin fillarilla syöksynyt suoraan heidän väliinsä? Näin olisi voinut tapahtua.

Ei mitään mahdollisuuksia hurjistunutta karhua vastan. Karhu on nopeampi. Se kiipeää puuhun. Se ui. Sen yksi lyönti kämmenellään voi olla kuolettava. Kuinka monta kertaa olenkaan mielikuvissani käynyt kohtaamisen metsässä karhun kanssa läpi. Ja tällaista se sitten oli. Muutaman sekunnin musta hahmo joka liukui tien yli...

Näissä mietteissä jatkan vielä joitakin kilometrejä Jerikselle. Tietenkin kerron tapahtuneesta henkilökunnalle.

Ikosen Kari totesi heti: "Ai, se oli varmaan se Koivurovan karhu. Siitä on liikkunut juttua viimeaikoina, moni on nähnyt sen jälkiä".

Ai jaaha. Kiva että minullekin kerrotaan, näin jälkeenpäin.

Menen saunaan. Käyn uimassa. Avaan huurteisen.

Istun rantasaunan kuistilla hetken. Katselen pimeää Jerisjärveä.

Olen nyt sitten nähnyt karhun.

Aha. Vai niin. Jassoo.