Palailemassa Lapista Pohjois-Karjalan kautta Etelään.
 
Yösija järjestyy Hotelli Nurmeshovista. Eläköön internet!
 
On helmikuinen ilta, ja Nurmeksen keskusta ihmisistä tyhjä. Kylmä viima vain ujeltaa pitkin lumisia katuja. Linja-autoasemalta suunnistan ohjeitten mukaan kohti Nurmeshovia. Pubissa näkyy istuvan tasan kaksi asiakasta. Hotellin edessä puhelimeen vastannut nainen odottaa ja päästää sisälle. Tässäkin hotellissa on reseptsuuni yöksi suljettu. Kuten niin monessa muussakin, työvoiman hinnoiteltua itsensä ulos pelistä... Ja kännyköiden ja netin tultua kuvaan mukaan... Miten hieno ammattikunta olivatkaan nuo Vanhan Ajan yöportieerit! Nuo viinaanmenevät miekkoset, jotka torkkuivat kenttävuoteella takahuoneessa...
 
Avaimet kädessä ylös portaita huoneeseen. Vielä on jäljellä jotakin Entisestä Ajasta muistuttavaa: Kokolattiamattoja. Aivan kaikkia heloituksia ei ole uusittu. Joku ikkunalauta, ovenpieli... Vähän kuin olisi arkeologi, kun yrittää etsiä Menneen Maailman jälkiä... Pari vuotta sitten löysin eräästä Itä-Suomen hotellista ainoana Muinaisuuden jäänteenä tarjoilijan kuvalla varustetun kutsunapin, semmoisen jota konjakkiherrat kabineteissaan painoivat lisätilausta halutessaan... Tänä keväänä sekin hotelli taas remontoitiin, ja tuokin jälki katosi saman tien... Portaita noustessa muistan välähdyksenomaisesti ajan, jolloin ensimmäisiä kertoja vierailin vastaavanlaisessa maaseutukauppalan ainoassa hotellissa, Kuusamon Koillis-Pohjassa 1960 -luvulla...

Tai joskus Mikkelin asemalla kun junaa odotellessa kurkistelee Marskin vaunun ikkunoista sisään, ja muistaa monet tutut yksityiskohdat, joita vielä 60- ja 70- luvuilla tapasi tavallisissakin VR:n makuuvaunuissa: Vesipullo, juomalasinpidike, semmoinen vaatteille ja pikkutavaroille tarkoitettu verkko- systeemi seinässä...  Uskomatonta. Olenko tosiaan elänyt tuonkin ajan? - Ehkä kaikki onkin vain unta?

À la recherche du temps perdu...

Provinssihotellien valkeat pöytäliinat, jykevät astiastot... Raskaat veitset ja haarukat, paksu lautasliina pystyssä sojottamassa... Arvonsa tunteva tarjoilija, jolla oli valtaa, ja joka myös käytti sitä... Rasvaiset annokset, suurimpina herkkuina wieninleike ja poronkäristys... Wieninleikkeen makuun pääsin joskus 1964 Kuusamon Koillis-Pohjassa... Iki-muistettava ensimmäinen poronkäristys legendaarisessa Oulun Tervahowissa, ylimmän kerroksen ravintelissa kai seuraavana vuonna... Ravintolasalin jäykkä tunnelma... Sodankäyneitten, kabineteissa hartaudella metsätiliään juovien miesten loputon tarinointi... - Kaikki poissa, koko tuo Kadonnut Aika, pysyvästi poissa!
 
Huoneessa lähes kaikki on uutta: verhot, sänky, pöytä, maalit, telkku.
 
Suihku ja wc käytävällä.
 
Vessassa pönttö uusittua standardikamaa, tietenkin. Mutta käsienpesualtaan hanat! Olin ollut jo unohtaakin nämä, mutta tämähän oli ennen käytäntö: Kuumalle ja kylmälle vedelle eri hanat!
 
Le Temps retrouvé!
 
Arkailen työntää käsiä vesien alle. Niin tässä on jo tottunut noihin sekoituskraanoihin. Jospa tuo kuuma vesi polttaa?
 
Mitä hemmettiä? Tämähän toimii!
 
Ja kuinka miellyttävää! Nopeasti kun liikuttelee käsiä kuumavesikraanan alta kylmävesikraanan alle, ja takaisin, ja takaisin, homma toimii. Toimii ihanasti!
 
Ei puhettakaan mistään näppien polttamisesta kuumavesikraanan alla, ehei! Näin tämä on ilmeisesti ajateltukin, ja suunniteltu. Ja kauan aikaa - 70 vuotta? Enemmän? - toiminnassa ollut, hyväksi havaittu systeemi.

Ja miten halpa! Ei tarvita kallista vedensekoitus-teknologiaa.

Sehän tässä ammattimatkustajana on jo pitkään harmittanutkin, kun nuo lavuaarien vesikraanat on tehty niin hienoiksi ja monimutkaisiksi. Liian hienoiksi.
 
Poskettoman kalliitakin nuo uudet vempeleet varmastikin ovat.
 
Entä miten niitä käytetään? Aika usein vessoissa huomaa jonkun pysähtyvän neuvottomana lavuaarin eteen, toisinaan mutisten: "Miten tämä oikein toimii?"
 
Toisia hanoja pitää osata oikealla tavalla kiertää ja vääntää yhtä aikaa, jotta veden saa lorisemaan.
 
Ja kun asia tarpeeksi vaikeaksi tehdään, on lopputuloksena, että vielä entistäkin useampi suomalainen mies sivuuttaa vessasta poistuessaan koko käsienpesuosaston. Karkean arvion mukaa ehkä noin puolet, enemmänkin.

Hölmöyden huippua edustaa sitten kaikkein uusin teknologia, jossa hanat on kokonaan poistettu. Jäljellä on vain yksi huipputeknologinen kraana-viritys, josta automaattisesti tulee "juuri sopivan lämpöistä" vettä kun kädet asettaa kraanan alle. Tietyn minuuttimäärän, ja sitten stop.

Varsinainen ohjelmanumero on sitten - kuten matkamiehelle joskus käy - kun tarvitsee pestä hampaat tuollaisessa huipputeknologisessa vedensekoittamo- annostelijassa. Varsinaista akrobatiaa. Jos ei systeemiä esimerkiksi aamulla unenpöpperössä muista, työntää hammasharjaa kraanan alle kostutettavaksi: mitään ei tapahdu. Sitten hiplaa käsiä kraanan alla, työntää naaman hanan alle saadakseen hörpyn ja - PLÄTS! Valtaisalla voimalla purskahtaa vesi pitkin naamaa! - Voi minkä aiheen Jacques Tati, tuo Profeetta, tässä olisi elokuviinsa saanutkaan! Kaiken tämmöisen hän ennusti leffoissaan "Playtime", "Traffic" jne. jo vuosikymmeniä sitten!

Tietenkin tällekin hölmöilylle on pitänyt keksiä jonkinlainen "selitys".
Tottahan toki. Se kuuluu jotenkin niin, että "koittakaa nyt hyvät ihmiset (eli tyhmä kansa) tajuta, että kysymys on HYGIENIASTA! Kun ei tarvitse käsin koskea hanikkoihin, eivät tarttuvat taudit leviä!" - Joopa joo. Hyvin myyty! Täytyy vaan hattua nostaa noille nykyajan markkinatalouden ja "edistyksen" propagandisteille, markkinointi-ihmisille, joiden rinnalla propagandaministeri Josef Goebbels oli pikkupoika, aloittelija.

Toisaalta jos tuotteet tehtäisiin vielä yksinkertaisiksi ja kestäviksi, työllisyysaste kai romahtaisi entisestäänkin? Kohta kai kannattaa antaa se varsinainen vempele vaikka ilmaiseksi, että päästään pyörittämään kallista päivitys- ja huoltoruljanssia. Tästä on jokaisella autonomistajalla kokemuksia.

Mutta Nurmeshovissa siis kuumaa ja kylmää vettä vielä eri kraanoista.

Nautin tilanteesta, ja lotkutan käsiä vielä hetken kraanan alla. Jotenkin kuuman ja kylmän vaihtelu, miten ne sekoittuvat, miten iho tuohon vaihteluun reagoi, tuntuu hyvältä. Käynnissä on jonkinlainen "lämpötilanvaihteluiden aaltoliike", erittäin miellyttävä sellainen. Niin kuin silloinkin, kun on yhtä aikaa kuumaa ja kylmää suussa... Tulee vastakkaisia impulsseja, eikä hermosto oikein tiedä, miten tilanteeseen pitäisi suhtautua...

Huoneessa, ennen unten maille siirtymistä, katselen seinällä riippuvaa kehystettyä valokuvaa. Luontokuva on 70 -luvun lopulta, erään sittemmin nimeä saavuttaneen ja laadukkaitakin tuotoksia aikaansaaneen fotarin jälkeä. Tunnenkin hänet. Filmit, kuvaustyyli ja vedostustekniikka ovat kuitenkin sen jälkeen kehittyneet niin paljon, että tuo suurennus on auttamatta vanhentunut, joka suhteessa.

Aika ei odota!

(HEINÄKUU 2005)