Lauantai, syyskuun 10., 2005 Olen yöllä saapunut Kuusamoon, ja herään Kansanopistolla. Mainiota, tänä aamuna on luvassa aamupalaa, poikkeuksellisesti. Ennen sitä sai useammin, nykyään ani harvoin, tässä vakituisessa majapaikassani. Henkilökunta kertoi, että opiskelijoiden määrä on rajusti vähentynyt, ja jonkun opintoraha/asumistuki - kiemuran johdosta yhä useampi jäljellä olevistakin asuu muualla kuin Kansanopistolla. Siis "kaupungilla" - vaikka Kuusamosta todella vaikeaa on tuota "kaupunki" -nimitystä käyttääkään... Mutta sehän olisi jo toinen tarina.

Niin, kansan- ja kansalaisopistojen alasajo kiihtyy. Aika on ajanut niiden ohi. Hätä-apuna moni laitos järjestelee enkeli- ja reikihoitokursseja - yhteiskunnan täydellä tuella, tietenkin. Saadaan samalla työelämästä pudonnutta porukkaa pidetyksi edes jonkinlaisen puuhastelun parissa... Turhia laitoksia, "tarpeettomia ihmisiä", Tšehovia lainataksemme...

Aamiaishuoneessa ällistyn ihmisten runsautta: Aivan kuin "Vanhoina Hyvinä Aikoina", täällähän on porukkaa!

Niin, muistuupi mieleen eräätkin kesäkurssit, jotka tässä Kansanopistossa 90 -luvulla kävin. Kolmehan niitä oli: Lintubongauskurssi, Jussi Mielikäisen "Värivalokuvauksen alkeet" ja sitten se tämän talon järjestämä melontaretki Oulangan kansallispuistoon... Joka kurssilta kertyi jotakin julkaisukelpoista matskuakin. Eivätkä nuo tuetut kurssit tuolloin olleet kalliitakaan, elettiin hyvinvointivaltion viimeisiä aikoja... Nythän kaikki alkaa kohta maksamaan jo nk. "markkinahinnan". - Ai niin, meinasipa melkein unohtua se läpimärkä syksyinen reissu Paanajärvelle kerran. Mitäpä siinä olisi toisaalta muistelemistakaan, täydellisessä fiaskossa, kuvauskelejä ei ollut. Eikä tilannetta yhtään helpottanut tietyn suhteellisen korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevan henkilön dokaaminen ja häiriköinti...

Mutta takaisin Kansanopiston aamiaishuoneeseen. Tuolla nurkassa näköjään tapahtuman Primus Motorit, Lassi Rautiainen ja Hannu Hautala, pitävät hoviaan. Äänekäs keskustelu kaikuu läpi ruokalan, varsinkin Hautala on kova-ääninen. Erilaista asioitsijaa hyppää heidän puheillaan. Ei jää epäselväksi, keiden ympärillä nämä festarit pyörivät.

Kerään noutopöydästä lautaselleni aamiaistarvikkeet ja etsin vapaan istumapaikan.

Naapuripöydässä seurue jutustelee englanniksi. Tai yksi esitelmöi, ja loput kuuntelevat. Mutta tuon pöydän "Kingihän" on Kuuluisa Säveltäjä! Mies on vauhdissa. Anekdootteja kansainvälisistä musa -kuuluisuuksista pursuaa nopealla tahdilla, ja ulkolaisista koostuva pöytäseurue kuuntelee ihastuksissaan. Maestro näkyy olevan elementissään. Mietin, että tämä on uusi piirre hänessä. Olen kymmeniä kertoja nähnyt henkilön erilaisissa kuppiloissa jostakin 70 -luvun alun Vanhan Kahvilasta alkaen, ja mies on aina vaikuttanut syrjäänvetäytyvältä. Onhan hänet naistoimittajien toimesta usein valittu Vuoden Herrasmieheksikin, tai vastaavaksi. Egoa näkyy sitten löytyvän häneltäkin... Kas, tuossahan astelee sisään TähtiLaulajatar! Tosiaankin, festareiden ohjelmassa on kyseisen duon musiikkiesitys Hannu Hautalan valokuviin, siitä oli lehdessä. Ehkä kuitenkin skippaamme sen. Voi suunnilleen kuvitella, kuinka kökköä tuo olisi. Kun ei musiikin ja luontokuvien väkinäinen yhdistelmä ole ennenkään natsannut, miksi se toimisi nyt?

Niin, kaksi piiiiitkän apurahan (käytännössä elinikäisen, sehän vaihtuu eläkkeeksi) nauttijaa: Hautala ja Säveltäjä. Ystävällisiä miehiä. Kukapa ei olisi, jos tuollainen lottopotti olisi sattunut kohdalle... Ehkäpä minäkin olisin mitä sydämellisin ihminen.. Vitsi vitsi!

Joka tapauksessa päätän käväistä festareilla, kun ne nyt niin hollilla ovat. Monia kertoja, syyskuisin, olen sattunut Kuusamoon juuri luontokuva -viikonloppuna, mutta kai vain kerran käväissyt näyttelyissä ja tilaisuuksissa. On aina ollut niin kiire luontoon...

Bussi Rukalle lähtisi vasta kahden jälkeen. "Kaupungilla" (anteeksi sana kaupunki") olisi joku asiakastapaaminen, mutta arvioin festareillekin ehtiväni. Ainakin vilkaisemaan.

Puolen päivän maissa sitten kohti Kuusamo -taloa: Massiivista, valkoista betoni- ja lasipytinkiä aivan "erämaakaupunki" Kuusamon linja -autoaseman vieressä. Niin, Kuusamo -talo.... Rakennettiin joskus alun toista vuosikymmentä sitten, oli silloisen kaupunginjohdon KuningasAjatus... Pitihän toki Kuusamonkin saada omansa, kun noihin aikoihin vastaavia nousi ympäri Suomenniemeä jokaiseen vähänkin omanarvontuntoa omaavaan kuntaan... Hanketta ajettiin kuin käärmettä pyssyyn... Ja saivathan talon puuhamiehet tahtonsa läpi. Vaikka sittemmin lähes koko senaikainen kaupunginjohto paikkakunnalla joutuikin jättämään virkansa surullisenkuuluisan Tulihta - hässäkän takia... Kaupunginjohtajasta ja nimismiehestä alkaen...

Kuusamolaisten tuttavien kanssa kun aiheesta "Kuusamo -talo" juttelee, niin kitkeriäpä ovat kommentit. Veroäyri nousi, eikä talolle oikein järkevää käyttöä ole keksitty. No, nämä luontokuvafestarit muutamana päivänä syyskuisin. Sitten tietenkin Katri-Helenan ja Tapani Kansan konsertti -illat pari kertaa vuodessa. Muun ajan talo onkin sitten hyvin pienellä käytöllä. Yleensä jopa suljettuna. "Ei kannata" pitää aukikaan...

Marssin määrätietoisin askelin sisään Kuusamo -taloon. Ihmisiä ei nytkään ole paljon, vaikka pitäisi olla yksi vuoden yleisörikkaimmista päivistä. Muutama henkilö hortoilee aulassa, ja HAA! - täällähän on ilmainen nettipiste, jota alankin heti hyödyntämään. Jotakin iloa tästä ilmeisen turhasta rakennuksesta!

Mutta voi! Keskittymisestä sähköpostiin ei meinaa tulla yhtikäs mittään, kun samassa alkaa salissa luontokuvaaja Jorma Luhdan esitys otsikolla "Kehittymisestäni taiteilijana" tai jotakin sinne päin. Ämyrit paasaavat täysillä Luhdan hirvittävää, korvia repivää tankero-englantia. Monitorista näkyy, että salissa on kuulijoita vain kourallinen. Muistan joitakin vuosia sitten sattumoisin Kuopijossa olleeni tilaisuudessa kuulemaan tätä herra Luhtaa. Mies kehuskeli jotakin silloista valokuvateostaan myydyn 200 kappaletta, ja naureskeli seuraavan teoksen myyntitavoitteen olevan 20 kipaletta. Nyt hän on siis ainakin yleisömäärässä onnistunut alittamaan tuonkin asiakasmäärän, lieneekö tyytyväinen? Pääsymaksuakin pitäisi Jorma Luhdan turinoinnista maksaa. Jotain rajaa! - Se kuitenkin käy selväksi, että Jorma Luhta pitää itseään "taiteilijana". Ei kaverilta ainakaan itsevarmuutta puutu, sen osoittaa sekä valmius heittää keikkaa noinkin ala-arvoisella enkulla ja sitten vielä tämä itseään-taiteilijana-pitäminen. Vaikka kyllähän Luhta ihan hyvä kurki- suo- ja metsokuvaaja on, eihän sitä käy kieltäminen. Toisaalta täytyykin olla, jos sarkaa 40 vuotta työstää, vieläpä monien apurahojen avittamana. Olisihan merkillistä, jos ei jotakin tulostakin syntyisi. "Taiteilijana" itseään markkinoinnista lienee myös sekin hyöty, että apurahaputken jälkeen valtion taiteilija -eläke varmistuu varmistumistaan. Sillä se - ja nimenomaan sehän - on Suuri Yhteinen Nimittäjä käytännössä lähes kaikilla suomalaisilla itseään-taiteilijoina-pitävillä: Miten mielistellä apurahalautakuntia ja taiteilijaeläkkeiden jakajia...

Kun ei nettityöskentelyyn ole mahdollisuutta Luhdan mongerruksen johdosta, kipaisen yläkertaan tsekkaamaan näyttelyt.

Varsinainen LuontoValoKuvauksen Halpa-Halli!

Kaikki sekaisin. Kai tämä sitten on sitä "demokratiaa", mene tiedä. Halpaa yleisönkosiskelua tämä ainakin on. On haluttu viestittää, että luontokuvaus on kiva jokamiehen ja -naisen harrastus. Joukossa on korkeatasoistakin ilmaisua, ja sitten aivan amatööritason räppäilyä ihan siinä vieressä. Ripustuksesta on turha mitään logiikkaa edes yrittää hakea.

Tuossa esimerkiksi on tyypillinen tapaus: Jonkun ulkolaisen kuvaajan sinänsä korkeatasoisesti vedostettu isokokoinen ja hienosti raamitettu kuva - syksyisestä kynnöspellosta! Voi Pyhä Sylvi! Suurennus- ja kehystysyritysten mainoksesta kyllä kävisi.

Koska kuvaston joukossa on runsaasti ei-suomalaista materiaalia, menee lopputulos yhä kirjavammaksi...

Näköjään tämän tapahtuman järjestäjiä vaivaa sama Karkkikauppa -Syndrooma kuin nykyistä Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:täkin: Halutaan olla kaikille mieliksi. Kansalaiset vaan joukolla mukaan kivan harrastuksen pariin, kaikille löytyy tilaa! Erityisen tervetulleita ovat tietenkin naiset ja nuoret. Ei haittaa, vaikka teini-ikäinen näppää digikameralla rannan ruohonkorsista ö-sarjan otoksen - antakaamme kuvalle päävoitto Vuoden Luontokuva -kisassa, jotta yleisön mielistely olisi aivan täydellistä! Juuri näinhän jokin aika sitten sitten tapahtui.

Ilmankos vakavammin asiaan suhtautuvat ammattilaisluontokuvaajat perustivatkin oman järjestönsä hiljattain. Kumma, että Pro Luontokuva ry:n aikaan saaminen kesti niin kauan!

Näyttelyt ovat nopeasti katsastettu. Joukossa tosiaankin muutama huipputyökin, mutta nekin katoavat bulkkikaman sekaan.

Sitten onkin vuorossa ilmainen ohjelmanumero. Salissa ruotsalainen Annelie Utter kertoo kuvaushommistaan Intiassa ja Afrikassa.

Yleisöä vähän enemmän kuin Luhdan proggiksessa, ehkä jopa tusinan raja menee rikki.

Utter kertoilee enkuksi. Screenillä vilahtavat surkeaa näppäilytasoa edustavat kuvat niin Ugandan kuin Intiankin viidakoista. Taso on tuollaista turistikuvauksen, kotialbumimatskun luokkaa. Hyvällä mielikuvituksella jostakin norsun selästä näpätystä kuvasta voi ryteikön seasta hahmottaa jotakin tiikeriinkin viittaavaa.

Esityksen tahti on nopea, mutta niin kuuluu olevan Annelien elämänrytmikin. Siirtymät maanosasta toiseen tapahtuvat tietenkin luontevasti suihkukoneella. Eikä aikaakaan, kun olemmekin jo Huippuvuorilla jääkarhujen parissa - ja kaikki tämä on totta kai "eko-matkailua". Sehän on sanomattakin selvää!

Annelie Utterin esitys kestää noin kaksikymmentä minuuttia.

Aulassa törmään tähän ruotsittareen, ja kyselen jotakin. På svenska, mistä hän ilahtuu.

Ystävälliseen periruotsalaiseen tyyliin Annelie jutustelee hetken kanssani, ja antaa käyntikorttinsa. Nettipiste on sopivasti vieressä, joten kurkataanpa kotisivuja.

Anneliellä näkyykin olevan jonkinlainen luonnonkuvaukseen ja "eko-turismiin" erikoistunut matkatoimisto, joka työllistää myös hänen äitinsä. Ja: "Vinnare eko-turism priset" jonakin vuonna! Heja Sverige! Heja! Heja! Heja!

Kello on suunnilleen yksi, on lounasaika. Kelvolliset lounaspaikat ovatkin Kuusamossa olleet viime vuosina kiven alla, kun vakipaikkani "Lounas-Grilli Lopotti" lopetti kannattamattomana. Sääli. Sieltä sai hyvää kotiruokaa. Halvalla.

Tämäkin hyöty näistä pippaloista siis on meikäläiselle: Että saa ruokaa. Toivorikkaana astelen ravintelin puolelle.

Tarjolla on riistakäristystä. Rautiainen ja Hautala hoveineen tuolla näyttävätkin jo murkinoivan. Siis mikäli kerkiävät ruokaa suuhunsa lappaa, väkeä ramppaa heidän puheillaan edelleenkin niin tiheään. Aterian hintakaan ei ole paha, jotakin 8 euroa. Havaitsen, että lounaspalveluissa on todellakin Kuusamossa astuttu Lounas-Grilli Lopotin ajoista aivan uuteen aikakauteen. Palvelusta vastaa iso maanlaajuinen konserni.

Kyselen tarjoilijalta mitäköhän riistaa sapuska mahtaa olla.

Seuraa normaali hässäkkä. Ainahan se menee niin kun tarjoilijoilta jotakin Suomessa tyyliin "Mitä tuo tarjolla oleva kala on?" tiedustelee. Juostaan hätääntyneenä jostakin kysymään ja palataan tohkeissaan vastauksen kanssa - tai ilman... Asia sinänsä ei näytä tarjoilijoita vähempää kiinnostavan.

Nyt on kuulemma kyseessä Norjasta tuotu saksanhirvi.

Sillä lailla! Luontokaupunki Kuusamossa, betonisessa Kuusamo -talossa, luontokuvafestareilla... Norjalaista saksanhirveä, olkaapa hyvä!

Mutta hyvin näkyy maistuvan. Kukaan ei kysele mitään. Paitsi tietenkin minä, mutta siinähän ei ole mitään epätavallista.

Mikäs siinä, ruokaa sentään järjestyi, ja sitä tarvitaankin iltapäivällä vuorossa olevaa pyörämarssia Juumaan silmällä pitäen.

Siirryn bussilla Rukalle, missä asiakastapaaminen. Sitten Ruka-Markettiin eväs-ostoksille.

Hedelmätiskillä tapaan tutun miehen. Nimi ei tosin heti tule mieleen, mutta tämähän on se sama heppu, joka järjestäjän edustajana osallistui sille melontaretkelle Oulankajoella kesällä 1996. Mukava mies. Jostakin syystä aina yrittänyt olla kaveria kanssani.

Rupattelemme, ja koulutuspäällikkö Kari Kantola kertoo käyneensä Valokuvataiteen Museossa neuvottelemassa Hannu Hautalan kuvaston taltioinnista.

Mainitsee parin valokuvabyrokraatin nimet, ja vaivihkaa utelee, tunnenko heidät. Tottahan toki tunnen, ja aivan liiankin hyvin. Herrat tuntuvat olevan mieluisia tuttavuuksia Karille, ja mikseivät olisikaan. Samoilla tulillahan he istuvat, kulttuuribyrokraatit. Yhteinen etu yhdistää. Palkat juoksevat. – Jään käsitykseen, että nimeni mahdollisesti on tullut esille em. nilviäismäisten kulttuuribyrokraattien ja mukavamies-Karin välisissä keskusteluissa. Varoittavana esimerkkinä. Varsinainen häirikkö ja ilonpilaaja, tuo Pitkäsen Tommi!

Selviää, että jostakin EU -rahastosta on onnistuttu lypsämään 300 000 euron avustus Hannu Hautala -instituutin luomiseksi Kuusamoon. Summa on niin suuri, että pyydän toistamaan sen kahdesti, ennen kuin uskon. Hämmästykseni on vilpitöntä. Omat tilat, kuvaston digitalisointi jne... kaikki tämä maksaa maltaita. Samalla tulee tietenkin lopullisesti sinetöityä se fakta, että Hautala jäänee historiaan Suomen eniten julkisista varoista tukea nauttineena valokuvaajana. No, Pentti Sammallahti kyllä pääsee aika lähelle, ainakin samaan sarjaan. Penahan pääsi KruununValokuvaajaksi niin nuorena, vähän yli nelikymppisenä...

Emmekä olisi Suomessa, ellei raha-asioiden esille ottoa pidettäisi "törkeänä henkilökohtaisena loukkauksena". Vaikka kysymys on puhtaasta matematiikasta. Helpoin tapa tietenkin välttyä "törkeiltä henkilökohtaisilta loukkauksilta" - jotka epäilemättä ovat "kateuden ja katkeruuden" aikaansaamia (joopa joo!) - olisi olla ottamatta vastaan julkista rahaa. Vuosikymmenienkin ajan, kuten edellä mainitut herrat ovat suvainneet tehdä... "Äkkiähän tuollainen summa saadaan kulumaan", toteaa Kari. Niin varmaan. Eikä riitäkään. Sitten vaan toiminta-avustusten anomiseen!

Täytyy muistaa, että nyt ollaan Kepulandiassa. Täkäläisethän ovat vuosikymmenien varrella kehittäneet julkisista varoista lypsettävien erilaisten avustusten rohmuamisesta varsinaisen taiteenalan. Perinteitä näköjään jatketaan. Eräs tunnettu kolumnisti totesi taannoin, että maaseudun asukkaiden elämänmuoto nyky-Suomessa perustuu "uunin pankolla makoiluun ja avustusten kuppaamiseen" - ehkä hitusen kärjekkäästi ilmaistu, mutta asian ydin on tuossa tavoitettu.

Mutta, kuten todettu, mukava mies, tämä Kari. Ihan kiva, että tuli juteltua hänenkin kanssaan. Nyt ymmärrän taas hitusen paremmin... Tätä elämää...

Hyppään pyörän selkään ja aloitan taipaleen kohti Juumaa. Matkaa on jotakin 15 kilsaa, kai.

Kuten aina Mustosen talon kohdalla, Teerilammella, on aivan pakko tehdä kilometrin koukkaus metsäautotietä Kantojärvelle, lapsuuden sielunmaisemaan. Niemi on paikoillaan, Peuraperä. Säkkilänvaaran kylästä faijan kesällä 1961 siirrättämä kala-aitta, vuosiluku 1764. Saunamme, joka rakennettiin kesällä 1963. Seuraavana kesänä pystytetty hirsitalo. - Niin, se kesäkuu oli kylmä, lunta satoi vielä vähän ennen Juhannusta. Pohjanmaalaiset hirsirakentajat Aleksi ja Santeri kasasivat kehikon muutamassa päivässä. Häärin siellä seassa apupoikana... Herra paratkoon, miten kauan siitäkin on! Ja tosiaankin! Sekin oli syyskuuta, kun ensimmäistä kertaa, seitsenvuotisena, astuin puutunein jäsenin autosta ulos tuossa rannalla, metsäautotien päässä. Ensimmäinen Kantojärvellä näkemäni asia oli maahan tippunut sulka - metson sulka...

Nostalgiahetken jälkeen jatkuu taivaltaminen kohti Juumaa. Tie päällystettiin muutama vuosi sitten niin tasaiseksi, että matkanteko käy helposti. Vauras on Suomi, kun tämäkin vähäliikenteinen tie on varaa näin hienoon kuntoon laittaa.

Muutama kilometri ennen Juumaa sateenkaari. Eipä ole syyskuussa aikaisemmin moista tullut nähtyäkään.

Juumassa on jo hämärää. Avain odottaa tutun Tuulentupa -mökin ovessa. Takan vieressä kasa polttopuita.

Ei muuta kuin saunan lämmitykseen.

Pihalla törmään neljän nuoren iloiseen ryhmään. Nämä närpiöläiset - kolme tyttöä ja poika - ovat juuri saapuneet Karhunkierrokselta.

Juttelemme toisella kotimaisellamme, mikä näkyy olevan heille mukava yllätys. Monipäiväisestä vaelluksesta huolimatta nuoriso on pirteätä ja puheliasta. Antavat digikameransa ja pyytävät ikuistamaan itsensä. Huomenna jatkavat kohti Rukaa.

On liikuttavaa pimenevässä kuusamolaisessa syysillassa kuulla nuorten kirkkaita, vilpittömiä ääniä. Heitä ei ole maailma vielä päässyt turmelemaan - tai saamaan tulemaan järkiinsä, ihan miten vaan asian haluaa nähdä.

Saunasta uimaan kylmään järveen. Tallinnasta raahattu mieliolueni, venäläinen "Staryi Melnik" maistuu taivaalliselta, taivaalliselta, taivaalliselta.

Mökissä hernekeittoa ja punaviiniä. Takkatuli lämmittää suloisesti, ja hetken on hyvä tuijotella tulehen. Eikä aikaakaan, kun tekee mieli mennä makuulle puhtaitten lakanoiden väliin. Tarkoitus on vain hetkisen levätä - tuloksena syvä, kymmentuntinen uni...

Seuraavana päivänä sateessa fillarointi takaisin Rukalle, josta bussilla Kuusamoon. Kuusamossa jää tunti aikaa ennen Rovaniemen -bussin lähtöä.

Luontokuvapippalot ovat ohi, mutta Kuusamo -talo näkyy olevan auki! Sinne, hyödyntämään taas ilmaista nettiä!

Juuri kun olen hyvillä mielin asettunut aloilleni nettipisteen ääreen, saapuvat Lassi Rautiainen ja Annelie Utter lähistölle keskustelemaan. Pisteet Lassille sujuvasta ruotsintaidosta. Melko harvinaista itäsuomalaiselle tätä nykyä.

Lassi kyselee palkkion suuruutta, ja Annelie vastaa. Ällistyn summaa. Perhana, kahdesta parinkymmenen minsan esityksestä tuollainen korvaus, ja matkat päälle. Varmaan majoitukset ja muonituksetkin. Annelie kertoo asuvansa Göteborgin lentoasemalta taksimatkan päässä, ja taksiinkin pitäisi saada 700 kruunua. Sekin kuuluu olevan ihan ookoo. Piikki on näköjään auki!

Hemmetti vieköön, loistavaa bisnettiä tuo esitelmöinti! Mitenköhän kuvioon pääsisi mukaan! Ovatkohan kaikkien tapahtumien järjestäjät yhtä höveleitä kuin Lassi? Ihan jees -miehenä tuossa nyökyttelee...

Linjuri Rovaniemelle lähteiksen. Ehkä lopetan. Moikkaan vielä Lassia, mutta saan vastaukseksi vain jonkinlaista epäluuloista kyräilyä. Eipä silti, onhan hänellä aihettakin epäluuloonsa, minun suhteeni.

"Perkele, piti tuonkin änkyrän ilmestyä tänne!"

(HUHTIKUU 2006)