| ||
| Aurinkoinen toukokuun aamu Ivangorodissa
(Jaanilinnassa). Paikkakunnan ainoa hotelli "Vitjaz" ("Sotaurho") on
puhdasta Neuvostoliittoa. Hyvä niin, tulee ihan nuoruus
mieleen... Illalla Narva-joen rannalla katselemassa auringonlaskua Eestin taakse. Eestiläisen Narvan kaupungin puolella, joen rannalla poliisien pakettiauto mateli lähes kävelyvauhtia edes takaisin. Maiden välit ovat kireät, ja täällä rajalla sen tuntee. Tänään matka läpi muinaisen, myyttisen Inkerinmaan, kohti Pietaria. Tästä reissusta on tullut haaveiltuakin. Kyseessä Turun Pietari-Seuran teemamatka "Pietari Suuren jalanjäljissä". Vihdoinkin tilaisuus ottaa selvää, mistä Inkerissä oikein on kysymys! Ensimmäiseksi kysyn oppaalta, olemmeko nyt Inkerissä. Vastaus on myönteinen. Bussi starttaa. Tienposkeen jää venäläisnuorten telttoja. Puna-sini-valkoiset liput liehuvat. Banderolleihin on kirjoitettu Eestin -vastaisia iskulauseita. Pronssissoturi -kiista ei ota laantuakseen. Venäjä on voimissaan, Eesti on nyt otettu silmätikuksi. Uteliaana katselen maisemia bussin ikkunoista. Mitään erityistä Inkeriä ei ole näkyvillä - tyypillistä Venäjänmaata vain. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme: Oranienburgin kunnostettava palatsi. Siellä olisi yksi kuvauskohdekin - vanha kivisilta - mutta vihreä ei vielä ole tänä keväänä tullut tarvittavissa määrin esille. Siis kuva, joka jää ottamatta. Jää tällä erää muistikuvaksi, eikä tule koskaan unohtumaan.- Palannenko koskaan Oranienburgiin? Seuraavaksi aikoinaan niin kuuluisaan ja elinvoimaiseen Tyrön (Tyris) seurakunnan (per. 1642!) kirkkoon. Rakennus on ahtaassa puristuksessa venäläisasutuksen keskellä pikkukaupungissa, nykyiseltä nimeltään Martyškino. Kirkko on kunnostettu suomalaisten avustusrahoilla. Virsikirjatkin lahjoitus eräältä seurakunnalta. Kuinka suuri osa noiden kolehtien tuotosta sitten pääsi perille asti, ei ole tiedossani... Ainahan sitä juttuja kuulee... Mutta mitäpä niitä tässä toistamaan...Lahjoitusten suhteenhan on aina kyse siitäkin, että lahjanantajalle itselleen tulee hyvä mieli! Paikalle on hommattu yksi inkeriläisten edustaja. Vanhahko nainen puhuu selvää suomea. Kysymykseen, onko Inkerillä tulevaisuutta, hän vastaa kieltävästi. Annan katseeni kiertää karussa, kylmässä, siistissä, tyypillisessä luterilaisessa kirkossa. Aivan vierasta maailmaa edustaa tämä tyyli Venäjänmaalla. Ankaraa arkkitehtuuria, hyytävää "tunnelmaa". Mahdottomalta tuntuu ajatus, että tällä tuotteella voisi olla minkäänlaisia markkinoita Venäjällä. Ei sen puoleen, enhän itsekään tuota uskontoa aikoinani ostanut... Ylhäällä, parvella nautitun maittavan lounaan jälkeen jututan eteisessä paria tyttöä, jotka kauppaavat matkamuistoja. Inkerin nuorta polvea. - Mitä kuuluu? - Kiitos hyvin! - Onko Pietariin pitkä matka? - Actually, I prefer English. Selväksi tuli. Tämmöinen on siis suomenkielen tulevaisuus Inkerinmaalla. Kuitenkin aikoinaan tämänkin kirkon ympärillä asujaimisto oli valtaosin suomalaisperäistä. Pietarista etelään rakennettujen palatsien palvelusväkikin muodostui suurelta osin inkeriläisistä. Kirkkoherra Modeenin kerrotaan olleen tsaarin henkilökohtainen ystävä, tyttäret Pietarin seurapiirien juhlittuja kaunottaria... Jatkamme kunnostettuun Pietarhoviin. Toinen toistaan upeampia saleja. Etenkin yksi, Kultainen Sali, jättää sanattomaksi. Voiko tälläista olla olemassakaan? Museokierroksen jälkeen synnytän reissun ensimmäiset ja samalla viimeiseksi jäävät fotot. Teemana Pietarhovin palatsin auringossa loistavat, vasta uuden kultauksen saanet sipulikupolit. Nyt tuli juuri sitä matskua, mikä on ollut hakusessakin. On ollut haavena erääseen yölliseen Stadi -fotoon ympätä juuri tällaiset tornit. Lisäksi kotkan siluetti taivaalle sekä Saturnus, jonka sain kerran Lyypekissä purkkiin. Tosin neonvalona, mutta kuitenkin. Nimeksi ehkä "The Shape of Things to Come..." Ilta on vapaa. Lähden bussissa mukana seuranneella fillarilla tutustumaan lähiseutuun. Puistossa, varsinaisen palatsialueen ulkopuolella, keskellä laajaa aukiota, kasvaa komea, iso, vanha tammi. Tänne voisi joskus palata ihan tuota arvokasta puuta kuvaamaan. - Palannenko koskaan Pietarhoviin? Rannalla edessä melko lähellä näkyy Kronstad (Retusaari / Reitskär), oikealla Pietari. Jopa Pietarin kirkkojen tornit pystyy erottamaan. Edessä Suomenlahti, sen takana kotimaa. Mietin Inkeriä. Puhutaan alkuperäisistä "inkerikoista", inkerinsuomalaisista ja inkeriläisistä. Unohtamatta tietenkään vatjalaista alkuperäisväestöä. Siihen vielä sitten päälle äyrämöiset ja savakot. Luterilaiset ja ortodoksit. Sekä muutama muukin termi - käsitteiden runsaus on sitä luokkaa, että aniharva nykysuomalainen pystyy kokonaisuutta edes jotenkin hahmottamaan. Kova kohtalo tällä kansalla, niin alkuperäisillä inkerikoilla kuin tänne sitten muuttaneilla inkerinsuomalaisillakin. Sattuivat asuttamaan vain väärää maapalasta, ja joutuivat historian myllerryksissä tuhotuiksi ja hajotetuiksi ympäri laaja Venäjänmaata, ja muuallekin. Diasporaan ympäri maapalloa. "Viimeinen niitti" taisi olla presidentti Mauno Henrik Koiviston lupauksen mukaisesti käynnistetty nk. "paluumuutto". Tuhannet riensivät suomalaisen sosiaaliturvan piiriin. Jäljelle jäi vähäinen määrä lähinnä mummuja mökkeihinsä. Paluumuuttajien joukossa Siperian perukoilta asti henkilöitä, joiden ainoa side suomalaisuuteen oli monen sukupolven takaa perua oleva merkintä"suomalainen"" passissa. Aito tai väärennetty. Kun inkeriläisiä tällä maa-alueella oli 20 -luvun lopussa toistasataa tuhatta, oli tämä maa itse asiassa melko tiheästi asuttua. Jos väkilukua ja pinta-alaa vertaa vaikkapa Eestin vastaaviin. Eteläinen naapurimmehan on Inkeriä noin kolme kertaa suurempi alue. Eestin asukasluku nykyään on vähän toista miljoonaa. Opas muuten kertoi, että Pietari Suuri Pietarin kaupungin perustettuaan katui paikanvalintaansa. Oli kuulemma Tallinnassa vierailtuaan todennut, ettei koskaan olisi tuota Venäjän uutta pääkaupunkia Neva -joen suistoon perustanut, jos jo tuolloin olisi tuntenut Tallinnan ja Paldiskin! Inkeriläisille jäi siis monessakin mielessä ja moneen eri kertaan historian melskeissä, mielettömissä arpajaisissa Musta Pekka käteen. Wikipediasta kun lukee Inkerin historiasta yhteenvedon, muodostuu karmea kuva kadonneesta/tuhotusta kansasta. 1930 -luvun tapahtumista puhutaan etnisenä puhdistuksena ja kansanmurhana. Erään mielipiteen mukaan juuri Inkerin kansa suhteessa raskaimmin joutui Isä Aurinkoisen, Generalissimus Josef Stalinin vainoissa kärsimään. Aurinko laskeiksen. Ilta Inkerinmaan rannikolla kylmenee. Aika mennä pehkuihin. Huomenna siirtyminen Pietariin, vanhan Inkerinmaan keskelle perustettuun metropoliin, jonka asukasluku nykyään on suurempi kuin Suomen. Aloitan nousun rannalta ylös kaupunkiin. Siellä odottaa lämmin huone hienosti remontoidussa neljän tähden hotelli "Hovineidossa". Vielä kauppaan ostamaan chipsejä. Törmaan sirkeäsilmäiseen Irina -venakkoon. On kuitenkin jo myöhä, ja aamulla varhainen lähtö kohti Pietaria. Sääli. Jään yhtä kokemusta paitsi. Juuri nyt olisi ollut oikea hetki kahden tunnin pituiselle ja ikimuistettavalle ihmissuhteelle. Huoneessa odottava punkku on libanonilaista "Ksaraa" - sen mausta pystyy selvästi erottamaan Orientin. Suuntäysi Lähi-idän aromeja! Kohotan maljani Inkerille. Inkerinmaalle! Niin, tämä myyttinen, muinainen Inkeri - läheinen, mutta niin kaukainen sukulaiskansamme! Kadonnut Inkeri, ikuisesti poissa! Vain muistot, historia kertoo tarinaasi. En löytänyt sinua mistään! Mutta jos kohtalo sallii, palaan rakentamaan kuvia siitä suuresta tammipuusta ja vanhasta kivisillasta. Ei siis hyvästi, vaan näkemiin! - Seuraavana iltana Pietarissa tapaaminen venäläisen liiketuttavan kanssa. Istumme puolitoista tuntia leivos- ja cappucinokahveilla hienossa paikassa Nevski Prospektilla. Muodikasta väkeä, kauniita naisia. Viktor on suomalaistaustainen. Puhuu sujuvaa suomea. Kuuntelen kiinnostuneena venäläistä ajatusmaailmaa. Täytyy myöntää, että Viktorin puheet ovat tietyllä tavalla loogisia. Hänen historiankäsityksensä - mm. Eestin suhteen - on päinvastainen kuin omamme. Kaikilla asioilla on kaksi puolta, ihan kaikilla. Viktorin näkökulma Inkerin tragediaan tuntuu lähtevän osittain siitä, että inkeriläiset siirrettiin kotikonnuiltaan turvallisuussyistä. Kyse oli silloisen Neuvostoliiton turvallisuudesta raja-alueillaan Saksan uhan johdosta. Toisaalta myös inkeriläisten turvaan saattamisesta sodan melskeistä. Venäläinen ystäväni naureskelee suomalaisten hölmöydelle vastaanottaa "paluumuuttajat" suoraan lämpimien lihapatojen ääreen. Viktor ottaa esimerkiksi Kreikan, joka myöskin lupasi ottaa paluumuutajat vastaan. Hellas kuitenkin kuulemma ilmoitti heti, että tervetuloa vaan takaisin, mutta nollasta on sitten aloitettava! Varmasti Viktorilla on Karjalan kysymykseen myös oma näkökulmansa, niinhän venäläisillä on. Ja se on aivan toisenlainen kuin se mikä meille suomalaisille on opetettu. Eräs harvoja meikäläisiä, joka julkisuudessa on rohjennut ottaa Karjalan tapaukseen poikkevan kannan, lienee kolumnisti Aarne Laitinen. Ellen väärin muista, hän on tuonut esille, miten suurvalta-Ruotsi jo satoja vuosia sitten ikäänkuin työnsi suomalaisasutuksen avulla oman valtansa ja luterilaisuuden liian kauaksi itään. Kohtalokkaine seurauksineen. Viktor tuntuu niin tutulta, meikäläiseltä. Mielessäni nimitän häntä Vikiksi. Monin verroin helpompi venäläisten kanssa yleensäkin on jutustella kuin vaikkapa ruåttalaisten. Erotessamme ajattelen, että mitä ihmettä EU sen Turkin kanssa oikein pelleilee. Venäläisethän ovat eurooppalaisia, eivät turkkilaiset. Fillaroidessa Nevskiä pitkin hotelliini, Obuhoffiin, muistan Ukin. Lapsena näin saunassa tuolla kolmen sodan veteraanilla syvän kuopan selässään - venäläisen kranaatinsirpaleen jättämän jäljen. Miten ihmeellinen onkaan meidän sodanjälkeisten sukupolvien osa - ennenkokemattoman rauhan ja hyvinvoinnin aika! Todellista poikkeusaikaa. Miten hirvittävien sotien ja kärsimysten yhteinen historia meillä itänaapurimme kanssa onkaan! Ja tässä sitä vaan rupatellaan fiinissä kuppilassa Pietarissa! Toisaalta: Olenhan hiihdellyt huhtikuisessa auringonpaisteessa Storlienin tuntureillakin, Ruotsin ja Norjan rajalla. Asiallisissa kamppeissa, tuntien olevani Maailman Katolla. Halutessa, jos sattui huikomaan, pystyi kymmenessä minuutissa laskeutumaan hiihtokeskuksen ravintolaan kuuman keiton pariin. Samoissa maisemissa, jonne tuhannet pakkovärvätyt Suomi - Pojat jäätyivät talvella nälissään pystyyn kesätamineissaan siirtomaavalta -Ruotsin hullun kuninkaan Kaarle XII:n järjettömän Norjan -retken aikana. "Karoliinien kuolinmarssi" joulukuu 1718 - tammikuu 1719. Lumimyrsky tuntureilla. Ei huoltoa. Kylmä helvetti. - Ei ole helppoa ollut Pohjolan kahden Suurvallan välissä. Totisesti ei. Venäjä mukaan Euroopan Unioniin vaan, ja sassiin! Bistro, bistro, bistro! Seuraavaksi Natoon? Aivan turhaa vastakkainasettelua Venäjän kanssa. Nähkäämme Venäjä mieluimmin hyvänä eurooppalaisena naapurina ja liittolaisena - eiköhän ongelmia jatkossa riitä ihan tarpeeksi muslimimaailman ja Kiinan kanssa? Toisaalta on niinkin, että jos Venäjää on moitittu vainoharhaisuudesta, onhan heillä siihen ollut syynsäkin. Mongolit, Ruotsi, Napoleon, Hitler... Vierailijoita on riittänyt. Eri asia sitten on, haluaako Venäjä edes partneriksi Euroopan kanssa? Tarvitseeko tuo luonnonvaroiltaan suunnattoman rikas, valtava maa Euroopaa - vaiko Eurooppa enemmän Venäjää? Joka tapauksessa erotessamme Viki toteaa - höystäen sanomaansa jollakin vanhalla intialaisella stoorilla, joka Nevskin hälinässä menee minulta osittain ohi - ettei miekalla historiassa ole koskaan mitään kestävää aikaansaatu. Hänkin siis vannoo taloudellisen yhdentymisen nimiin. Mutta niin. Enhän minä tiedä. Kunhan tässä aprikoin. (HANKO 12.5.2007)  | ||
