Tekstiviesti pari päivää ennen Joulua, 2005:

Ensin kirjoittaja toteaa minut "keskinkertaiseksi" valokuvaajaksi ja taiteilijaksi. Sitten:

"HYVÄÄ JOULUU, MULKKUAIVOIDIOOTTI!"

LÄHETTÄJÄ: + 358 400 4xxxx4

Tarpeetonta kai lisätä, että - seuraavana päivänä - numeroon soittaessani se oli mykkä. Eikä liittymästä löydy tiedustelusta tietoja. Mutta senhän toki tiesimme jo etukäteen.

Tulin ajatelleeksi viestin sisältöä vähän tarkemmin.

Mikäs siinä, hänellä on oikeus mielipiteeseensä. Nimettömäänkin.

Saanen kuitenkin huomauttaa, että päinvastoin kuin tekstiviestittelijä ilmeisesti kuvittelee, en ole valokuvaaja, vielä vähemmin "taiteilija". Ainakaan siinä merkityksessä, mitä viestittäjä todennäköisesti tarkoittaa. Siis suomalainen nk. "taidepaskan" suoltaja.

Olen pienyrittäjä, jonka eräs toimiala on valokuvaus.

Koulutusta valokuvaajan ammattiin minulla ei käytännössä ole juuri ollenkaan.

Minkäänlaisia "paineita" uuden kuvaston tuottamiseen ei myöskään ole ollut enää vuosiin, sillä nk. "back-list" on niin laaja ja vahva, että kustannustoiminta pyörii jo pitkälti sen varassa. Toki uuttakin on kiva julkaista - jos sattuu haluttamaan.

Tuoteryhmistäni yksi, postikortit, kilpailee 24 tuntia vuorokaudessa vapailla markkinoilla useissa eri maissa koko maailman huipputaiteesta valkatun tarjonnan kanssa - ja myy. Ihmiset ostavat vapaa-ehtoisesti korttejani, johon tuotantoon ei kertaakaan ole saatu - eikä enää vuosiin anottukaan - julkista tukea.

Tämä riittää oikein hyvin. En olisi koskaan, villeimmissä unelmissanikaan uskonut menestyväni näin hyvin. Joka suhteessa. Ja että minusta ylipäätään tulisi kuvantekijä - kuten sitten vasta keski-iässä monen mutkan kautta tuli. Sillehän ei sitten voi mitään, mikäli jonkun mielestä tuotantoni ei ole tarpeeksi korkeatasoista - yleisölle ja itselleni taso kuitenkin riittää, vieläpä vallan mainiosti.

Muistin sitten yhden 0400 -alkuisen "salaisen" numeron, josta muutama vuosi sitten kännisiä häirikkösoittoja ja viestejä tuli enemmänkin.

Liekö nytkin kyse samasta Paulasta, jonka ylpeyttä loukkasi, kun en hänen Vanhan Luuskan Ruumiistaan ollut hitustakaan kiinnostunut... Hyi helvetti, hirvittää ajatellakaan tuota naista alastomana nyt, kun body oli mitä oli jo 1980-luvun alussa, jolloin pari yötä henkilön kanssaan tuli vietettyä. Ilman aihetta jatkotoimenpiteisiin...

Varokaa Naisen Kostoa!

Yhtä katkeria ja kostonhimoisia voivat kenties olla vain homot, tai epäonnistuneet "taide"valokuvaajat... Ehkäpä pieru-viestin lähettäjä olikin joku Härmän lukuisista puoli-työttömistä, nykyään niin korkeasti koulutetuista maisteritason luuserivalokuvaajista. Tyyppi koki nyt vissiin ekstaasinsa, kun sai sanottua Pitkäsen Tommille Suorat Sanat... Elämän HuippuHetkiä... Suokaamme se hänelle, mikäli olo samalla helpottui. Eri asia on, että jos ilmiöstä tulee pysyvä, on pakko ottaa viranomaisiin yhteys.

Mutta mitäpä noista. "Keskinkertainen valokuvaus" on tuonut minut nyt miellyttävän Tallinnassa vietetyn Jõulun jälkeen tänne Tarttoon, ja huomenna olisi vähän vapaa-aikaa. Ajattelin aamulla lähteä katsomaan, josko tuolta lumisista Tarton puistoista, Toomemägi -kukkulalta, löytyisi mitään kuvattavaa...

Matka jatkuu sitten kohti mielikaupunkiani Riikaa, asiakastapaamista Vilnassa ja perinteistä Uuden Vuoden vastaanottoa Saarenmaalla... Kaikesta viestin lähettäjän mieleisestä "keskinkertaisuudestani" huolimatta - tai ehkä juuri siksi? - elän juuri sellaista elämää, kuin haluankin.

Se, että kunnianhimo on yksi Kuolemansynneistä, itse Perkeleestä, olisi jo toinen tarina...

Eläköön Keskinkertaisuus - ainakin sikäli kuin se mahdollistaa näin mukavan elämän viettämisen. Mulle sopii!

-----

Riika 30.12.2005

Bussilla illansuussa takaisin Vilnasta. Hyvin meni myynti, harmiksi vaan yhdet tärkeät paperit unohtuivat asiakkaan pöydälle lähtöhässäkässä. Ei niillä varsinaista arvoa ollut, mutta iso vaiva uusien hankkimisessa...

Väli Riika - Vilnahan on 5 tuntia siivu, joten kyllä tuollainen köröttely miestä syö!

Leivän perässähän tässä reissataan, ja oli Vilnassa pari hyvääkin hetkeä. Esimerkiksi viime yönä kun pyöräilin Vilnan kauniin Vanhan Kaupungin sydämeen yölliselle netti-sessiolle Internets -kahvilaan... Luminen, historiallinen Vilnius täynnä vahvaa tunnelmaa!

Onneksi täällä Riikassa mieliruokalani (tai toinen niistä, toinen on kosher -ravintola Lechaim, Dzirnavu ielalla) "Melisa" Vanhassa Kaupungissa oli vielä auki.

Tuhti kotiruoka ja kuppi kahvia ennen illan rientoja nostavat mielialaa kummasti. Kuntoilua olisi tarkoitus harrastaa aluksi Fitness Klubsilla... Sitten jossakin muualla...

Uteliaisuus voitti, ja päätin kilauttaa häirikkönumeroon. Puhelinkortilla oli jäljellä arvoa 13 santimua. Arvelin sen juuri ja juuri riittävän yhteyden muodostamiseen.

Oli vahva aavistus, että tosiaankin Paula on tämän "rakkauskirjeen" lähettäjä.

Kylmästä kangistuneilla sormilla pitkän numerosarjan näppäily pimeässä... Ensin meni väärin, sitten toinen yritys:

"Haloo", vastaa alkkis-vanhuksen ääni.

Paula L.!

Pitihän se arvata!

Ai, sekin elää vielä?

Niin, Paula ... Paula -ressukka...

Kesällä 1980 - siis yli neljännesvuosisata sitten - parina-kolmena yönä tosiaankin bylsin sitä. Ei siitä päässyt irtikään, tyrkky kun oli.

Sattui vielä lisäksi olemaan erään silloisen kaverini tyttöystävä, mikä ei tosin tahtia haitannut. Ainakaan Paulan.

Muistikuvat ovat jo hämäriä, mutta jotakin sentään...

Kiteeläistyttö Paula L. ilmestyi Stadin skeneen joskus 1977-78 aikoihin. Oli käynyt ensin jokusen vuoden jakamassa persettään Pariisissa. Mikä lie c -sarjan mallitypy lienee siellä ollut, vaiko myyjättärenäkö leipänsä ansainnut, en enää muista tarkalleen. Mutta kuviohan on tuo tuttu: Sitten kun se hehkein nuoruus on käyty Suuressa Mualimassa jakamassa käytännössä ilmaiseksi pois, niin moni typyhän palailee koto-Suomeen vähin äänin... Poikkeuksena tietenkin ne harvat, jotka onnistuvat pyydystämään todella Ison Kalan, ja elelevät sitten loppuelämänsä Etelässä yökerhonomistajan tai arabi-miljonäärin siippana. Ja ymmärtävät sulkea silmänsä miehensä huoraamisilta.

Vuonna 1980 tai 1981 parina yönä lihalliseen kontaktiin noin kolmekymppisen Paulan kanssa ajautuessani oli neiti-ihmisellämme jo about viisikymppisen naisen bodi.

Makasi alla kuin jokin lahna. Ei sähköisyyttä, ei aloitekykyä, ei muuta kuin määrätynlaista "hyytelömäisyyttä". Vaalea, olmimainen iho. Kova nikotinisti. Tuoksahteli muullekin kuin tupakille.

JouluViestissään Paula suvaitsee nimittää minua "MULKKUAIVOIDIOOTIKSI".

Hetkonen! Asiahan meni niin, että nimenomaan kyrpäni oli se puoli minussa, joka Paulalta eräänäkin yönä erityistä kiitosta sai. Tarkasteli sitä lähietäisyydeltä ja kehui sitä. Sen kokoa, muotoa, luonnetta, sielukkuutta... No, hyvä, jos Paulalla on edes jotakin kokemuksia ja muistikuvia varastossa elämän siltäkin alueelta yksinäistä vanhuuttaan varten!

Jotenkin pääsin sitten eroon Paulasta, ja luulin tyypin jo iäksi kadonneen, kunnes kolmisen vuotta sitten kerran huhtikuussa Kokemäen asemalla henkilö huomasi persoonani.

Änkesi tietenkin seuraan, ja jouduin pakosta sietämään tuota huuhkajaa Tampereelle asti. Koville otti.

Jotakin se huusi ja selitti koko ajan ja - kuten Paulan tapauksessa yleensäkin - suunvuoroa hän ei "keskustelukumppanilleen" antanut. Ei silti, että minulla mitään sanottavaa olisi ollutkaan. Sitä paitsi meteli tuossa vanhanaikaisessa junassa oli niin kova, etten ollenkaan kuullut Paulaa. Häntä se ei häirinnyt - pääasiahan oli se oma selittäminen.

Pitkin kevättä Paulalta seurasi sitten lukuisia yhteydenottoja, kuten pelkäsinkin.

Alussa "salaisesta" numerosta, ja sitten jossakin vaiheessa numero ei sitten enää ollutkaan "salainen". Tosin Paula vannotti olemaan kenellekään antamatta hänen numeroaan – ikään kuin se ketään olisi kiinnostanutkaan. Ainakaan minulla ei ole ainoatakaan tuttua, joita tuo numero vähimmässäkään määrin kiinnostaisi.

Tilanne huipentui eräänä toukokuisena yönä, kun kuvauspäivän (Hämeen kylmänkukkia Janakkalassa) jälkeen loikoilin erään hämäläisen omakotitalon vintillä. Juuri kun olin pääsemässä uneen - puhelu Paulalta! Voi helvetti!

Kohteliaana miehenä kuitenkin vastasin. Luurin päässä känninen Paula sekoili aluksi jotakin käsittämätöntä, sitten seurasi pitkä hiljaisuus - Paula keskittyi runkkaamiseensa. Minunkin herrasmiesmäisyydelläni on rajansa, ja lopetin puhelun. Se olikin viimeinen kerta, kun Paulan puheluja otin vastaan.

Tosin vielä kesäkuussa Paulalta tuli iso kirje.

Kirje oli täynnä erilaista Kokemäkeen ja johonkin sikäläiseen puutarha-alan oppilaitokseen liittyvää materiaalia. Paula opiskeli puutarha-alaa aikuisopiskeluna ja kutsui Juhannuksen viettoon luoksensa. Hän oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Sain tarkat kirjalliset ohjeet perille löytämisestä, majoituksesta ja muusta.

Niin kuin minulla olisi pienintäkään halua tai aikaa olla missään tekemisissä kyseisen harakan kanssa.

Lisäksi hän yritti houkutella minut provikkapalkalla kauppaamaan jotakin hallussaan olevaa, väittämänsä mukaan arvokasta "kuuluisan suomalaisen nykytaitelijan" taulua. Siihenkään touhuun ei minulta löytynyt mielenkiintoa eikä aikaa.

Toiset ihmiset eivät usko, ettei heidän seuransa kiinnosta.

Seuraavana syksynä, kun Paulalta oli tullut taas pari yöllistä puhelua, jotka olin lopettanut alkuunsa, sattumalta tapasin yhteisen tuttumme Simon.

Kerroin tapauksesta Simolle. Tämä alkoi pyörittelemään päätään ja totesi: "Joo, sillä flippaa aika pahasti."

-

Tätä kirjoitettaessa on kulunut jo parisen viikkoa Paula L:n viestistä.

Akka hiljeni. Sai kai sanottavansa sanotuksi. Vähälläpä hänestä lopulta päästiinkin - toivottavasti.

Enkä sanoisi, että Paula mitenkään poikkeuksellisen aggressiivinen suomalainen nainen olisi. Aivan tavanomaisen-aggressiivinen vain - siis erittäin aggressiivinen.

Jätämme hänet yksinäisiin, viinanhuuruisiin runkkusessioihinsa...

Vaikka jotenkin minusta tuntuu, että jonkun vuoden kuluttua kännykkäni taas jonakin yönä piippaa...

Viesti-pieraisu Paulalta!

Naisille on niiiiiiiiin vaikea ottaa pakit vastaan - me miehethän olemme satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia kertoja sen elämässämme kokeneet, ja osaamme asiaan suhtautua:

"Yksi jos jättää, toinen jo ottaa!"

Viimeistään sitten, kun tuo Intohimomme Hämärä Kohde joskus kymmenen vuoden kuluttua kävelee rupsahtaneena kadulla vastaan, huomaammekin, ettemme oikeastaan paljoakaan menettänyt. Jokusen panon, ehkä, mutta onhan noita riittänyt senkin jälkeen, ja riittää jatkossakin - mitä todennäköisimmin monikymmenkertaisesti tuon menneen vastapelurimme "saldoon" verrattuna.

(TAMMIKUU 2006)