Tämä erikoinen tapaus sattui joulukuun puolivälissä muutama vuosi sitten:

Oli ollut jotakin asiaa Jyväskylään, ja tein sieltä matkaa Seinäjoen kautta Kokkolaan junalla.

Jyväskylä - Seinäjoki -junareittihän on Suomen miellyttävimpiä, ellei kaikkein miellyttävin.

Tuolla osuudella eivät junat tosiaankaan pidä kiirettä! Käytössä ovat vielä vanhat kunnon diesel-veturit. Vaunuja ei junissa koskaan ole kuin pari-kolme.

Reitti sinänsä on mitä mainioin. Tämä on sitä kuuluisaa väli-suomea! Asemien nimet jo sinänsä herättävät mielikuvia jostakin vuosikymmenien takaisesta Suomesta: Keuruu, Haapamäki, Pihlajavesi, Myllymäki, Ähtäri, Alavus...

Juna puksuttaa verkkaiseen tahtiin pysähtyen jollekin laiturille, ja kyytiin nousee eläkeläinen kasseineen. Menossa ehkä ostoksille kuuluisaan Tuurin kyläkauppaan. Komeat vanhat puiset asemarakennukset ovat suljettuja.

Ohitamme Haapamäen.

Niin, tosiaan... Haapamäki. Kerran kauan sitten, siitä on kohta jo puoli vuosisataa, heräsin makuuvaunun yläpetillä keskellä yötä juuri Haapamäen asemalla. Olin ehkä seitsemän tai kahdeksan vuotta nuori. Oli kesäyö, ja makuuvaunun ikkuna auki. Haapamäen asema oli vielä tuohon aikaan vilkas liikenteen solmukohta. Komean asemarakennuksen ympärillä väki liikehti kesäisen aamuyön tunteinakin. Seurueet palailivat asemaravintolasta. Makailin valveilla pitkään ja kuuntelin noita ääniä - aikuisten ääniä.

Mutta nyt juna jatkaa matkaansa.

Olen kai vaipunut ajatuksiini, kun Seinäjoella junanvaihdossa tulee kiire. Juuri ja juuri saan tavarani kasattua ja mukana olevalla polkupyörällä kierrettyä kaukana olevan raiteitten ylikulkupaikan kautta Kokkolan -junalle. Tällekin asemalle on rakennettu niin hankalat aidat, hissit ja alikulkukäytävät, että polkupyörän kanssa meinaa usein myöhästyä junasta vaihdon yhteydessä. Onneksi tämä on tuttu asema, ja tiedän, mistä kohtaa raiteitten ylittäminen käy päinsä.

Sitten Kokkolaan.

Seuraavana päivänä Kokkolasta lähtiessä on kylmä, ja alan kaivamaan kassista punaista villapaitaani. Se on aitoa villaa, käsintehty. Ostin sen eräältä kolttasaamelaiselta käsityöläiseltä joskus vuonna 1990, ja se on palvellut hyvin. Maksoikin siihen aikaan jotakin oliko se kuusisataa markkaa, nykyään tuollaisesta saisi varmaankin pulittaa puolet enemmän.

Ei löydy villapaitaa mistään!

Tajuan villapaidan jääneen sinne Väli-Suomen junaan. Kiroan huolimattomuuteni.

Mutta kokkolalaisesta hotellihuoneesta on kiireen vilkkaa rynnättävä rautatieasemalle. Olen menossa Vaasaan.

Ehdinkin IC-junaan ja alan tekemään matkaa apean tunnelman vallitessa.

Että pitikin sattua!

Nytkö se villis sitten katosi? Kerran se jo unohtuikin viime talvena jonnekin, ja silloin luulin sen lopullisesti kadonneen. Yllätyksenä kuitenkin viime kesänä erään haaparantalaisen retkeilymajan pitäjä ojensi villapaitani minulle - sillä kertaa se oli unohtunut heille. Harrastamani "kerrospukeutuminen" sinänsä on hienoa ja käytännöllistä, mutta vaateriepujensa kansa saa olla tarkkana.

Kyselen konduktööriltä VR:n löytötavaratoimiston puhelinnumeron. Soitto sinne - ei mitään apua. Samoin soitto Vaasan asemalle - turhaa sekin. Tulee vain ylimääräisiä puhelinkuluja. Tilannetta tuntuu toivottomalta.

Näissä mietteissä junanvaihtoon Seinäjoella. Taas sama vaivalloinen kiertäminen polkupyörän kanssa toiselle raiteelle, Vaasaan lähtevään siniseen dieselveturin vetämään paikallisjunaan.

Kovalla tohinalla saan ensin pyörän vietyä konduktöörille tavaravaunuun ja nousen sitten kantamuksineni lähes tyhjään, mukavan lämpöiseen vanhahtavaan junavaunuun.

Kassi on raskas, joten valitsen istumapaikan heti vaunun päästä, ja irrotan repun selästä laittaakseni sen ylös varahyllylle.

Samassa huomaan tavarahyllyllä siististi viikattuna nurkassa - punaisen villapaitani!

Ei voi olla totta!

Mutta totta se vaan on.

Koska se oli ollut nurkassa, nähtävästi kukaan ei ollut siihen kiinnittänyt huomiota, vaikka tämä junavaunu ilmeisesti eilisen Vaasan -reissunsa jälkeen oli aikaisin aamulla lähtenyt Jyväskylään, mistä se nyt oli palaamassa. Ja ainakin aamulla Vaasasta lähtiessä oli vaunussa varmasti ollut melko täyttäkin, vaasalaisethan vaihtavat sitten Seinäjoella Helsingin -junaan.

Ja mitkä olivatkaan tapauksessa todennäköisyydet?

Siis että Kokkolasta ylipäätään etelän suuntaan seuraavana päivänä palasin, vaikka melkein aina jatkan sieltä pohjoiseen. Joulukuu on poikkeus.

Ja että juuri samaan junavaunuun sattumalta seuraavana päivänä, toivoni jo menettäneenä, nousin? Ja että kukaan todellakaan ei ollut villapaitaa ilmeisesti huomannut, ei toimittanut minnekään löytötavaratoimistoon, ei vohkinut? Ja että tuo sama junavaunu ylipäätään liikennöi juuri samalla reitillä, junavaunujahan täytyy olla iso määrä, ja niiden reittejä varmaankin vaihdellaan...

Niin, huimaava tuuri tässä asiassa kävi. Lopultakin.

Laitan heti villapaidan päälleni ja nautin sen lämmöstä.

Päätän pestä sen ja korjauttaa siinä olevat töölöläisasuntoni sokeritoukkien aikaansaamat reiät ensi kesänä. Näin tapahtuikin, vaikka korjaajan löytäminen vaikeaksi osoittautuikin. Korjaamot Helsingissä eivät aluksi tuntuneet haluavan ottaa työtä vastaan, kuka milläkin verukkeella. Ja tekivät heti selväksi että kalliiksi se sitten tulisi, heidän aikansa on kuulemma niin arvokasta.

Vihdoin Runeberginkadulta löytyi yksi selväjärkinen ompelimon omistaja, joka tehtävän vastaanotti vähän niin kuin aatteen puolesta. Sopuhinnalla, mikä sekin oli kova. Taisi sekin olla jotakin 25 euroa parin reiän paikkaamisesta. Kuitenkin muita paljon halvempi.

Niin, viitisentoista vuotta tämä villapaita on nyt palvellut. Ja on edelleenkin siinä kunnossa, ettei ole mitään syytä, etteikö se palvelisi vielä toista samanmoista ajanjaksoa. On se niin laadukkaaksi alun perin tehty.

Ja näiden kommellusten jälkeen pidän toki sitä tarkemmin silmällä.

"Köyhällä ei ole varaa kuin kalliseen", sanoo sananlaskukin!

(TAMMIKUU 2005)

EPILOGI

Helmikuun lopussa 2005 julkistettiin uusin lista vahvan lakkautusuhan alla olevista junavuoroista.

Jyväskylä - Seinäjoki väli oli yksi listalla olevista, yhdessä useiden muiden Suomen mukavimpien ja tarpeellisten reittien, kuten Karjaa - Hanko, Ylivieska - Iisalmi ja Kouvola - Kotka kanssa. Tai siis ainakin MINULLE tarpeellisten.:)

Pitihän se arvata.

Ennen pitkää nämä loppuvat kaikki.

Täytyy vain nauttia tilanteesta sen aikaa kun sitä kestää.

Käynnissä on todellakin koto-Suomen alasajo, ja se kiihtyy kiihtymistään. Koko Väli-, Itä- ja Pohjois-Suomi tyhjenevät, muutama taajama jäänee. Lappiin lähinnä isommat hiihtokeskukset.

Kehitykselle ei enää voi mitään. Peli on menetetty.

Ja sisä-Suomen asuttaminen näkyy jäävään suhteellisen lyhytaikaiseksi ilmiöksi, historiallisesti tarkasteltuna. Turhaan raatoivat itsensä henkihieveriin nekin rintamamiehet, joille sodan jälkeen annettiin asutettavaksi jokin nk. "kylmä tila" jostakin vaikkapa Taivalkosken korvesta, suon laidalta. Ei siitä mitään tullut. Terveys kylläkin monilta meni.

Nyt palaillaan suunnilleen Keskiajan lopun tilanteeseen, jolloin maassa asutusta löytyi lähinnä rannikoiden jokisuilta, Pirkanmaalta ja, kummallista kyllä, Pielisen pohjoisrannalta, muistaakseni.

Unelma nimeltä asutettu Suomi on tullut tiensä päähän.

Ja tätä taustaa vasten on hyvä pohdiskella vaatimuksia menetetyn Karjalan palauttamiseksi, olkootpa nuo vaatimukset miten oikeutettuja tahansa.

Kylmä totuus on, että Suomi on valtava maa, Euroopan suurimpia, emmekä mitenkään kykene pitämään tätä asuttuna. Mahdotonta mikä mahdotonta.

Lisää maata on viimeisimpiä asioita, mitä tämä kansa tarvitsee. Meillähän on liikaa jo ennestään! Hyvä, että presidentti Koivistokin otti juuri tämän saman asian esille Karjala -keskustelussa.


(MAALISKUU 2005)