|
||
|
Torstai, 19. heinäkuuta 2007: HAMINA Linja-autoasema, kello 07.05: Matka alkaa. Bussi on tulossa Stadista, hyppään täällä kyytiin. Harvoin on mitään reissua tullut odotettua niin kuin tätä! Kaikki alkoi siitä, kun syyskuussa 1994 palailin Pietarista Konstantin Simonov -laivalla. Jostakin syystä heräsin aamuyöllä. Lähdin kannelle kävelemään. Lämmin aamu, meri tyyni. Jo valoisaa. Valtaisa vuori kohosi suoraan edessä, alle 100 metrin päässä. Olin ihmeissäni: Missä oikein olemme? Kannella sattui päivystämään venäläinen merimies. Kyselyihin hän vastasi: "Gogland!". Ahaa! Suursaari! Tuollainenko se on? Noin massiivinen näky - lähin vertailukohta Koli. Silloin syntyi päätös, että tuonne on joskus päästävä. Maksoi mitä maksoi. Ja kyllähän tämä reissu maksaakin. Perilläolo-aikaa on kaksi täyttä vuorokautta, ja matkan hinnalla pääsisi viikoksi Etelään. Elämä on valintoja. VIIPURI Kovasti on Viipurin tori autioitunut - torikaupustelijat loistavat poissaolollaan. Parin tunnin lounastauko. Istun samaan pöytään riikinruotsalaisen professorin kanssa, joku ympäristötutkija. Lentänyt illalla Stadiin Brasseista, ja kadottanut matkalaukkunsa. Hemmo on reissussa pikkutakissa ja nahkaisissa pikkukengissä. Puutun tilanteeseen. Tuon kaverin Suursaaren -reissusta ei tule yhtikäs mittään ilman kunnon kenkiä. Heppu itse tosin olisi valmis lähtemään saareen noine hyvineen. Ilmeisesti ujostelee tilannetta. Kerron ongelmasta oppaalle ja bussikuskille, jotka järjestävät hänelle käynnin kenkäkaupassa. Lenkkarit löytyvät, ja hänen matkansa on pelastettu. - Toivottavasti Taivaan tai Helvetin Portilla tämä hyvä työni, yksi aniharvoista, otetaan lopputilityksessä huomioon... Lounaan jälkeen Kauppahallin talossa käyn näyttämässä maahantuomiani Opinel -linkkareita kalastustarvikeliikkeessä. Omistaja on Pietarissa, mulla ei ole kaikkia malleja ja esitteitä mukana, eikä aikaakaan ole, mutta tästä tulee jotakin. Vaistoan sen. Viipuri tulee tältäkin osin kuvaan mukaan. Syöksy fillarilla Viipurin Linnan torniin kuvaamaan. Väärä valo. Hukkareissu siltä osin. Mutta olen ensimmäistä kertaa elämässäni tuolla tornin ylhäällä. Katselen alla levittäytyvää kaupunkia, jossa väkeä on liikkunut molempien vanhempieni puolelta. Ukki toimi 20 -luvun lopussa täällä vähän aikaa passipolliiisina – ennen kuin tuli erotetuksi. Syynä kahvilassa käynti työajalla. Virallisen selityksen mukaan. Vielä syntymääni edeltävällä vuosikymmenellä Viipuri oli Suomen toiseksi tai kolmanneksi suurin, ja kansainvälisin kaupunki. Huimaava ajatus. Tajuan, että olen tullut Viipuriin jäädäkseni - tästä lähtien tulen aina värkkäämään täällä jotakin. Etabloituminen alkaa nyt! Viipuri on minun! Olen Viipurin Kuningas! Ei siis kuvia tällä kertaa, mutta mikäs kiire tässä olisi. Meillä on Viipurin kanssa pitkä yhteinen elämä edessämme! KOIVISTO / PRIMORSK Paatti odottaa satamassa. Samoin myrskyksi yltynyt tuuli. Saamme tietää, että joudumme odottamaan viranomaisilta lähtölupaa parisen tuntia. Mainiota, jää aikaa lähteä fillarilla tutustumaan Koivistoon. Kiva pieni venäläistyylinen kyläkauppa. Herkullista, rasvaista venäläistä jädeä. Kylällä harmaita, huonokuntoisia taloja, joilla kaikilla kuvaukselliset kasvis- ja vihannespihat. Tätä samaa neukku/venäläistyyliä jatkuukin sitten Vladivostokiin saakka...Runsaasti kukkaistutuksia. Meren rannalla muutamia uusiakin rakennuksia, mutta ei läheskään samaa öky -tasoa kuin Terijoella. Löytyy yksi kuvauskohdekin, mutta valo on väärä. Joitakin nuorehkoja miehiä seilaa kylänraitilla ympäripäissään kaljaputeli handussa. Koivistossa on myös muutama iso neuvostoaikainen kivitalo. Suomalainen kirkko vielä pystyssä. Aika palata laivaan. Lähtölupa annetaan. Ensimmäinen puoli tuntia matkasta sujuu mukavissa merkeissä Georges Simenonin omaelämäkertaa "Intiimit muistelmat" lukiessa. Varsinainen pelimies. Avomerellä tuuli yltyy. Aivan hirveäksi myrskyksi. Pian lienee tuulen nopeus jo jotakin 13 - 15 m/s. Aaltojen korkeus pari-kolme metriä. Vatsanpohja alkaa oireilemaan... Tätä rynkytystä kestääkin sitten tuntikausia. Linnanmäen vuoristorataa potenssiin kymmenen. Juuri kun purkki on saanut puuskutettua korkeassa kulmassa jonkun jättilaineen harjalle, seuraa tiputus alas kuohuihin... Ja taas... Yhä uudelleen... Loputtomasti. Porukka hiljenee kummasti. Poikkeuksena eräs saarelle matkalla oleva venäläinen kokki, pulska poika, joka ryystää kaljaa taukoamatta ja senkun naureskelee. Monilla on jo pahoinvointipussit kädessä. Merisairaita kasvoja. Eikä aikaakaan, kun omaltakin osaltani Viipurissa nautittu porsaanleike siirtyy komeassa kaaressa laivan kaiteen yli Suomenlahden kalojen ruuaksi. Yritän pysytellä pystyssä, seisoskelen kajuuttasyvennyksessä katse kohti horisonttia. Joku sanoi että se oli paras keino. Mutta tuulesta huolimatta laivan kannella leijuu karmea naftan käry. Se aiheuttaa omalta osaltaan pahoinvointia melkein yhtä paljon kuin paatin keikkuminen. Mutta ei auta. Yksi mies on jo täysin voipunut. Hänelle annetaan tuoli ja peite, ja loppumatkan hän reissaa elottomana myttynä... En jaksa enää seistä, pakko mennä sisälle istumaan. Onneksi taju lähtee, ja seuraavajoaminen armeliaaseen horrokseen pariksi tunniksi... Herätessä Suursaari jo lähestyykin, ja laivan miehistö alkaa valmistamaan maihinnousuamme. Pirteinä kuin peipposet - heille tämä ei ollut kai mitään. Suurkylän laiturilta ei Hotelli Goglandiin ole kuin satakunta metriä. Ihanaa tuntea maata jalkojensa alla! Saan kämppikseksi reippaan ja mukavan geologi -opiskelijan Lappeenrannasta. Hänen kotipaikkansa on niin tuttu, että puhuttavaa löytyy. Kuten tietysti itäsuomalaisten kanssa yleensäkin. Tarjolla olisi iltapalaa hotellin ravaintolassa, mutta olen pian jo unten mailla. Koville otti tänne pääsy! SUURSAARI PERJANTAINA Aamulla ensimmäiseksi vilkaisu verhojen välistä ulos: Pilvessä! Ei voi olla! Niin hillittömästi kun tätä tilaisuutta on odotettu, ja niin vaikeata kuin tänne oli päästä! Meneekö tämä nyt täysin pipariksi? Mieliala on apea. Aamu-uinnille Suurkylän biitsille. Kylmää vettä. Sitä tarvitaankin - tervetullut piristysruiske eilisen höykytysen jälkeen. Olo normalisoituu. Aamupalalla käy ilmi, että ruokahuolto ainakin näinä päivinä toimii. Kiva pieni ravintola, symppikset pietarilaiset nuoret tarjoilijatytöt, ihan laadukkaat sapuskat. Silpaisen tankin täyteen nopeasti, ja eikun maastoon. Mukana on netistä tulostettu alkeellinen Suursaaren kartta, johon on merkitty lähinnä saaren ääriviivat ja muutama kylätienpätkä tai polku. Otan kohteeksi Haukkavuoren, se on kuulemma saaren korkeimpia paikkoja. Nimi Haukkavuori on vilahdellut Suursaari -kuvissa. Heti muutaman sadan metrin matkalla, kylätiellä Suurkylä - Kiiskenkylä, valkenee että nyt ollaan tultu Paratiisiin. Monipuolisia metsiä ympärillä, koskemattomia. Idyllisiä, lähes umpeen kasvaneita niittyjä. Tuossa on ahomansikkapaikka - syömään! Kylätie sinänsä on jo kokemus. Voiko tällaista vielä olla olemassakaan - kuin hämärä muistikuva jostakin 50 -luvulta. Käpyjen ja neulasten peittämä hiekkatie. Motorisoidusta liikenteestä ei jälkeäkään - saarella ei taida olla yhtään autoa, yksi traktori vain. Vasemmalla kyltti ylös Haukkavuorelle, sinne johtaa pikkuinen tie. Ylhäällä alkaa heti näköalapaikan etsintä. Ei löydy. Huippu on peitteistä joka suuntaan. Rynnimistä Haukkavuoren puolelta toiselle - ei löydy kuvauspaikkaa, ei.Vaatetuksena sporttisandaalit, shortsit ja t-paita - muuten ookoo, mutta jalkineosasto tökkii pahasti. Metsissä on varpuja, kanervaa, kaatuneita runkoja ja muuta aluskasvillisuutta runsaasti. Sääret ovat pian aivan verillä, maasto repii isoja avohaavoja. Samoin pusikkojen läpi ryysiessä oksista saa vastaanottaa kipeitä iskuja yläkroppaan. Tämä tekee kipeää! Onneksi kukaan ei ole kuulemassa voimasanoja. Täällä on tilaa kiroilla. Käärmeitä ei uskalla ajatellakaan. Tällä vauhdilla ja rytinällä, sandaaleissa ja paljain säärin, olen käärmeille varsinainen herkkupala. Jos asiaa alkaisi oikein miettimään, voi olla että askeltakaan ei enää tohtisi ottaa. Ei ole varaa jäädä miettimään. Jos se sattuu, niin se sattuu - onneksi vesipullo ja käärmetabletit ovat mukana. Mutta eteenpäin! Varsinaista "Photography by Perkele" -kuvaustyyliä. Ei löydy kuvauskohtaa, ei sitten millään. Ryteikössä suunnistaminen tapahtuu auringon suunnan ja aaltojen äänen perustella. Saari on tältä kohtaa niin kapea ja tuuli niin raju, että aaltojen pauhun perusteella voi päätellä millä puolen Haukkavuorta kulloinkin ollaan. Luovutan. Ei täällä onnistu. Lähden talsimaan takaisinpäin alas vuorta. Päätän, sisuuntuneena, valita toiseksi yritykseksi kaikkein vaikeimman ja samalla varmimman reitin: Ylös Haukkavuoren länsirinteen kalliojyrkännettä. Ilmakin on kirkastumaan päin. Nyt pannaan kaikki peliin. Tästä ei saa aivan hukkareissua tulla! Sitten vaan louhikkoa ylös. Raskas kamerareppu selässä, siihen vielä muutaman kilonolkalaukku toisella puolella ja keskiraskas jalusta toisella puolella. 52 - vuotias melkein 90 kiloa painava heppu. Ei kunnon kiipeilykenkiä. Ihan kohtuullista ponnistelua. Pitkään aikaan ei näy muuta kuin suoraan edessä seuraava kivenlohkare, jolle ponnistaa. Mutta kun sitten ehkä puolen tunnin ähkimisen kuluttua vilkaisen taakseni, kohti Pohjoista: Suursaaren maisema avautuu, vasemmalla alhaalla metsä ja ääretön meri! Tämä toimii! Vielä loppurutistus, ja huipulla ollaan. Henkeäsalpaavat näkymät. Aika ottaa vesihuikka. Ja aurinko näyttäytyy! Kirjastuu ihan silmissä! Seuraa sopivan kallionkielekkeen valinta, jalusta pystyyn ja kuvaamaan. Nyt jo pilvetöntä. Kello on 12.15, kun kamera laukeaa ensimmäisen kerran. Nyt tiedän, että saan ne kuvat, joita tulin hakemaan - näille kuville on tilaajakin olemassa. Olen Suursaaren Kuningas! Tunnin fotosessio. Varmistelua. Tukikohdan vaihtoa kielekkeeltä toiselle. Maisema kuin Kolilta konsanaan. Siksi tämä niin tutulta touhulta tuntuukin - aivan samoissa puuhissahan sitä on tullut Kolilla kiipeiltyä moniaita kertoja. Nämä Suursaaren kalliot, metsät alhaalla, vesi metsän takana, mittassuhteet ... Oikeastaan tämä on merellinen vastine Kolille. - Muuten kun illalla tuli näytettyä pietarilaiselle tarjoilijatyttö Sashalle postikortteja, luuli hän Kolin -maisemaa Suursaaresta otetuksi! Ei mikään ihme. Aika lähteä syömään. Helpottunein mielin. Askel on kevyt, energiaa riittää, voittajan on helppo hymyillä. Pian olen jo fillarin selässä viilettämässä pitkin neulastietä lihapatojen ääreen... Mutta ei silti! Pakko pysähtyä vielä yhdelle sessiolle, aiheena kylätie ja niitty. Tämäkin vielä! Nyt jo kaksi aihetta purkissa! Lounaalle saavun myöhässä, mutta sapuskaa on vielä jäljellä. Ruokahalu on mahtava, ja kahvikupin ääressä istuukin sitten tyytyväinen mies. Ei olisi paremmin voinut mennä tämä ensimmäinen puoli päivää. Lounaan jälkeen fotailemaan Suurkylän värikkäitä kukkaniittyjä ja rantamaisemia. Hyvä sessio tämäkin, nyt jo useita aiheita kasassa asiakkaalle syksyllä näytettäväksi. Ja vielä ilta ja huominen jäljellä - tämä keikka on kotona! Niittysession jälkeen käyn katsomassa, mitä puita nuo niityn takana ovat - vaahteroita! Jalopuita täällä avomerellä! Illansuussa vielä fillarilla kohti Kiiskenkylää. Yksi pariskunta ryhmästämme tulee vastaan vuokratuilla pyörillä. Kaveri on aivan sipissä, hänen filossaan on ikäänkuin jarru päällä koko ajan. Olen onnenpoika, kun oma, luotettava filo on mukana. Kiiskenkylässä vanhasta suomalaisasutuksesta on jäljellä lähinnä muutama kivijalka. Joitakin ruusupensaita. Luonto ottaa omansa - aika hyvin katovat asutuksen jäljet kuudessa vuosikymmenessä. Kiiskenkylä sinänsä on ollut luonnollinen asujaimiston paikka saaren itärannikolla - se on ikäänkuin vihreässä notkelmassa. Seikka, jonka huomaa saarta mereltä tarkastellessa. Kämpille huilimaan hetkeksi. Illalla vielä Pohjoiskorkialle auringonlasku -sessioon. Pohjoiskorkian majakan juurella jalusta pystyyn, ja odottamaan. Tuulee, on melko kylmä. Hytisen aikani, kunnes aurinko laskeutuu - pilveen. No, ei sen väliä, hyvä päivä tämä oli kuitenkin. Horisontista pystyy erottamaan Kotkan tehtaat ja Loviisan ydinvoimalaitoksen. Suomi! Huoneeessa jubailemme vielä kämppiksen kanssa tovin. Rankka päivä kuuluu olleen heilläkin, geologit ovat tehneet isoa kierrosta lekojensa kanssa.Kivinäytekasa lattialla puhuu puolestaan. Puoli pulloa punkkua ja pari kourallista pistaasi -pähkinöitä. Viini -puudustusta toki tarvitaankin. Jalat ovat niin riekaleiksi revityt. Kivut ovatkovat... Viini suo unen. SUURSAARI LAUANTAINA Aamu-uinti jälleen Suurkylän rannalla. Tutustun telttailevaan pietarilaiseen geologi -pariskuntaan. Mukavia ihmisiä. Päivä valkenee aurinkoisena. Paineita ei enää ole. Julkaisukelpoinen matsku on jo kasassa, tämän jälkeen kaikki on jo silkkaa Bonusta. Otan suunnaksi Pohjoiskorkian. Rinteessä, joutomaalla, siipirikko Apolloperhonen. Elämäni ensimmäinen Apollo. Kuvausta, kohteena koko saari etelään päin nähtynä. Sitten rinnettä alaspäin, siellä teemana mielenkiintoinen pirunpelto. Levittäytyy juuri passelisti 28 mm:n laajiksen täytteeksi. Kukapa tietää, ehkä tällekin tulee joskus käyttöä. Sitten tunti odotusta jotta erään mahtavat, uudet, punaiset, pihkaiset kävyt olisivat oikeassa valossa. Hankaluutena tuuli. Kohde liikkuu vähän liikaa. Seuraavaksi eilen löydetylle lummelammelle, tai Liivalahdenjärveksi sitä näköjään kartassa kutsutaan. Merkillinen lampi. Runsaasti lumpeita, kauniita, valkoisia. Kirkas vesi, ja tienoo on muutenkin erämaamainen. Ihan kuin jossakin Itä -tai Pohjois-Suomessa olisi. Odotellessa valon lankeamista vastarannan kalliokukkulalle, lakkojen syöntiä lammen rannalta. Mustikoitakin löytyy. Sitten nukahdan suloisesti metsään, sadeviitan päälle. Eilinen jumppa painaa päälle. Kropassa olo kuin olisi selkään saanut. Jokaista lihasta kivistää. Herään palellen, kun auringonvalopälvi jolla makaan on joutunut varjoon. Vielä kuvaamaan lampi, lumme etuallalla, ja lounaalle. Olen taas myöhässä, ja viimeinen, mutta tarjoilu pelaa. Pikkuasioista ei Venäjällä tehdä ongelmaa. Suuri maa, suuripiirteinen elämänasenne. Päinvastoin kuin meillä. Ruokalevolla huoneessa nukahdan taas. Eilinen otti kovemmalle kuin taistelun tuoksinassa tajusinkaan. Tuli painettua eteenpäin jonkinlaisessa hurmoksellisessa tilassa, uupumus painaa päälle vasta tänään. Kello on jotain neljä kun herään. Kuvaamaan rannan korkealle kallioille, vastapäätä Haukkavuorta, Suurkylä-Kiiskinkylä -kylätien toiselle puolelle. Parinsadan metrin matkalla kylätieltä kallioille seitsemän Apolloperhos -havaintoa. En tosin tiedä, kuinka monta eri yksilöä on kyseessä, mutta silti. On tämä hurjaa. Kallioilla pilvistyy. Seuraa pitkä odotus. Aikaa ajatella tätä omituista, ainutlaatuista saarta. Olen OnnenPoika, kun pääsin täällä käymään. Vaikka kerta jäisi viimeiseksikin. Näitä hienoja päiviä ei kukaan koskaan voi ottaa minulta pois! Eräs jännä yksityiskohta saaren historiassa on, että Jatkosodan aikana tänne kerättiin iso osa Suomen juutalaisesta väestöstä. Se, että heidät sijoitettiin näin syrjäiseen paikkaan, kertoo jotakin siitä, kuinka kuuma peruna tuo juutalaiskysymys silloin oli. Natsi-Saksan liittolaiselle, jonka armeijassa palveli juutalaisia, jopa upseereina. - Toisaalta liittolaisethan olivat tuolloin vähissä. Itse asiassa, vaihtoehtoja ei ollut. Toisen maailmansodan aikaan Suursaaresta käytiin armotonta vääntöä. Suomi ja Neuvostoliitto vuoroin vetäytyivät saarelta, vuoroin valloittivat sen. Useampaan otteeseen. Kunnes sitten syyskussa 1944, aselevon solmimisen jälkeen, käytiin raju taistelu saaren herruudesta tällä kertaa saarta havittelevan Saksan ja Suomen välillä. Puna-armeijan lentovoimat antoivat suomalaisille voimakasta tukea. Päivässä menettivät saksalaiset 1400 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina - meikäläisten tappioiksi mainitaan sata ukkoa. Samalla se oli alku saksalaisten maastakarkottamiselle, Lapin Sodalle. Aseveljistä tulikin vihollisia. Niin ne suhdanteet muuttuvat. Elämä on sellaista. Aikoinaan pitkälti hylkeenpyynnistä elantonsa saaneella saarella oli kehitetty hyljehommiin aivan oma koirarotunsakin, josta saatiin kuulemma vain muutama yksilö pelastetuksi mantereelle sodan jaloista. Mahtaako kanta olla vielä elossa? Ryhmämme postihistorioitsija kertoi, että Suomenlahden saaret muodostivat varsin heterogeenisen joukon. Posti tänne Suursaareen kulki Kotkan kautta, kuten Kaunissaareen vieläkin. Seiskari hänen mukaansa kuului Viipurin postialueeseen ja kulttuurisesti ja taloudellisesti oli lähempänä Pietaria, Tytärsaaret taas Viroa. Niin, eipä tässä muutakaan voi tehdä kuin odotella. Kun tänne asti on päästy, ja kohde on muutoin hollilla: Suursaaren länsiranta etelään päin. Etualalla Selkäapajanniemi, taustalla Tytärsaari. Kun vaan tulisi sitä valoa - ja tuleehan sitä lopultakin, kahdeksan jälkeen illalla. Pilvet väistyvät. Kaikki on valmiina, jalusta pystyssä. Onneksi älyän vaihtaa vielä polarisaatiofiltterin, niin taustalla olevat pilvetkin saadaan kivasti erotumaan. Kunnollinen sininen ja vihreä kuvaan mukaan. Kas, pilvien takaa paljastuu myös heinäkuinen iltakuutamo. Hailakka tosin, mutta kumminkin. Jaahas. Eiköhän tämä ole sitten tässä. Kamat kasaan ja illalliselle. Jälleen törkeästi myöhässä, mutta tarjoilijat tuntevat jo tapani - yksi annos odottaa vielä jemmassa. Problemi nietu. Näytän tarjoilijoille fotoja. Keittiöhenkilökuntakin saapuu pöydän ääreen. Palaute on positiivista. Nukkumaan, en jaksa enää lähteä edes Pohjoiskorkialle auringonlaskua kyttäämään. Pienet jubailut vielä kämppiksen kanssa. Hänen kivikasansa on kasvanut entisestäänkin. Heppu pyytää katsomaan kiviään, huokaisee ja kysyy: "Sano nyt, onks näis sun mielest mitään eroo?". Ei ole. Kai nuo näytteet jotakin graniitin alalajeja edustavat, mutta ei niistä mitään eroavaisuuksia pysty paljain silmin huomaamaan. Kaveri kertoo, että heidän retkikuntansa johtaja oli tullessa antanut ohjeeksi piilottaa hakut. Kivien rohmuaminen on täysin luvatonta puuhaa. Ottavat suuren riskin, ja tietenkin saattavat koko muun ryhmän alttiiksi vaikeuksille tullissa kotimatkalla. Puhumattakaan siitä, kuinka vahingollista tuollainen tiederosvoilu on sitä silmällä pitäen, että tämä pieni portti tänne Suursaareen jatkossakin pysyisi raollaan. - Millään "tieteellisillä syillä" tuota kivirosvousta nimittäin ei voine perustella. Ryhmämme kasviproffa kertoi, että Suomessa on Suursaareen kiveä yllin kyllin jo ennestään. Tässä lienee kysesssä vain "kielletyn hedelmän maku". Tyypitvoivat sitten kollegoilleen elvistellä Suursaaren kivillä. Vastenmielistä touhua. Georges Simenonin ihmeelliset seikkailut jatkuvat, tällä kerta vuorossa elämänjakso Ameriikassa sodan jälkeen. Ainakaan siltä mieheltä ei jäänyt jälkeensä nk. "elämätöntä elämää"... KOTIMATKA SUNNUNTAINA Vielä yksi aamu-uinti Suurkylän biitsillä - jääkö se viimeisekseni tällä saarella? Uin nakuna, kun uikkarit on eilen tullut kadotettua jonnekin. Panen hetkeksi makuulle hiekalle ja suljen silmäni. Majakanvartijan talon suunnassa kiekuu kukko. Pari lokkia kirkuu. Aallot lyövät laiskasti rantaan. Pietarilaisten biologien teltasta kuuluu aamutoimien ääniä. - Tämä on se äänimaisema, jonka Suursaari-Paratiisista tulen säilyttämään. Vaihdamme Aleksei -biologin kanssa käyntikortteja. Mies minun makuuni, ja mahdollisesti hyvä tuttavuus. Ehkäpä tutustumme paremminkin, ja hänen kauttaan aukeaa pääsy muihinkin hienoihin venäläiskohteisiin? Alkavat nimittäin nuo muutkin luovutetut Suomenlahden saaret kiinnostamaan: Seiskari, Lavansaari, Peninsaari, Tytärsaaret... Varmaankin upeita paikkoja nekin. Jutustelemme hetken. Hänelläkään ei ole minkäänlaista varmuutta, jatkuuko mahdollisuus päästä Suursaareen edes ensi vuonna. Kaikki voi muuttua hetkessä. Esitän hänelle toivomukseni, ettei suomalaisia turisteja ainakaan päästettäisi tänne. Kaljoittelevat ja metelöivät suomalaisturistit pitäisi pitää kokonaan poissa täältä. Suursaari on niin ainutlaatuinen paikka, ettei mitään syytä "matkailun kehittämiseen" todellakaan ole. Hirvittää ajatuskin meikäläisistä ökyveneistä tuossa laiturissa... Tänne jos pääsisi joku meikäläisistä "MatkailuKeisareista" - joista pari tunnenkin - "kehittämään" Suursaaren -matkailua, olisi seurauksena katastrofi. Kauhistutti tässä taannoin, kun eräskin heistä "visioi" jo Äänisen ja Laatokan ottamisesta mukaan "Lakeland Finlandin" markkinointiin. Hyi helvetti! Toivottavasti Venäjältä löytyy sen verran ryhtiä, että pitävät "MatkailuGurumme" poissa sörkkimästä Karjalan neitseellisiä alueita. Aleksei jatkaa, ettei venäläisiäkään pitäisi päästää, vaan saari tulisi varata tutkijoiden, tiedemiesten ja taiteilijoiden käyttöön. Siis Eliitille. Juuri niin. Mitä vähemmän tänne päästetään ihmisiä, sen parempi. Ja toden totta,, Venäjällä voi käyttää sanaa "Eliitti" vapaasti - Suomessahan siitä seuraa lynkkaus. Kun kaiken pitäisi olla niin tasa-arvoisa, tasa-arvoista, että... Hotellin verannalla odottavat uikkarini - joku on ne jostakin löytänyt, ja palauttanut kaiteelle. Myös joukkomme kasviprofessori näkyy saaneen lompakkonsa takaisin. Eilen tohisi että häneltä on lompsa "varastettu" huoneesta. En uskonut äijää ollenkaan, ja vielä vähemmän nyt. Kaljoitteli jo tulomatkalla Viipurissa lounaalla, samoin eilen täällä keskellä päivää. Ei suljetulla saarella kukaan huoneeseen livahda mitään vohkimaan - ihan keksitty juttu. Varmaankin hätäpäissään keksi stoorin, kun oli itse hiprakassaan lompsansa pudottanut. Joku upseeri kuuluu lämiskän palauttaneen - rahoista tyhjänä, asiapaperit tallessa. Mitään varmaa tietoa rahojen määrästähän ei ole - paitsi rohvessoorin omat varsin hatarat selitykset. Jos joku rahat kähvelsikin, niin oikeastaan ihan hyvä opetus "Rikka-Rohvessoorille". Mahdollinen lompsan putsaaminen on tietenkin voinut olla meikäläinenkin. Siis mikäli mitään rahaa edes katosi. Törkeää tuollainen huhujen levittäminen, että hänen huoneessaan muka oltiin käyty. Tekee hallaa koko meidän ryhmällemme, tuollainen satuilu. Sietäisi hävetä koko ukko. Paluumatka Koiviston sujuukin sitten täysin toisenlaisissa, miellyttävimmissä tunnelmissa kuin tulomatka. Lämmintä, aurinko paistaa, pikkupurtavaa ja kahvia on tarjolla. Nukahdan kannelle pariin otteeseen, kirjan ääreen. Todellista lepoa. Koiviston satamassa bussimme jo odottaakin. Kysyn kuskilta, voisinko hypätä Pikkukaupungissa kyydistä ulos. Seuraa pieni keskustelu parhaasta pysäkistä - ja jo siihen keskusteluun on joku korvat höröllä kuunnellut ryhmän keski-ikäinen nainen tulossa väliin. Käännän hänelle selkäni ja keskityn kuljettajan - erittäin fiksu, komea, ystävällinen, hyvää suomea puhuva venälainen maahanmuuttaja - kanssa jutteluun. Nainen loukkaantuu, kun hänen "neuvojaan" ei tarvita, ja niskojaan nakellen mielenosoituksellisesti poistuu hokien: " Mä en puutu tohon mitenkään"! - Voi hyvänen aika, eihän häneltä kukaan mitään ollut kysynytkään. Viipurissa tunnin paussi. Viipurissa kyydistämme poistuva matkatoimiston suomalainen opas kuuluttaa niin yksinkertaisesti ja selkeästi kuin ylipäätään suomenkielellä on mahdollista, että tässä olisi nyt sitten tunnin paussi, ja samalta paikalta jatketaan. Kuulutus ei kuitenkaan ole kylliksi selkeä muutamalla keski-ikäiselle naiselle. Seuraa kova älämölö: "Siis mitä? Koska? Mistä? Suomen aikaa vai Venäjän aikaa?" Niin, nämähän ovat niitä ryhmämatkailun varjopuolia, aina löytyy noita tolvanoita joukosta. Heitä on vaan kestettävä, mieluiten nonchaleerattava niin pitkälle kuin mahdollista. Hyvä puoli näissä ryhmämatkoissa sitten on tietynlainen helppous. Järjestelyt toimivat, ja nytkin sai keskittyä kuvaamiseen täysillä. Kolme ateriaa päivässä! Saari oli juuri sopivan kokoinen, että kerkisi aina ruokapöytään. Mutta tunnin väliaika siis Viipurissa. Otan fillarin matkatavaratilasta ja kurssin kohti Viipurin linnan tornia. Jospa niitä kuvia nyt syntyisi... Linnan lippuluukulla geologi -ryhmämme seisoskelemassa. Kun syöksyn heidän ohitseen pilettiä ostamaan, joku heistä kysyy mitä pääsymaksu torniin maksaa. Vastaan, muistan hinnan torstailta. Siis linnaan 5 ruplaa, torniin 30 ja kamerasta 70 ruplaa, jos sen ylös ottaa mukaan. Yhteensä siis jotain 3,50 euroa. KiviRosvojen Johtaja tähän: "Mutta sehän on rosvousta!". - Niin, niin, heillähän onkin niin puhtaat jauhot pussissaan, koko salakuljettaja -jengillä. Ja kolme ja puoli egeähän on tosiaankin hirvittävä hinta, selvä se! Mutta en ehdi jäädä päivittelemään noiden moraalisesti ah! niin korkeatasoisten niin kutsuttujen "tiedemiesten" niin sanottua etiikkaa - olen jo täyttä laukkaa harppomassa torniin. Aurinko paistaa, hyvät pilvet - mutta kuinka kauan? Ylhäällä en uskalla vilkaista taakseni, aurinkoon: Olisiko se menossa pilveen juuri kun tilanne on päällä? Onneksi paikka, kuvakulma, tarvittava optiikka, kaikki on harjoiteltu ja selvää. Ihmisiä ryysii ohitse tornin kapealla ylätasanteella... Alle kaksi minuuttia, ja olen toimintakunnossa... Aurinko paistaa edelleenkin... Hyvä valo... Räps! Räps! Räps! Muutama laukaus, ja voi rentoua. Homma on purkissa! Olen Viipurin Kuningas! Kelvolliset fotot ovat olemassa, näytettäväksi asiakkaalle syksyllä. Myyntikamaa. Aurinko menee pilveen. Ei sen väliä. Tämä keikka on jo komeasti kotona. Vielä suvaitsee aurinko vähän ajan kuluttua näyttäytyä, ja session pääsee varmistelemaan. 
"Minusta
tuntui (...), että olin saapunut matkani määränpäähän.
En voinut enää lähteä täältä,
satoja vuosia olin ollut täällä mutta olin sen
unohtanut, ja nyt jälleen kaikki palautui mieleeni. Löysin
täältä esille pantuina elämän tihentymät
ja lämmön, jotka itsessäni tunnen." (Elias
Canetti: Marrakešin ääniä)
Aika palata bussille, helpottunein mielin. Aikanaan sitten Suomen puolella "Rikka-Rohvessoori" poistuu ensimmäisenä joukosta. Joku huikkaa hänelle lähtiäiseksi: "Pidä jatkossa lompsasta parempi huoli!". Hyvä, joku muukin oli huomannut saman asian kuin minä. Rohvessoori sopertelee hädissään: "Mutta kun ei se riitä, kun huoneessa käydään vohkimassa!". Joo, joo... Seli-seli. Yrittää vielä... Äijä livahtaa Kymenlaakson tummenevaan kesäyöhön. Mokomakin! Kohta olemmekin Pikkukaupungin kohdalla, ja on aika lopettaa Georges Simenonin ihmeellisten seikkailujen parissa, tällä erää. Bussi jättää minut pysäkille, josta on parin kilsan pyöräily hotellille. Olen varannut huoneen. Edullinen kesähinta. Kaupunki on hiljainen, lähes autio. Mitään elämää ei kaduilla ole. Tyypillinen suomalaiskaupunki siis. Ainakin näin keskikesällä, ja kun PilluRallikaan ei enää tähän aikaan sunnuntai-iltana pyöri. Laitan fillarin lukkoon hotellin ikkunan eteen, ja huomaan samalla aulabaarissa potentiaalisen ongelman: Kolme nuorta jannua vetelehtii tuoppiensa ääressä loosissa. Levottoman oloista sakkia. Niinkuin pillun puutteessa olevat nuoret miehet aina. Siitähän se väkivalta johtuu - ja Suomihan on Euroopan väkivaltaisimpia maita. Vastaanottotiskillä maksan saman tien, ja pyydän tytöltä kopiota kuitista. Visa -lasku ja matkalaskuhan menevät eri paikkoihin. Tätä ei moni Visan vinguttaja vaan tajua, ja kopioiden pyytämisestä on aina oma riesansa. Tyttö poistuu takahuoneeseen. Ehkä alle kolme minuuttia olen talossa ollut sisällä. Lättähatuista kaksi on tällä välin poistunut kadulle tupakalle, ja kolmas huomaa minut. Suomalaisen humalaisen perinteisellä tyylillä hän tulee lässyttämään jotakin, ja vastaan nk. "pahasti". Olenhan väsynyt, enkä näe mitään syytä alkaa tuhlaamaan aikaa ja energiaa juoppojen kanssa sähläämiseen. Seuraa se härmäläisen känniläisen vakioreaktio: Saan kuulla että minut hakattaisiin tosi pahasti. Tyttö saapuu takahuoneesta ja hätistelee tyypin pois. Kun kerron, mitä tapahtui, seuraa vähättelyä tyyliin "Ei noista tarvitse välittää". Aamulla teen valituksen naispuoliselle hotellipäällikölle. Aluksi kerron hänelle Suursaaresta - hän ei tunne koko paikkaa! Matkailu-alalla toimiva henkilö! Ja minä kun juuri pari iltaa sitten katselin Suursaaresta tätä rannikkoa! Tunnen myötähäpeää hänen ammottavan sivistymättömyytensä johdosta, ja vaihdan puheenaihetta. - No, Tukholman saariston ja Ahvenanmaan nainen tuntenee sitäkin paremmin... Kerron hänelle senkin, että kyseessä on ihan maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen ilmiö: Tuollaista "vastaanottoa" hotellissa ei yksinkertaisesti tapaa missään muussa maassa koko planeetallamme. Vain meillä annetaan känniläisten terrorisoida ympäristöään. Vain meillä heitä hyysätään. Tämäkin on hieno hotelli, ja pilaa asiansa, majoitus -päätuotteensa, tuollaisten juoppojen suvaitsemisella. Esimerkiksi Pietarissa toukokuussa päivysti hotellin aulassa turvamies. Hyvä. Toisaalta Pietarista sen paremmin kuin vaikkapa Keski-Euroopastakaan EI LÖYDY niin tyhmiä ihmisiä, että he hotellien aulaan menisivät häiriköimään. Jos löytyisikin, heidät poistettaisiin välittömästi. Ilman turhia selittelyjä. Pihalle vaan! Aamiaisella muuten oli allekirjoittaneen lisäksi yksi (1) henkilö. Heinäkuussa. Että se siitä kyseisen paikkakunnan "matkailusesongista". Tiedustelen edelleen, ovatko muutama kaljanryystäjä todellakin niin tärkeä kohderyhmä ja liikevaihdon tuoja tälle hotellille, että heidän kannattaa aivan tuossa parhaalla paikalla heitä sallia? Naisen silmät ovat jo kauhusta ymmyrkäisinä, hän ei osaa vastata mitään. Tyypillinen suomenruotsalainen "kiva-kiva" -markkinointi-ihminen, joka vain yrittää propagoida jotakin "positiivisuutta". Heti kun tulee vaikeasta asiasta kysymys, hän on avuton. Huomaan, ettei keskustelu johda mihinkään. Säälinkin naista, hänen olonsa on selvästi tukalaakin tukalampi. Alan hiiltyäkin hänelle. En kiroile, en räyhää, mutta pysyn tiukkana - sehän on näissä suomenruotsalaisissa piireissä heikäläisille aivan järkyttävää. Kun koko heidän "keskustelukulttuurinsa" kun perustuu jonkinlaiseen luovimiseen. Niin, ja sittenhän meillä on Suomessa tuo iänikuinen perinne, että jos on ongelma, ja joku ottaa ongelman esille, tuo esilleottaja muuttuukin itse ongelmaksi! Niin kai nytkin. Nousen ja poistun. Olen Suomessa, kotimaassani! Kirjoitan vielä hotellin johtajalle muutaman päivän kuluttua palautteen. Ei vastausta. - Kolme viikkoa kuluu. Ei vieläkään vastausta palautteeseen. Yritetään vaieta kuoliaaksi. Siihenhän Härmässä toki on pitkä perinne. Tuttuakin tutumpaa... No, soitetaanpa kaverille. Hotellin kotisivulta löytyy kuva ja puhelinnumero. Sekä runsaasti värikästä, "positiivista" markkinointikuvastoa tämän yrityksen palveluista. Hymyileviä ihmisiä, houkuttelevia ruoka-annoksia, suuria lupauksia... Soitan ja esittäydyn. Tiedustelen, onko meilini tullut perille. Pitkä, vaivaantunut hiljaisuus. Huokaisu. On se tullut. Entä onko jokin erityinen syy, että siihen ei ole vastattu? Hotellinjohtaja kertoo, ettei "ole katsonut aiheelliseksi". Seuraa keskustelu. Yritän olla kiihtymättä, ja onnistunkin siinä. Kiihtyminenhän on juuri se oljenkorsi, mihin tämmöisissä tilanteissa vastapuoli kärppänä tarttuu. En anna siihen pienintäkään aihetta. Alan vähitellen päästä jyvälle tämän hotellinjohtajan ajatusmaailmasta. Pitkien huokausten välillä hän kertoo, että ei noiden "veijareiden", joiksi hän heitä nimittää, suunsoitosta kannata välittää. Johtaja on kuulemma itsekin paljon matkustellut, eikä hänen mukaansa kadulla (Missä ihmeen kadulla? Lättähatuthan päivystivät hänen hotellinsa aulassa, jopa vastaanottotiskillä!) toikkaroivilla juopoilla kannata "pilata päiväänsä". "Pilata päiväänsä"? Minähän tulin yöllä väsyneenä heidän hotelliinsa luullen pääseväni rauhalliseen ja turvalliseen lepoon. Jossakin vaiheessa johtaja kertoo toimineensa myös turvallisuus-alalla, ja häneltä löytyy kuulemma myös itsepuolustustaitoja. Ahaa! Alkaa valjeta! Kaikki olikin kiinni minun suuresta pelkurimaisuudestani, kun noiden kolmen nuoren miehen pahoinpitelyuhkauksesta pillastuin! Avot! Niin juuri! Johtaja kertoo myös, että nuo kolme "veijaria" käyvät heillä usein, ja heitä on tapauksen johdosta "ripitetty". Heille oli kuulemma annettu poistumiskehoitus aulabaarista jo ennen jupakkaa. Joo-joo. Ne "ripitykset" kyllä tiedetään... Hotellinjohtaja kertoo kuulleensa aamuisen keskusteluni naispuolisen hotellipäällikön kanssa, ja piti sitä "omituisena". Sanon olevani pelkkänä korvana, ja pyydän kertomaan mitä "omituista" tuossa aamuisessa valituksessani oli? Olisiko minun kenties pitänyt päinvastoin KIITTÄÄ kohtelusta? Ei vastausta. Synkkä hiljaisuus. Alan käsittää, että tätäkään keskustelua on hyödytöntä jatkaa. Ajan ja - maksanhan puhelun! - rahan tuhlausta. Tapaus on selvästi kaikin puolin erittäin kiusallinen tuolle hotellille. Monestakin eri syystä. Muun ohella myös siksi, että olen - majesteettirikos! - asettunut vastahankaan NAISEN kanssa. Kirjeessäni hotellinjohtajalla irvailin hotellipäällikön tietämättömyydelle Suursaaresta. Sitten välähtää: Hotellinjohtajalla ja hotellipäälliköllä on suhde! Just joo. Pitihän se arvata. Kaveri on vetäytynyt siksikin "siilipuolustusasemaan". Hänellä näyttää olevan tortunsaanti kyseessä. Lopetan puhelun lupaamalla, etten nykyisen henkilökunnan aikana enää millään tavoin häiritse heitä. He saavat puolestani keskittyä juoppojen hyysäämiseen. Kyseisellä paikkakunnalla olen muuten edellisen kerran yöpynyt lokakuussa 1992. Jäi mieleen, että silloin sunnuntai-aamuna kaupunki oli uuden lumen peitossa. Nätti kuin mikä, auringonpaisteessa... Kun mahdollisesti tulen paikkakunnalle nukkumaan taas joskus 2010 -luvulla, on hotellissa varmaankin täysin vaihtunut henkilökunta. Matkailuala on sellaista. En myöskään edellytä, että he ottaisivat selvää, mikä ja missä Suursaari on. Sehän olisi aivan liikaa vaadittu! (KUUSAMO 17.8.2007)  Suursaari, Meren erakko. Maisema Haukkavuorelta. Suurkylän rantaa. Pohjoiskorkian pirunpeltoa. GOGLAND |
||
