Heinäkuun alku, 2005.

Tavoitteena on ollut viime vuosina päästä kerran kesässä - yleensä heinäkuussa - käymään Suur-Saimaan Lomakeskuksessa, Taipalsaarella.

Ihastuin paikkaan heti ensimmäisellä käyntikerralla muutama vuosi sitten.

Mukavan syrjäinen sijainti Saimaan rannalla, metsien siimeksessä, noin tunnin bussimatkan päässä Lappeenrannasta.

Perhelomakeskus. Täällä käy paljon yksinhuoltajia ja työttömiä yhteiskunnan tukemilla lomilla. Kaikkein räikein kaupallisuus puuhamaineen ja vastaavineen ei ole päässyt tänne asti levittäytymään.

Olen Vento ky:n bussin ainoa asiakas Lappeenrannasta lomakeskukseen. Juttelemme mukavia kuskin kanssa.

Perillä tapaaminen asiakkaan kanssa - paikka myy korttejani, kirjojani ja T - paitojani - ja syömään. Täällä on "seisova pöytä" -kulttuuri vielä voimissaan. Saapi matkamies tankata niin että napa rutajaa... Kokemuksesta viisastuneena taktikoin niin, että saavun ruokasaliin juuri ennen kattauksen päättymistä. Lapsi"perheistä" lähtevä pahin huuto ja mekastus on silloin jo ohi. Mitään käytös- taikka ruokailutapojahan nuo etupäässä rikkinäiset alempien sosiaaliryhmien "perheet" eivät ole kyenneet lapsilleen opettamaan. Siinä rapa roiskuu, kun he ruokailevat... Varsinaista mättöä ja sotkemista.

Sitten pientä lepäilyä mökissä, ja Sarviniemeen. Uimaan ja kuvaamaan illaksi.

Sarviniemi on - joidenkin Oulujärven rantojen kohtien kanssa - ainoa tietämäni paikka Suomessa, missä järven rannalla tuntee olevansa ikään kuin meren äärellä. Laatokka on sitten asia erikseen...

Tästä aukeaa Saimaan suurin selkä. Joskus aika myrskyistä, ei tänään tosin. Aaltojen rannalle viskomia paksuja kaislamattoja.

Uiminen paratiisillista. Kyse on siitäkin, miltä vesi täällä TUNTUU - se on pehmoista, puhdasta ja juuri oikean lämpöistä. Ikään kuin "rasvaista".

Uinnin jälkeen lähden kävelemään kohti Sarviniemen kärkeä tutuille kuvauspaikoille. Aurinko laskisi joskus kymmenen maissa, ja haluan olla hollilla.

Lähellä vedenrajaa, melkein niemen päässä, on teltta!

Eipä sellaista ole täällä ennen näkynytkään.

Teltan suuaukko repsottaa auki. Ihmisiä sisällä ei ole - varusteita sitäkin enemmän. Sikin sokin.

Aurinko alkaa laskemaan, ja tulen ajatelleeksi, josko teltta toisi kuviin jotakin lisä-arvoa?

Muutama ruutu auringonlaskusta Saimaalla teltta etualalla.

Sitten välähtää:

Aikaa on, paikka mitä rauhallisin. Nythän olisi mahdollisuus hieman hassutella, ja - jos ei muuta niin "tuotekehittelyn" piikkiin - kuvailla semmoisiakin kuvia automaattivalotuksella, joissa on uimari mukana: Mie ite, eikä kukaan muu!

Automaattivalotuksen antama "armonaika" kuvaan mukaan ehtimiselle on noin 16 sekkaa, muistaakseni. Riittäisikö se?

Ei muuta kuin kokeilemaan.

Parin yrityksen jälkeen olen saanut uimaan-ryntäyksen ajoitettua niin, että päässä raksuttava sekuntikello kertoisi homman onnistuvan. Mutta mahdotonta on arvioida, miltä lopputulos näyttää. Kun valotusaika on hidas, syväterävyyden aikaansaamiseksi, miltä molskahdus loppupelissä näyttää? Tuleeko häiritsevää liike-epäterävyyttä, vai onko uintikohta niin kaukana, ettei sitä lopputuloksesta huomaa?

Sen näkee sitten vasta valopöydällä.

Muutaman veteen-ryntäyksen jälkeen alan "varmistelemaan". Aikaa auringonlaskuun on niin, että hieman erilaisemmankin sommitelman voi toteuttaa. Tällä kertaa en loikkaakaan veteen, vaan jään rannalle seisomaan katse kohti auringonlaskua. Nytkin on mahdotonta kuvaustilanteessa arvioida esimerkiksi mittasuhteita - kuinka kookkaan hahmon silhuetti jättää kuvaan? Olenko sopivan välimatkan päässä toisaalta teltasta, toisaalta taustan auringonlaskusta ja ennen kaikkea sen jättämästä kilosta Saimaan pinnalla?

Tuotekehittelyä, tuotekehittelyä! Research and Development!

Jossakin kirjoitettiin, että menestyvillä yrityksillä ja kansantalouksilla avainasemassa ovat juuri tuotekehittelykulut. Vain "R & D" -hankkeisiin satsaamalla voi firma menestyä myös jatkossa...

Aurinko laskeiksen. Olen tyytyväinen sessioon. Tehty mikä tehty. Jos eivät otot onnistu, en voi syyttää kuin itseäni. Huono kuvaaja. Tilanne ja olosuhteet kyllä olivat mitä mainioimmat.

Samassa hätkähdän takaani kuuluvaa ääntä: Metsiköstä horjuu nainen paikalle ja minut rannalla nähtyään yrittää heti alkaa englanninkielistä keskustelua tyyliin "Hello dear friend how are you"?

Vastaan suomeksi. Hän hoippuu vierelleni rannalle Karjala -kaljapullo kädessä ja alamme jutustelemaan.

Esittäydyn koko nimelläni, kuten tapanani on. Hän ilmoittaa nimekseen vain etunimensä. Vaistoan heti että tyyppi haluaa syystä tai toisesta salata henkilöllisyytensä. No, olkoon, jos se kerran on niin tärkeätä.

Ikäiseni - viisikymppinen - pieni, hento nainen. Kännissä. Jutut välillä sekoilua, mutta välillä tulee ihan veitsenterävää juttuakin.

Käy ilmi, että hän on yksin lomamatkalla Itä-Suomessa, autolla kiertelemässä, telttailemassa.

Päivällä hän oli ottanut osaa Lappeenrannassa opastettuun historialliseen kävelykierrokseen linnoituksella. Naisella on laajat tiedot Suomen historiasta, jonka hän kertookin harrastuksekseen. Tarinaa pulppuaa Pähkinäsaaren rauhasta alkaen...

Kerron kuvaushommistani, ja ehkä siksi hänkin avautuu ja kertoo olevansa asianajaja.

Kerron järkyttävistä kokemuksistani taannoin asianajajani kanssa. Hän haluaa kuulla nimen. Mainitsen minut pettäneen julkkis/maailmanparannus-toimiston nimen. Hän ei ylläty.

Jutustelemme asianajotoiminnasta, ja elämästä.

Hän kertoo vaikeista keisseistään. Tälle juristille ovat tuttuja myös murha- ja insestitapaukset. Henkisesti äärimmäisen raskaita, kaikille osapuolille, hänen mukaansa.

Jatkamme tapauksista, joissa joku kehittää itselleen giganttisen ongelman jostakin todellisesta tahi kuvitellusta vääryydestä. Siinä menevät yöunet, terveys, ihmissuhteet, talous. Jäljelle jää katkeraa tilitystä Karpon proggiksessa tai sensaatiolehdessä.

Totean, ettei ole mahdollista elää vääryyttä kokematta. Elämä on sarja iskuja, elämäntaito taasen kykyä suhtautua niihin. Ennen sitä lopullista kolahdusta. Kyse on siitä, miten osata kääntää aina välillä uusi lehti elämässä. Mennä eteenpäin, unohtaa.

Asianajaja tähän, että kyse on myös sellaisesta elämäntaidosta, miten tulla itsensä kanssa toimeen, kun ITSE on tehnyt väärin. Hyvä pointti, tuota en ollut tullut ajatelleeksikaan, meneehän se noinkin päin.

Keskustelun kuluessa teen lisähavaintoja juttukumppanistani. Paineet mahtavat tällä henkilöllä olla kovat, ja näin ne nyt sitten kesäyössä purkautuvat. "Ihmisiä suviyössä", F.E. Sillanpäätä lainataksemme... Varmaankin naisen täytyy normaalielämässään, työssään, moneen kertaan harkita sanomisiaan. Sanathan ovat oikeusoppineiden työkaluja. Jokainen, joka on juristien kanssa jutellut, tietää kuinka vaikeaa heiltä on saada selvää vastausta. Se on aina: "Niin, mutta...", "Toisaalta...", "Pääsääntöisesti..." jne.

Kesäyö, kaljoittelu ja tuntematon herra-henkilö kuitenkin kirvoittavat tämän lainoppineen kielenkannan osin harkitsemattomiinkin lausahduksiin...  Tulee kiroilua, humalaisen sopertelua... Sitten taas aivan skarppia juttua.

Niin, viisikymppinen nainen on jo kropaltaan vanhus - ainakin, jos ei ole huolehtinut itsestään, kuten on tässä tapauksessa asianlaita. Elämä näkyy menneen lakikirjojen ääressä ja kirjoituspöytähommissa. En voisi mitenkään koskettaa tuota naista.

Siinä rupatellessamme teltan asukit saapuvat. Itänaapurin mies kahden venakon kanssa.

He ovat iloisia ja puheliaita. Solkkaamme venättä. Venäläisten kanssahan tulee juttuun aivan alkeellisellakin venäjänkielen taidolla, jopa omallani. Venäläinen ihminen tulee vastaan. Kommunikaatio-ongelmia ei ole.

Nuo kolme pietarilaista ovat autoilemassa pitkin Suomea, suuntana Ahvenanmaa. Heillä on fillarit mukana. Kaksi ystävätärtä ja toisen mies. Niin ainakin otaksun.

Näin muuttuu maailma. Ei ole montaakaan vuotta siitä, kun venäläiset reissasivat Suomessa lähes yksinomaan ryhmissä, busseissa. Nyt sieltä alkaa ilmestymään jo tällaisia individuaali-matkailijoitakin.

Jutustelemme siinä rannalla, teltan kulmalla. He ovat suorastaan ylitsevuotavan ystävällisiä. Tarjoavat arbuusia. Ovat kiinnostuneita kuvaustouhuistani. Antavat osoitteen ja toivottavat tervetulleeksi Pietariin, luokseen asumaan. "Besplatnyi", ilmaiseksi.

Toinen venakoista näyttää digikameralta kuvia edellisen yön kalansaaliista: Tusinan verran kohtuullisen kookkaita siikoja. Olivat paistaneet niitä nuotiolla, ja kertoivat kahden hirven uineen aamuyöllä tyynen veden poikki pitkän matkan saarelta toiselle. En ole uskoa kuulemaani, niin kaukana ovat saaret toisistaan. Mutta hirvi on hyvä uimari, tarkistan sen jälkeenpäin. Kyllä tuo mahdollista on. Voin kuvitella tilanteen. Olisinpa ollut näkemässä.

Sitten tajuan pari seikkaa.

Ensinnäkin:

Niemi on jonkinlaista luonnonsuojelualuetta, ei sinne saa leiriytyä ja tehdä tulta!

Toiseksi:

Tuollaiseen kalastukseen tarvitaan luvat. Kysyn, onko heillä "lisens". Eipä tietenkään. Vastaukseksi tulee vain mitä hurmaavinta hymyilyä ja vitsailua.

Niinpä. Onhan se helppoa - oikeastaan välttämätöntäkin - olla ystävällinen, kun jää rysän päältä kiinni eivätkä puhtaat jauhot ole pussissa.

Kello alkaa olla jo paljon ja asianajaja on lopettanut kaljoittelunsa ja lähti kävelemään kohti telttaansa leirintä-alueella. Siis luvallisella alueella. Lähden itsekin kohti mökkiäni.

Mietin, kuinka herkkä paikka ja haavoittuvaa luontoa on tuo pikkuruinen Sarviniemi -kaunottareni.

Venäläisiä on toistasataa miljoonaa. Mikäli tuollaisia retkeilijöitä alkaisi enemmän lappamaan sieltä suunnata kohti rakasta niemenkärkeäni, olisi se samalla Sarviniemen loppu, ympäristötuho. Esimerkiksi heidän vaatimansa viisumivapauden jälkeen. Olenhan liikkunut Karjalassakin, ja nähnyt mikä heidän asenteensa ja tyylinsä luontoa kohtaan on. - Toisaalta: Mikäli Karjala jonakin päivänä taas olisi Suomea, voi Laatokan koskemattomien rantojen mökkiytymisen jne. arvata. Ajatus Sortavalan S- Supermarketista tai Käkisalmen K - Citymarketista hirvittää sekin... - Juuri näin on hyvä. Syytä muutoksiin ei ole. Mutta olotilaan tyytyminen - puolin jos toisinkin - on tietenkin vastoin ihmisluontoa, ja riitaa on luvassa...

Saavutan telttaansa kohti kulkevan asianajajan.

Hän ei osallistunut minkäänlaiseen kommunikointiin venäläisten kanssa - tyypillinen suomalainen. Finski. "Tsuhna"!

Sen sijaan hän jostakin syystä haluaa alkaa posmottamaan ranskaa kanssani, ja alkaa selvittämään ranskalaisen kulttuurin harrastustaan. Hänellä on toimeksiantoinakin joitakin Ranskaan liittyviä tapauksia. Lisäksi hän alkaa paasaamaan kissansa erinomaisuudesta. Kun kerron olevani koira-ihminen, seuraa esitelmä kissojen hyvistä puolista. Joo, joo.

No, mikäs siinä, solkataan sitten ranskaa Saimaan kesäyössä. Ohitamme mökkini, ja hän haluaa tulla sisälle "katsastamaan, minkälaisia mökit ovat". Sekin sopii.

Käytän tilaisuutta hyväkseni ja myyn hänelle kirjani. Kolmetoista euroa, kiitos!

Niin, olen Suloisessa Suomen Suvessa, lämpimässä kesäyössä mökissä naisen kanssa. Ikävä vain, että ei tee mieli edes kepilläkään koskettaa tuota ikäistäni naista. Hyi helvetti! Ajatuskin ällöttää. Jotain rajaa! Sen verran on vielä omanarvontuntoa tallella...

Äkkiä mökin toisen huoneen ovi aukeaa, ja parimetrinen, paidaton, lihaksikas kolmekymppinen mies astuu porstuaan vaatimaan hiljaisuutta. En ollut huomannutkaan, että naapuriin oli tullut asukkaita. Kaveri on sen näköinen, että kohta alkaa lätisemään, ellei mökki hiljene.

Olen pelastettu.

Asianajaja häipyy. Olen kolmeatoista euroa varakkaampi. Nukkumaanmeno sopii minullekin, varsin hyvin.

Muistan päivällä Imatra - Lappeenranta bussissa kohtaamani nuoren, kauniin tarjoilijatytön. Huomenna menisimme kahville Lappeenrannassa... Hänellä oli mahtava krapula Imatralla, oli jäänyt töittensä jälkeen vielä viihteelle. Rööki savusi taukoamatta... Nuorena jaksaa!

Eihän siitä mitään tule, tietenkään. Väkinäinen kahvihetki. Ajattelen hänen tussuaan, tyttö ties mitä, jos mitään... Todennäköisesti "samaa mitä tuuli kuiskaa"... Olenhan viisikymppinen ukkeli, ja tuollakin tytsyllä takuuvarmasti tusinan verran nuoria paikallisia heppuja lirkuttelemassa ja lupailemassa kaikkea Hyvää ja Kaunista... Varmaa on, että neidin pillulla tulee säilymään hanakka kysyntä seuraavat 5 - 10 vuotta.

Sitten hänelle alkaa hiljaisempi jakso elämässä...

Mitäpä lupaamista minulla olisi? Paitsi tietenkin "Verta, Hikeä ja Kyyneleitä!". Pahaa tuulta ja ahdistusta. Olisikohan niille kysyntää?

Niin, tuon toosan ihanuudet jäävät minulta ikuisesti saavuttamatta, se on selvää jo etukäteen. Sehän vaatisi ison satsauksen. Aikaa ja rahaa pitäisi olla käytettävissä todella paljon. Pitäisi esittää "menevää" baarityyppiä. Pitäisi pukeutua erilailla. Pitäisi "markkinoida" itseään... Ikään kuin ei riittäisi, että tekee käytännön myyntityötä päivittäin, ja niin ikään joka päivä hiki ruumiillisessa rasituksessa virtaa...

Sitä paitsi, Mailerin Normanin sanoin: "Kovat kundit eivät tanssi!":-)

Mutta poikamiehen on pakko yrittää, vaikkakin lopputulos on: "Pidä pillus! Mä elän leivälläki!"

Aamulla vielä ihana uinti Suur-Saimaan leppeässä vedessä. Venäläiset nukkuvat teltassaan. Mahtoivatko fisustella taas yöllä? Naureskelivat varmaan meidän sinisilmäisten tsuhnien hölmöydelle.

Näkemiin ensi kesänä, rakas Sarviniemeni!

Bussissa matkalla pois Suur-Saimaalta kännykkä piippaa.

Viesti asianajajalta.

(ELOKUU 2005)

-

TAKAISIN SARVINIMEEN

Elokuun 9:s, 2006.

Saavun Toimi Vento ky:n klo 16.00 bussilla Lappeenrannasta Suur-Saimaalle. Lomakeskus on jo kiinni, joten vuoro ajaa vain Leväsen/Peltoin risteykseen."Vielä on kesää jäljellä" - tai oikeastaan se tuntuu vasta nyt pääsevän vauhtiin.

Elokuinen hellepäivä, yksi pitkässä sarjassa. Kuivin kesä vuosikymmeniin. Pölyävä maantie. Tämä hiekkakankainen männikkömaasto suorastaan imee kuumuutta puoleensa.

Kultaisina lainehtivat viljapellot - mitä niitä vähän on jäljellä täällä EU -Suomessa. Sirkkojen siritys iltapäivän paahteessa. Runsaasti päiväperhosia, korentoja ilmassa. Kas! Tuossa liihottaa suruvaippa! Talojen pihoilla pihlajanmarjatertut punertavat. Omenat jo isoja.

Perillä Suur-Saimaalla määrätietoisesti kohti rakasta Sarviniemeäni. Uimaan! Vesi matalalla - normalisti muutaman metrin rantaviiva on nyt noin viisitoistametrinen.

Koko niemi on ihmisistä tyhjä. Onhan elokuu, ja suomalaiset hikoilevat jokavuotiseen tapaansa tässä kuussa jo sorviensa ääressä ja konttoreissaan. Kun se Kesä kerran on määrätty olevaksi heinäkuussa...

Vesi yli 20 asteista. Uin antaumuksella.

Levitän sadeviittani rannalle ja käyn pitkäkseni. Olen perillä!

Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan laineitten laiska liplatus rannan kiville ja takanani lämpöisen suvituulen vieno humina niemen männyissä. Nukahdan.

Herään puolen tunnin kuluttua autuuteen. Englannin kielessä on sopiva, vaikeasti suomennettava sana:

"Bliss".

Makaan rantakivillä, mutta tunnen loikoilevani untuvatäytteisellä vuoteella. Nostan päätäni, ja samassa veden rajasta, muutaman metrin päästä räpiköi karkuun vesilintupoikue. Elokuun alussa? Saavatko ne kaksi poikuetta kesässä?

Utelias västäräkki lähestyy sivusta. Tutkii rannan makoilijaa muutaman metrin etäisyydeltä ja lehahtaa tiehensä.

Tämä on, tajuan, toinen iltapäivän torkahdus ulkosalla, auringonpaisteessa kuluvana vuonna. Ensimmäinen oli toukokuussa Abrukan saarella, Saarenmaan edustalla.

Kesän parhaat hetket. Saa levätä. Onhan tässä ravattukin... Vähintäin "sen verran, mitä lääkäri määrää"...

Makailua auringossa vajaa tunti. Katse korkealla taivaan sinessä, ajatuksetkin ovat sinisiä. Tulee muutama oivalluskin. Ideat vaativat aikaa ja lepoa - siis juuri niitä asioita joista mulla eniten on puutetta.

Näin voisi kuollakin, kun se hetki kerran koittaa. Nukahtaa valoon, aurinkoon, hiljaisuuteen. Saimaan suvituuleen... Kaikkihan on unta muutenkin, elämä...

Nukkua pois. Yksinkertaisesti vain feidautua veks. Game over.

Mutta eihän se käytännössä niin mene.

(LAPPEENRANTA, ELOKUU 2006)

ENCORE !

Enontekiön Hetta, keskiviikkona 23.8.2006.

Saavun Hettaan 16.20 Kilpisjärveltä saapuvalla bussilla.

Uskomatonta! Elokuu jo näin myöhäisessä, ja Kesä jatkuu!

Pari asiakaskäyntiä ja sitten buukkautumaan sisälle vakituiseen majapaikkaan, Hetan Leirintäalueelle.

Vanha tuttu kota -mallinen "kotini" odottaa.

Kamat sisään, uimahousut jalkaan ja sadeviitta esiin.

Kodan seunustalta löydän lepopaikkani. Aurinko porottaa siniseltä taivaalta. Tyyntä. Reippaasti yli 20 astetta.

Olen erittäin väsynyt. Yksi työpuhelu. Se päättyy klo 18:02:04. Kello 18:03 olen jo uinahtanut sadeviitan päälle nurmikolle.

Herään klo 18:42.

Aurinko yhä ylhäällä taivaalla. Tämä on autuutta, taaskin.

Joku ohut poutapilvi leijuu taivalla. Ei itikan itikkaa. Utelias västäräkki - jälleen! - hyppelee asumukseni katolla ja ihmettelee outoa makoilijaa. Kivenheiton päässä solisee pieni Närpistöjoki.

Puoli tuntia loikoilua. On aivan hiljaista.

Ohhoh! Tämä päivä tulee jäämään mieleen. Hetassa olen käynyt 21 vuoden ajan, ja monta kertaa vuodessa. Nämä ulko-unet muistan varmasti aina!

Käyn uimassa. Joen vesi ei ole kylmää.

Jaahas. Aika lähteä liikkeelle.

Kuntosalille Hetan Majataloon, siellä on vaakakin, joka puhunee armotonta kieltään. Samoin sieltä löytyy netti. Sinne tulee Hymy -lehti. Illlan ohjelma on siis selvä.

Sitten Hotelli Jussantupaan syömään. Käristyskeittoa, tietenkin. Kuten aina. Miksi vaihtaa ruokalajia, kun on löytänyt mieleisensä?

Jussantuvan porokeitto on todellinen klassikko. Perunoita, poronlihaa ja vettä. Vähän suolaa. Siinä se. Iso kattilallinen, nälkä lähtee. Juomaksi raikasta vettä, näin pääsee keiton maku oikeuksiinsa. Eikä maksa paljon.

Elokuun loppu, ja kesä Lapissakin senkin jatkuu...

Illalla, kymmenen maissa, takaisin Hetan Leirintäalueelle pyöräillessä on jo viilentynyt. Hetan kirkon korkea, suippo torni erottuu pimenevää taivasta vasten kuin minareetti. Toisaalta se muistuttaa myös Venetsian San Marcon katedraalin tornia.

Tähän aikaan vuodesta esiintyy usein jo yöpakkasiakin, nyt pysynee pari - kolmen astetta plussan puolella. Savun tuoksu leijailee yksinäisen kulkijan tiellä kohti leposijaa... Mahtaako aamulla olla elokuiseen tapaan sumua?

Haa! Mullahan on valttikortteina vielä reissut Hiiumaalle ja Ahvenanmaalle (syyskuussa) ja Saarenmaalle (lokakuussa). Saan pitkitettyä tätä kesää maksimiinsa.

Vaikka koto -Suomessa lämpimät päivät vääjäämättömästi lähenevät loppuaan, pystyn venyttämään tätä ihanuutta lähialueilla!

(ENONTEKIÖN HETTA, ELOKUU 2006)

EI VOI OLLA TOTTA !

Kemi, 26.8.2006.

Veljekset Salmelan Kemi - Oulu -bussi tuo minut Torniosta "Herrojen Kemmiin" vähän yli yhdeltätoista aamupäivällä.

Paria asiakaskäyntiä. Postikorttien menekki ookoo.

Vieläkin yli 20 astettta!

Ei kun Kalkkinokkaan! Uimaan ja makoilemaan!

Kalkkinokka on Kemissä salainen uimapaikkani, varttitunnin pyörämatkan päässä keskustasta.

Ei ristin sielua Kalkkiksella. Mattojen pesulaiturikin on näköjään tänä vuonna purettu pois.

Niemestä on esteetön näkymä Kemiin, lahden toiselle puolelle. Mahtavat elokuiset cumulus -pilvet kaupungin yllä.

Merivesi on juuri sopivan lämpöistä: Viilentävää, muttei kuitenkaan kylmää. Levähaittojakaan ei ole - ollaanhan jo pitkällä kohti syksyä, ja yöt jo kylmähköjä.

Nyt tulee sitten Kemi -kuvia.

Tämä on kai neljäs kesä, kun niitä olen yrittänyt saada.

Milloin on ollut väärät ilmat, milloin on Kemin kirkko ollut rakennustelineiden peittämä. Mutta nyt onnistuu.

Ensimmäinen ja samalla ainokainen Kemi -postikorttini onkin juuri sopivasti loppumassa. Lähes kymmenen vuotta sitä painosta riittikin...

Uinnin ja kuvauksen jälkeen sadeviitta ruohikkoon alustaksi ja makaamaan. Ruohikko on palanut tänä hellekesänä aivan keltaiseksi, kuten käytännössä kautta maan.

Ihmeellistä. Ikäänkuin kaksi vuodenaikaa olsiivat menneet päällekkäin, kesä ja syksy. Kuin kaksi diaa olisi päällekkäin, "sandwich" -tekniikalla.

Ruohikossa lämpötila lähenee varmaan kolmeakymmentä. Hiki valuu...

Eilenkin oli upea päivä. Napapiirillä, Juoksengissa.

Pysähdyin Tuomaan Tuvalle asiakaskäynnille ja lohisopalle. Ajattelin sitä ennen käväistä uimassa Tornionjoessa.

Loppujen lopuksi uintireissusta venyi yli kahden tunnin sessio. Vesi niin matalalla, että joen keskelle oli muodostunut iso hiekkasärkkä.

Kahlasin sinne, ja huomasin olevani keskellä postikorttimaisemaa: Hiekkasärkkä, kumpupilvet, rajajoki, molemmat valtakunnat samassa kuvassa, Ruotsin puoleisen rannan nätit taloryhmät...

Kalkkinokan ruohikossa maatessa havahdun saapuvan lentokoneen ääneen. Kohottaudun ylös - suihkukone kaartaa juuri Perämeren päältä laskeutumakseen Kemi - Tornion lentokentälle koilliseen.

Pitkänen! Nyt on toiminnan hetki! Ylös kuvaamaan! Kamera seisoo valmiina alustalla rannalla. Olen asettanut sen niin alas, että rannan heinät tulevat kuvan etuallale tuomaan syvyyttä.

Kaikki tapahtuu kuin elokuvissa.

Hitaasti, majesteetillisesti laskeutuu suihkari Kemin kattojen päältä kohti lentokenttää, suoraan kuvan läpi viistosti alas.

Kiitos vaan oikein paljon! Tämä tuli kuin tilauksesta!

Kuvat purkissa, ja takaisin uimaan! Joskus käy tuuri.

Turisti -aikataulukirjasta huomaan, että kotimaan lento AY 561 - välilasku Oulussa - oli lähtenyt Stadista klo 12.00, tuloaika Kemmiin 13.50.

Vuoro oli aloittanut liikennöinnin tänään!

Päätän suosiolla jäädä pois 14.33 pikajunasta 976 Ouluun. Menköön! Haluan nauttia vielä hetken, kenties tämä on viimeinen kesäpäivä Suomessa.

Sitten saa myös 15.20 lähtevä bussi Ouluun mennä menojaan...

Antakaa minulle vielä hetki!

Puhelin soi. Kuka minulle lauantaina soittaa? Se on Nainen! Onnistun saamaan hänet nauramaan. Seuraa olisi tarjolla tuhannen kilometrin päässä... Just my luck. My fucking luck... Eipä tässä ole nauravaisista hupakoista havaintoja aikoihin ollutkaan. Toisaalta: Kaikkea ei voi saada. Ainakaan yhtä aikaa...

Viimeinen mahdollisuus on 17.47 Kemistä Ouluun lähtevä pikajuna nr 602. Sillä.

Tämä Rovaniemeltä 16.20 Kokkolaan menevä junayhteys on todellinen kummajainen Suomen junavuorojen joukossa. Ajetaan joka päivä, omituinen pätkä -yhteys.

Vanha sininen juna, joka on taaskin yhtä tyhjä kuin lähes aina. Kumma, että junaa pidetään ohjelmistossa, vaikka kannattamattomia vuoroja on jo vuosia niin kovalla kädellä supistettu.

Vaunussa, määränpäänä Kuopio (vaihto Oulussa), avaan eilisen punkun jämät. Vin Rouge du Midi -flinda löytyi eilen Ylitornion Alkon poistettavien tuotteiden hyllystä. Hinta 4,80 - kai yksi edullisimmista punkuista.

"Vin Rouge du Midi on keskitäyteläinen, tuoreen hedelmäinen viini Etelä-Ranskasta. Se sopii hyvin yhteen mutkattomien ruokien, kuten pizzojen tai pastojen kanssa."

Pitää kutinsa. Sääli että Midi poistuu valikoimista.

Eräs aikakausi lähenee loppuaan.

Tulihan tuon Midinkin kanssa tutustuttua jo joskus 60 -luvun lopussa, kun nämä halpispunkut maksoivat jotakin 4 - 5 markkaa.

No, legendaarinen Cabernet sentään jäänee valikoimiin, ainakin toistaiseksi. Algerialainen - "Arska" - taisi kadota jo vuosia sitten. El Tiempo on useimmiten valintani Härmässä, silloin kun muutaman kerran vuodessa pakosta joutuu Alkossa asioimaan. El Tiempokin taitaa hinnaltaan olla vitosen pinnassa. - Vastaavan tasoisia ja parempiakin punkkuja saa Tallinnan sataman Norde Centrumin Winestore -myymälästä kolmen euron molemmin puolin. Eihän tuo kahden egen hinnanero tietenkään maailmoja kaada, mutta onhan se prosentuaalisestikin suuri. Vuositasolla siitä kertyisi jo minunkin kulutuksellani toista sataa euroa lisämaksua vuodessa. Aivan järjetöntä rahastusta, vieläkin, Suomessa. Vaikka alkoholin hintaa pakon edestä joku vuosi sitten pitikin laskea. Onneksi en ole riippuvainen Suomesta tässäkään suhteessa. Aivan käsittämätöntä, miksi tuollaista mielettömän kalliiksi tulevaa Alko -ketjua ylipäätään pitää väkisin ylläpitää. Muinaisjäänne mikä muinaisjäänne. Viinit maitokauppoihin vaan, ja sassiin! - Kaikkein pirullisinta tietenkin on, kun Alkossa on viime vuosina alettu "palvelemaan". Varma merkki siitä, että tietävät itsekin lopun olevan lähellä, ja yrittävät mielistelyllä pelata lisää aikaa. Alkolle sopi kaikkein parhaiten se vanha, vuosikymmeniä hyvin toiminut tyly systeemi viinakortteineen päivineen. Silloin ei ollut mitään epäselvyyksiä, päinvastoin kuin nyt...

Melkein tyhjän Junan kolkutellessa kohti määränpäätäni Kuopiota, viiniä siemaillessani, tajuan: Olen rentoutunut!

Nuo muutamat tunnit Kalkkinokan rannalla saivat ihmeitä aikaan.

Ehkä olisin ihan miellyttäväkin heppu, jos saisin relata useamminkin? Kukapa tietää.

Joka tapauksessa on tietyllä tavalla onnekasta, että tulee vähällä toimeen. Paikka kulataneessa sinisessä junassa, vähän punkeroa, jotakin purtavaa, pari lehteä. Siinäpä lauantai-illan programmia kerrakseen. Ei tarvii lähteä pyörimään ja rahaa ja energiaa tuhlaamaan johonkin iltapaikkaan, ja aamulla herää virkeänä.

Juna saapuu Kuopijoon klo 01:08 sunnuntai-aamulla. Tuttu huone Kuopion rautatieaseman yläkerran hostellissa odottaa...

PAKKOHAN TÄMÄ ON USKOA!

Kuopio 27.8.2006

Jälleen helteinen aamu.

Matkakoti Rautatien aamupalan jälkeen yksi asiakaskäynti, ja uintireissulle.
Hostellin pyyhe toiveikkaasti mukana kohti Väinölänniemeä, "Vänäriä".

Muutama varhainen kuopiolainen lenkkeilemässä, sauvakävelyllä.

Järkyttävä näky odottaa Vänärillä.

Ensinnäkin tutussa uintipaikassa Peräniemen Kasinon takana niemellä: About parin sentin kerros rikottua lasia, keskikaljapullojen sirpaleita, levittäytyy lähes rannan laajuisesti. Veteen lähdettävä sandaalit jalassa.

Sitten äkkipysähdys veden rajassa: Sinilevää!

Kuopiossa olen käynyt kesäisin Vänärillä uimassa 80 -luvun alusta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun uintireissusta ei tullut mitään.

Lasinsirumatto rannalla, sinilevälautat Kallavedessä. Siinä tilannekatsaus
Kuiopijosta tällä kertaa.

Ihminen voi pahoin, ja luontokin.

Joensuun -bussin lähtöön on vielä sen verran aikaa, että kerkiää käydä VB -valokuvakeskuksessa katsastamassa näyttelyn.

Henryk Rossin "Ghetto Album" on erittäin raju esitys.

Pitkiin aikoihin vaikuttavin näkemäni - vaikka vähänhän näyttelyissä tulee käytyä. Tämä on ensimmäinen vuoteen, viime vuotisen niinikään VB -keskuksessa esillä olleen Linda McCartneyn 1960 -luvun popparinäyttelyn jälkeen.

Rossin kuvat Lodzin ghetosta Toisen maailmansodan ajalta iskevät kuin nyrkki päin pläsiä. Joukossa on kuvia, jotka syöpyvät lähtemättömästi mieleen. Kuten esimerkiksi kuva pitkästä ja komeasta, dandymäisestä, komeaan univormuun ja kiiltäviin nahkasaappaisiin sonnustautuneesta juutalaisesta ghettopoliisista. Tai paskakuskeista....

Palautui samalla usko valokuvaan noin niinkuin mediana, parhaimmilaan, kaiken tämä kuvatulvan ja -saastan keskellä.

Näyttelykäynti on jäsenille maksuton. Tuli vastinetta koko vuoden edestä jäsenmaksulle.

-

Illalla Joensuusta bussilla Ukkolaan. Sieltä fillarilla majapaikkaan, Haapalahden Lomakotiin.

Jaaha, tietyö. Maantietä oikaistaan, ja metsää kaatuu.

Tätä tienpätkää, noin 6 km., on tullut fillaroitua lukuisia kertoja, ja eri vuodenaikoina. Useimmiten ei ainoatakaan vastaantulijaa.

Mutta fyrkkaa näkyy kuitenkin jostakin piisaavaan jopa tänne syrjäseudulle turhaan tiehankkeeseen. Ei voi kuin ihmetellä.

Perillä on jo pimenevää, kun lähden tutulta laiturilta uimaan. Sen kuitenkin erottaa hämärässäkin, että vesi on todella matalalla, varmaan yli metrin normaalia alempana. Samalla vesi on jotenkin seisovan, "kuolleen" oloista.

Yöllä herätys "puun juurelle".

Viimeinen KesäYö.

On täydellisen hiljaista, tähtitaivas tuikkii.

Jotenkin epätodellinen tunnelma vallitsee.

Ikäänkuin kaikki olisi maailmassa pysähtynyt. Järvistä vesi tyhjentynyt. Ihmiset kadonneet, linnut vaienneet. Omituinen lämpöaalto vallitsee. Suomi tuntuu siirtyneen ilmastoltaan jonnekin Etelään... Future Shock!

Olen viimeinen elossa oleva ihminen. Kaikki olikin vain - unta...

(LUKIJALLE: Hops, juttu näköjään vähän rönsyili, tarkoistus oli alunperin vain päivittää tuo Ihmisiä Suviyössä -pätkä. Mutta elokuussa 2006 Suvi Suomessa vain jatkui ja jatkui, ja uintikerrat sen mukana... Lopetan tämän stoorin Käinan raamatukogun tietsikalla, Hiiumaalla, syyskuun ensimmäisenä.

Täällä kesä jatkuu vielä pitkälle meikäläiseen syksyyn... Tulin juuri miellyttävältä uintireissulta Sääre tirpiltä... Laulujoutsenet lensivät pään päältä...)

(HIIDENMAALLA SYYSKUUSSA 2006)