Kirja, jonka luin ensimmäisen kerran joskus teini-ikäisenä, yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Aikojen saatossa muistikuvat olivat jo päässeet haalistumaan. Silti aina, kun nimet Mihail Lermontov tai Aikamme Sankari jossakin nousivat esiin, jonkinlainen myönteinen vaikutelma heräsi eloon. "Lermontov... Aikamme Sankari... se oli jotakin hyvää, se..."

Parhaiten tuosta ensimmäisestä Lermontov -lukukokemuksesta jäi mieleen teoksen päähenkilön, Petsorinin esittämät Juoruilun Filosofiset Perusteet. Nyt piti lueskella sivulle 90 asti, kunnes tuo rakas kohta löytyi:

- "Huomatkaa, rakas tohtori, sanoin minä, - että ilman hölmöjä maailmassa olisi ikävä elää... Katsokaas, meitä on tässä kaksi viisasta. Me tiedämme jo entuudestaan, että kaikesta voi kiistellä loppumattomiin, ja siksi emme kiistelekään. Me tiedämme miltei kaikki toistemme salaiset ajatukset. Yksi ainoa sana on meille kokonainen historia. Me näemme jokaisen tunteemme jyvän kolminkertaisen kuoren lävitse. Surullinen on meistä naurettavaa, naurettava murheellista, mutta yleensä me todellisuudessa suhtaudumme kaikkeen jokseenkin välinpitämättömästi, lukuun ottamatta itseämme. Siispä meidän välillämme ei voi tapahtua tunteiden ja ajatusten vaihtoa. Me tiedämme toisistamme kaiken, minkä haluammekin tietää, ja enempää emme haluakaan tietää. On jäljellä enää yksi ainoa keino: uutisten kertominen. Kertokaa siis minulle jokin uutinen."

Voilà! Siinä se on! Lermontovin Aikamme Sankarin, Petsorinin elämänkatsomus - ja samalla omani, hyvin pitkälti.

Toinen seikka, joka kirjasta vahvasti aikanaan jäi pysyvästi mieleen, oli teoksesta välittyvä pelonsekainen kunnioitus Kaukaasian kansoista nimenomaan tsetseenejä kohtaan. Esimerkiksi gruusialaisille ja osseeteille itsekin Kaukaasiaan karkoitettu Lermontov irvailee. Mutta tsetseenit!: "Voi veikkoset, siellä kyllä saimme aivan tarpeeksemme noista kaulanleikkaajista. Nykyään ovat olot, Jumalan kiitos, rauhallisemmat, mutta ennen vanhaan ei tarvinnut kuin astua satakunta askelta vallien ulkopuolella, niin jo siellä istui joku pörrötukkainen piru vaanimassa. Jos hetkeksikään jäi töllistelemään, niin sai suopungin kaulaansa tai kuulan niskaansa. Ne vasta olivat poikia, ne!" - Niin, nykyään tsetseeniongelman noustua taas pinnalle kuulostaa Lermontovin kuvaus tuon kansan luonteesta niin kovin tutulta. Eikä sovi unohtaa myöskään Soltsenitsynin yhtäpitävää todistusta tsetseenien peräänantamattomasta kansanluonteesta Vankileirien Saaristossa...

Yllä olevan kahden muistoissa säilyneen asian ohella uusintaluku tarjoaa paljon uutta, kertomuksellisia ja filosofisia makupaloja.

Yleisvaikutelma kirjaa lukiessa on aivan kuin olisi vanhan ystävän tavannut. Sukulaissielun.

Toisten venäläisten mestareiden - vaikkapa Gogolin ja Turgenevin - tavoin Lermontov hallitsee sekä luonnonkuvauksen että henkilöhahmojen tyypittelyn. Sekä extra-bonuksena siis läpi kirjan ripoteltuna maailmankatsomuksellisia herkkupaloja.

Tekstiä läpikäydessä sitä aina välillä pysähtyy jonkin lauseen ääreen, ihmettelee lauseen sommittelua ja ajatuksen yksinkertaista kirkkautta, kertaa lauseen yhä uudestaan ja toteaa: Tämä mies osasi sekä kirjoittaa että ajatella!

Luonnosta:

"Sekä taivaassa että maan päällä vallitsi samanlainen hiljaisuus kuin ihmisen sydämessä aamurukouksen hetkellä." - Juuri niin!

Tai: "Sinutkin, myrsky, on karkotettu kotiseudultasi, ajattelin, - ja itket vapaita, rannattomia arojasi! Siellä on tilaa, missä levitellä kylmiä siipiäsi, mutta täällä on tukahduttavaa ja ahdasta kuin kotkalla, joka kirkuen pieksää häkkinsä rautaristikoita." - Huh-huh! Miten Mihail -ystäväni osaakaan sanoilla maalata kuvia!

Kuvista puheen ollen. Näin jonkinlaisen kuvantekijän ja retkeilijän näkökulmasta Lermontovin tekstistä löytyy myös kohta meikäläisille:

"Se, joka minun laillani on joutunut vaeltamaan autioilla vuorilla ja kauan katselemaan niiden oikullisia muotoja ja ahneesti ahmimaan tuota elähdyttävää ilmaa, joka vuotaa niiden rotkoista, hän kyllä ymmärtää haluni kertoa elämyksistäni ja piirtää näitä satumaisia kuvia." - Noinhan se menee.

Vaikka luonnon kaunokirjallinen kuvaaminen niin vaikeata onkin, Lermontovilta sekin onnistui, ihanasti. Vielä tyylinäyte:

"Aurinko kurkisteli vihreitten vuorenhuippujen takaa, ja sen säteiden ensi lämmön sulautuminen yön väistyvään viileyteen aiheutti kaikissa aisteissa suloisen uupumuksen tunteen." - Täydellistä tekstiä!

Jotakin tavattoman hienoa on Mihail Lermontovin sielullisessa rakenteessa. Ylpeä, kiivas, nokkela ja pilkallinen mies. Mihaililta puuttui kokonaan se "hyve", joka esimerkiksi Suomi-Tsuhnalandiassa on korotettu arvostuksessa Taivaisiin asti: "Nöyryys". Kaikkien pitäisi olla niin nöyriä, niin nöyriä, että! Poliitikkojen äänestäjilleen, poppareiden ja taiteilijoiden yleisölleen, tavaran- ja palveluntarjoajien asiakkailleen... jne jne.. Loputtomasti. Kaikkien kaikille!

Ihmetyttää vain se, että miten Mihailia Neuvostoliitossa läpi koko kommunistiajankin pidettiin "Kansakunnan Kaapin Päällä". Neukkuaikana Venäjällä oli myynnissä Lermontov -pinssejä ihan siinä missä Lenininkin kuvalla varustettuja. "Aikamme Sankari" lienee ollut standardilukemistoa Neuvostoliiton kouluissa. Outoa, tosiaan, sillä Lermontovhan oli kaikkea muuta kuin demokraatti, kaukana jostakin Maksim Gorgi – tyyppisestä "Kansan Rakastajasta". Olisiko tämä johtunut hänen kiistattomista kirjallisista ansioistaan, joiden takia hänen ei-niin-korrekti maailmankatsomuksensa ikään kuin annettiin anteeksi?

Lisää herkkupaloja kirjasta:

Paitsi yllä selostettu juoruilun filosofia, löytyy Lermontovilta vankat perusteet matkustamiselle maailmankatsomuksena:

"Sieluni on maailman turmelema, mielikuvitukseni rauhaton, sydämeni ei löydä tyydytystä. Mikään ei minulle riitä, suruun totun yhtä helposti kuin nautintoonkin, ja elämäni käy päivä päivältä yhä tyhjemmäksi. Minulla on vain yksi keino, matkustaminen. Heti kun vaan saan tilaisuuden, lähden matkaan. En kuitenkaan Eurooppaan, herra varjelkoon! vaan Amerikkaan, Arabiaan, Intiaan, ehkäpä kuolenkin jossain matkan varrella. Uskon ainakin, että tämä viimeinen lohdutus myrskyjen ja huonojen teiden avulla kestää kauemmin kuin muut."

Nautinnollista on lukea Mestarin kuvausta vaikkapa majatalon henkilökunnasta Venäjän reuna-alueilla melkein kaksisataa vuotta sitten:

"Pysähdyin majataloon, jonne kaikki matkustajat poikkeavat, mutta jossa ei kuitenkaan ole ketään, jota voisi käskeä paistamaan fasaanin tai valmistamaan kaalikeittoa, sillä ne kolme invalidia, jotka taloa hoitavat, ovat joko niin tylsiä tai niin juovuksissa, ettei heistä saa irti mitään järkevää toimintaa." - Niin - tutulta kuulostaa, näin ammattimatkustajan korviin. Tulee mieleen, onko juuri mikään Lermontovin ajoista tuossa suhteessa muuttunut. Yhtä pölvästejähän nuo palvelualojen tyypit usein ovat tänäkin päivänä, Suomessakin, ja miten muuten voisi ollakaan. Kysehän on alasta, jolle riesaksi hakeutuvat usein juuri semmoiset, jotka eivät "oikeissa" töissä pärjää.

Entäpä sitten Mihail -ystävämme käsitys naiskauneudesta?

Taivaan vallat, mikä alan erikoistuntija!

Kuunnelkaamme yhtä esimerkkiä, miten Mestari kuvailee erästä mielitiettyään:

"En todellakaan ollut koskaan nähnyt sellaista naista. Ei hän mikään kaunotar ollut, mutta minulla on omat ajatukseni myös kauneudesta. Hänessä oli rotua, ja rotu on naisissa kuten hevosissakin tärkeä seikka. Tämän havainnon on tehnyt Ranskan nouseva polvi. Se, rotu nimittäin eikä Ranskan nouseva polvi, ilmenee suurimmaksi osaksi käynnissä, käsissä ja jaloissa. Nenä on erityisen merkityksellinen. Säännöllinen nenä on Venäjällä vielä harvinaisempi kuin pieni jalka. Minun laululintuni ei näyttänyt kahdeksaatoista vuotta vanhemmalta. Hänen vartalonsa tavaton notkeus, pään erikoinen ja omalaatuinen taivutus, pitkät kuparinruskeat hiukset ja hänen kevyesti päivettyneen ihonsa kullanruskea vivahdus kaulan ja olkapäiden tienoilla sekä varsinkin kaunis säännöllinen nenä - kaikki tuo vaikutti minuun lumoavasti. Vaikka luinkin hänen viistosta katseestaan jotakin villiä ja epäluuloista, vaikka hänen hymyssään oli jotakin epämääräistä, oli ennakkoluulojen voima kuitenkin voittamaton. Säännöllinen nenä sai minut järjiltäni. Kuvittelin löytäneeni Goethen Mignonin, tuon hänen saksalaisen mielikuvituksensa oudon luomuksen. Ja todellakin heissä oli paljon yhtäläisyyksiä, sama nopea siirtyminen mitä suurimmasta levottomuudesta täydelliseen liikkumattomuuteen, samat arvoitukselliset puheet, samat hypähtelyt ja oudot laulut..."

Upeaa! Näin puhuu todellinen naisten Rakastaja ja Tuntija! Quel connaisseur!

Aikamme Sankaria lukiessa tulee usein henkeäsalpaava tunne, että tuossa tosiaankin on kadonnut, muinainen SielunVeljeni.

Ajatuksille, jotka vuosien saatossa ovat omaan sieluun muodostaneet jonkinlaisen klimppimäisen möhkäleen, Mihail -veli kykenee antamaan täsmällisen sanallisen muodon. Muodon, jossa ei ole sanaakaan, pilkkuakaan liikaa, liian vähän tai väärällä paikalla:

Kuten tämäkin ajatus naisista: -"Mon cher, vastasin hänelle yrittäen matkia hänen äänensävyään. - Je méprise les femmes pour ne pas les aimer, car autrement la vie serait un mélodrame trop ridicule."

Tai ajatus retkistä, luonnosta:

"Ei ole sitä naisen katsetta, jota en unohtaisi nähdessäni etelän auringon valaisemat aaltoilevat vuoret ja sinisen taivaan ja kuullessani kalliolta kalliolle putoavan vuoripuron kohinan."

Tai totuus koskettamisesta:

"Melkein kaikki intohimot alkavat siten, että petämme itseämme luulottelemalla, että nainen rakastaa meitä ruumiillisten tai siveellisten ominaisuuksiemme vuoksi. Tietenkin ne muokkaavat maaperää ja valmistavat hänen sydäntään ottamaan vastaan pyhän tulen, mutta silti ensimmäinen kosketus ratkaisee asian."

Tai ajatus hyvistä vihollisista:

"Rakastan vihollisia, joskaan en kristinuskon opettamalla tavalla. He huvittavat minua, saavat vereni liikkeelle. Olla aina varuillaan, siepata jokainen katse, jokaisen sanan merkitys, arvata aikomus, tuhota salaliitot, teeskennellä petettyä ja äkkiä yhdellä ainoalla sysäyksellä kaataa koko tuo valtava ja suuritöinen viekkaudella ja juonilla pystytetty rakennus, - kas sitä minä nimitän elämäksi."

Ja naisen "järjestä":

"Ei ole olemassa mitään paradoksaalisempaa kuin naisen järki. Naisia on vaikea saada vakuuttumaan jostakin asiasta, heidät on saatava itse vakuuttumaan siitä. Todistusmenetelmä, jolla he tuhoavat ennakkoluulonsa, on sangen omalaatuinen. Jotta oppisimme heidän dialektiikkansa, meidän on parasta unohtaa kaikki logiikan koulusäännöt. Esimerkiksi tämä on tavallinen päätelmä: Tämä mies rakastaa minua, mutta minä olen naimisissa. Minulla ei siis ole oikeutta rakastaa häntä. Nainen päättelee seuraavalla tavalla: Minulla ei ole oikeutta rakastaa häntä, koska olen naimisissa, mutta hän rakastaa minua. Siispä... Seuraa muutamia pisteitä, sillä järki ei tässä sano enää mitään, vaan sananvuoro on siirtynyt pääasiassa kielelle, silmille ja sen jälkeen sydämelle, mikäli sellaista on olemassa.

Kuinkahan käy, jos nämä muistelmat joskus joutuvat naisen käsiin? - Parjausta! hän huudahtaa suuttuneena. Siitä lähtien kun runoilijat alkoivat kirjoittaa säkeitään ja naiset niitä lukea (mistä hyvästä saakoot syvimmät kiitollisuudenosoitukset), heitä on niin monta kertaa nimitetty enkeleiksi, että he itsekin sielunsa suuressa yksinkertaisuudessa ovat uskoneet tuon kohteliaisuuden todeksi ja unohtaneet, että samat runoilijat ovat rahasta korottaneet Neronkin puolijumalaksi... Mutta eihän minun pitäisi puhua naisista noin ilkeästi, minun, joka en ole rakastanut maailmassa mitään muuta kuin heitä, minun, joka olen aina ollut valmis uhraamaan heidän takiaan mielenrauhani, kunnianhimoni ja elämäni... Mutta enhän yritäkään harmin tai loukatun itserakkauden puuskassa temmata heidän yltään tuota taianomaista verhoa, jonka lävitse vain kokenut katse pystyy tunkeutumaan. Ei, kaikki, mitä heistä sanon, on vain seurausta.

Kylmistä järjen havainnoista
ja huomioista sydämen.

Naisten pitäisi toivoa, että kaikki miehet tuntisivat heidät yhtä hyvin kuin minä, sillä rakkauteni heihin on kasvanut satakertaiseksi siitä lähtien, kun lakkasin heitä pelkäämästä ja oivalsin heidän pienet heikkoutensa. Muuten, Werner vertasi eräänä päivänä naisia lumottuun metsään, josta Tasso kertoo "Vapautetussa Jerusalemissaan". - Niin pian kuin astut siihen, hän sanoi, - kimppuusi syöksyy kaikilta suunnilta sellaisia pelonaiheita, että herra varjelkoon! Velvollisuus, ylpeys, säädyllisyys, yleinen mielipide, pilkka, halveksunta... Mutta ei pidä katsoa niihin, pitää vain mennä suoraan eteenpäin. Vähitellen kummitukset kaikkoavat, ja eteesi avautuu hiljainen ja valoisa niitty, jonka keskellä kukkii vihreä myrtti. Mutta voi sinua, jos sydämesi vavahtaa jo ensi askelilla ja käännyt takaisin!"

Avioliitosta:

"Välistä halveksin itseäni... kenties juuri siksi halveksin myös muita? En pysty enää jaloihin tunteisiin, pelkään joutuvani naurunalaiseksi omissa silmissäni. Joku toinen olisi minun sijassani tarjonnut ruhtinattarelle son coeur et sa fortune, mutta minuun on sanalla avioliitto aina ollut jokin salaperäinen mahti. Rakastinpa naista miten intohimoisesti tahansa, jos hän vain antaa ymmärtää, että minun olisi mentävä hänen kanssaan naimisiin, niin - hyvästi rakkaus! Sydämeni muuttuu kiveksi, eikä mikään voi saada sitä enää hehkumaan. Olen valmis kaikkiin uhrauksiin: kaksikymmentä kertaa asetan elämäni, vieläpä kunnianikin yhden kortin varaan... mutta vapauttani en myy. Miksi se on minulle niin kallis? Mihin pyrin? Mitä odotan tulevaisuudelta? En oikeastaan mitään. Sen täytyy olla synnynnäistä pelkoa, selittämätön aavistus... Onhan ihmisiä, jotka pelkäävät syyttä suotta hämähäkkejä, torakoita, hiiriä... vai tunnustaisinko totuuden?... Kun olin vielä lapsi, eräs vanha eukko ennusti minusta äidilleni, että "ilkeä vaimo tulee olemaan syynä kuolemaani". Se vaikutti minuun syvästi jo silloin, sielussani syntyi epämääräinen vastenmielisyys avioliitoa kohtaan..." - Upeaa, Mihail!

Kuolemasta:

"No, mikäpä siinä? jos on kuoltava, niin kuollaan pois. Se on pieni tappio maailmalle, ja sitä paitsi olen itsekin elämääni jo perin pohjin kyllästynyt. Olen kuin mies, joka haukottelee tanssiaisissa, mutta joka ei voi lähteä pois nukkumaan, koska hänellä ei ole vaunuja. Mutta nyt ovat vaunut valmiina... jääkää hyvästi! Palaan mielessäni menneisyyteen ja kyselen tahtomattani itseltäni: miksi olen elänyt, mitä tarkoitusta varten olen syntynyt? ... Niin, jokin tarkoitus on varmaan ollut olemassa, ja se on epäilemättä ollut korkea, sillä tunnen sielussani suunnattomia voimia... Mutta en ole päässyt selville siitä tarkoituksesta, tyhjät ja epäjalot intohimot ovat houkutelleet minut pyörteisiinsä. Niiden ahjosta olen palanut kovana ja kylmänä kuin rauta, mutta olen menettänyt ainiaaksi jalojen pyrkimysten hehkun, elämän parhaan puolen. Ja miten monta kertaa olenkaan siitä lähtien ollut mestauspiiluna kohtalon käsissä. Kuin rangaistusvälineenä olen pudonnut kuolemaantuomittujen päähän, usein ilman vihaa ja aina ilman sääliä... Rakkauteni ei ole kenellekään tuottanut onnea, sillä en ole mitään uhrannut niiden hyväksi, joita olen rakastanut. Olen rakastanut itseäni, omaa mukavuuttani. Olen vain tyydyttänyt sydämeni outoa tarvetta nielemällä ahneesti heidän tunteitaan, hellyyttään, ilojaan ja surujaan - enkä ole koskaan saanut tarpeekseni. Samoin kuin nälän näännyttämä ihminen horroksiin vaipuessaan näkee edessään ylellisiä ruokia ja poreilevia viinejä ja ahmii riemuissaan mielikuvituksen olemattomia antimia tuntien olonsa kevyemmäksi, mutta niin pian kuin hän herää, katoaa uni ja jää jäljelle epätoivo kaksinkertaisena! Ja huomenna kenties kuolen... eikä maan päälle jää yhtä ainoaa olentoa, joka olisi ymmärtänyt minut täydellisesti. Jotkut pitävät minua huonompana, toiset taas parempana kuin todellisuudessa olen... Jotkut tulevat sanomaan: hän oli kelpo nuorukainen, toiset taas: hän oli ilkiö. Ja kumpikin on valhetta. Maksaako vaivan enää elää? Mutta sitä elää sentään - pelkästä uteliaisuudesta. Odottaa jotakin uutta. Se on naurettavaa ja harmillista. - En ole vielä tyhjentänyt kärsimysteni maljaa pohjaan saakka..."

Itkusta:

"Tuntuu kuitenkin miellyttävältä, että voin itkeä! Mutta siihen ovat ehkä syynä raunioituneet hermot, uneton yö, kaksi minuuttia pistoolin piipun edessä ja tyhjä vatsa." - Aivan niin, Mihail -ystäväiseni, jos ei tuollainen pane pillittämään, niin sitten ei mikään!

Ihmisten "solidaarisuudesta":

"Sellaisia ovat ihmiset! Kaikki samanlaisia: tietävät jo edeltäkäsin jonkin teon kaikki ikävät puolet, auttavat, neuvovat, vieläpä hyväksyvät sen, kun eivät voi keksiä muutakaan keinoa, ja sitten pesevät kätensä ja kääntyvät inhoten pois siitä, joka on ollut kyllin rohkea ottaakseen niskoilleen vastuun koko raskaan taakan. Kaikki he ovat samanlaisia, vieläpä hyväluontoisimmat ja viisaimmatkin!..."

Vihattuna olemisesta:

"Hän kääntyi minuun päin kalpeana kuin marmori. Vain hänen silmänsä säkenöivät ihmeellisesti. - Vihaan teitä... Hän sanoi. Kiitin häntä, kumarsin kunnioittavasti ja menin ulos."

Pikkuporvarillisesta elämästä:

"Ja nyt täällä, tässä ikävässä linnoituksessa, kun ajatukseni palaavat menneeseen, kysyn usein itseltäni, miksi en halunnut astua sille tielle, jonka kohtalo oli minulle avannut, jolla minua olisivat odottaneet tyynet ilot ja sielunrauha... Ei, en olisi kestänyt sellaista kohtaloa! Olen kuin merimies, joka on syntynyt ja kasvanut rosvolaivan kannella. Hänen sielunsa on tottunut myrskyihin ja taisteluihin, ja rannalle jätettynä hän ikävöi ja on menehtymäisillään kaipuuseensa, vaikka varjoisa lehto häntä kuinka houkuttelisi, vaikka lempeä aurinko kuinka lämmittäisi häntä. Hän kulkee kaiken päivää yksin rantahiekalla, kuuntelee vyöryvien aaltojen yksitoikkoista pauhinaa ja katselee autereiselle ulapalle, vilahtaisiko jossakin tuolla vaalealla viivalla, joka erottaa sinisen syvyyden harmaista pilvenhattaroista, kaivattu purje, joka aluksi muistuttaa merilokin siipeä, mutta joka vähitellen erottuu maininkien vaahdosta ja tasaisesti liukuen lähestyy autiota poukamaa..."

Epäilystä:

"Epäilen mielelläni kaikkea. Tämä katsantokanta ei estä ihmistä olemasta lujaluontoinen. Päinvastoin voin ainakin omasta puolestani sanoa, että kuljen eteenpäin rohkeammin, kun en tiedä, mikä minua odottaa. Eihän kuitenkaan voi tapahtua mitään kuolemaa pahempaa, ja kuolemaa ei voi välttää."

Upea kirja. Upea mies. Upea elämä.

Yksi nautittavimmista ja "tärkeimmistä" lukemistani kirjoista - tässä on kyse enemmän kuin kirjasta, tässä on kyse Elämänkatsomuksesta ja Tyylistä.

Mihail Lermontov kuoli nuorena, hän kaatui kaksintaistelussa ollessaan 26-vuotias.

Vaikea hänelle muunlaista kohtaloa olisi ollut kuvitellakaan, saati toivoa. Komea, arvon mukainen lähtö.

Kiitos, Mihail!

Toivottavasti tapaamme rajan takana. Haluaisin puristaa rehellistä kättäsi, ja kumota kanssasi piripintaisen votkaryypyn!

(JOULUKUU 2005)