Menikö "parisuhteesi"/avioliittosi taas pieleen? Itku pitkästä ilosta?

Kaikki oli alussa niiiiiiin suloista: Mahtavaa seksiä, naurua ja syvällisiä keskusteluja - ja lopussa Täyttä Helvettiä? Itse asiassa loppuvaiheet olivat niin raastavia, että bänksit olivat valtaisa helpotus?

Mutta SEURAAVALLA kerralla kaikki on toisin, vannot? Olet ottanut opiksesi, etkä taatusti tee samoja virheitä uudestaan? Ihminen vain oli väärä, ja Se Oikea on varmasti odottamassa jossakin - kunhan vaan hänet löytäisit!

Näinkö sinä hölmö todella luulet? Ennen kuin - pitemmän tai sitten vähän lyhyemmän - "suruajan" jälkeen heittäydyt uuden parisuhteen syövereihin, lue tämä kirja! Helppolukuista tekstiä, ja ne pari iltaa, jotka Laura Kipnisin "Avioliiton ansaan" uhraat, saattavat olla Elämäsi Paras Sijoitus - myös taloudellisesti! Tässä kirja kaikille niille, jotka "ovat kokeneet kolkon ja ilottoman kohtalon luovuttuaan kuuliaisesti kaikista ylettömistä haluistaan ja niiden myötä myös siitä toivosta, että maailma milloinkaan voisi tarjota enemmän kuin se paraikaa tarjoaa - tai voisi kyllä, jos jollakulla olisi uskallusta taistella asiansa puolesta ja olla piittaamatta rituaalisesta häpäisystä ja ennen kaikkea niistä valtavista itsesyytöksistä, jotka seuraavat kannoilla".

Kanadalaisen Kipnisin hauskasti ja kärkevästi kirjoittama pamfletti ei anna mitään armoa avioliittoinstituutiolle eli kirjoittajan mukaan "sukupolvelta toiselle siirtyvälle avio-kurjuudelle". Nyt ei tehdä mitään kompromisseja! Rakkaus, uskollisuus ja yksiavioisuus menevät siinä samassa viemäristä alas niin että kohina käy. Huomionarvoista on, että teoksen alkuperäinen nimi on "Against love - a polemic". Nimisuomennos "Avioliiton ansa" on suppeampi kuin alkuperäinen teema. Siis väärä.

Kipnisin kirjan lähtökohta:

"Kun yksiavioisuus muuttuu uurastukseksi, kun intohimoa säädellään sopimuksin, kun kaikesta pidetään kirjaa, uskollisuutta kiristetään puolisolta kuin työpanosta palkansaajalta ja avioliitosta tulee tuotantolaitos, sellaisin tiukoin kurinpitokeinoin valvottu tehdas, joiden tavoite on vain pitää kaikki maailman vaimot, aviomiehet ja muut kumppanit status quo -koneistoon kahlittuina, sietää miettiä, tätäkö me tosiaan tarkoitamme "hyvällä parisuhteella"?

Niin, sitä sietää kysyä... Ja Laura Kipnis totisesti kysyy! Hän on sitä, mitä kutsutaan "teräväkieliseksi naiseksi" - sanan parhaimmassa, ei huonoimmassa merkityksessä. Mutta kirja on muutakin kuin vain seksuaalipoliittinen kiistakirjoitus: Kipnisin omien sanojen mukaan myös "elegia, kaihoisa runoelma kaikille niille haureellisille klovneille, jotka yksityisine kokeiluineen ja hurjine utopioineen itkevät sisimmissämme." Liioittelu, hyperbola on yksi Kipnisin tyylilajeista - ja miten upeasti hän sen hallitseekaan!

Kirjoittaja on laaja-alaisesti lukenut ja sivistynyt kulttuuriesseisti. Viiteluettelosta löytyy kymmenittäin psykologian, psykiatrian, kulttuuriantropologian, sosiologian, taloustieteen ja historian lähdeteoksia. Kuitenkin "Avioliiton ansan" tyyli on kevyen poleeminen. Rienaava musta huumori kukkii teoksessa valtoimenaan. Kipnisin tekstiä ryydittävät herkulliset sitaatit. (Kirjailija Vince Passaro: "On vaikea kuvitellakaan nykyaikaista, keskiluokkaista avioliittoa, jota raivokohtaukset eivät tasaisin välein tahdittaisi."). Kirjoittajan arsenaaliin kuuluvat niinikään lukuisat elokuvia, tv -sarjoja ja 2000 -luvun alun pohjoisamerikkalaista uutisvirtaa koskevat kommentit.

Eikä Kipnisin kirjaa tarvitse lueskella kuin sivulle 53 asti, kun avioliittoinstituution nitistämiseen otetaan avuksi parikin raskassarjalaista, nimittäin "Fasismin massapsykologian" luoja Wilhelm Reich sekä itse Ukko Freud. Nyt lyödään kovaa: "... Wilhelm Reichin, Frankfurtin koulukunnan kannattajan, mukaan pakollisen elinikäisen avioliiton ainoa yhteisöllinen tavoite on juuri tuottaa massayhteiskunnan vaatimia alistuvia persoonallisuuksia. Freudin tavoin hän katsoi myös, että sukupuolisen uteliaisuuden tukahduttaminen johtaa yleiseen älylliseen surkastumiseen, johon liittyy lisäksi kyvyttömyys kapinointiin."

Sillä lailla! Koska olemme valtamediasta viimeksi kuulleet tällaista juttua - muistaako kukaan? Joskus 1960 -luvulla? Sen jälkeenhän on media ollut etupäässä täynnänsä "parisuhde-opastusta" - mitä nyt skandaalilehdistö säännöllisesti siinä sivussa raportoi taas jonkin julkkis-ihmissuhteen päätymisestä väistämättömään katastrofiinsa...

Mainiota luettavaa on esimerkiksi Kipnisin huomio hääseremonioiden jäykkyydestä, ja sen syystä: "(...) ne, jotka pelaavat sääntöjen mukaan, saavat yhteisön siunauksen, samppanjaa ja lahjoja häätehtaan hintavassa, tarkkaan harjoitellussa pukuseremoniassa (jonka osanottajien jäykät asut tuovat mieleen jonkin kuvitteellisen aikakauden maalaisaateliston; ilmeisesti luonnottomien roolien esittäminen kuuluu näihin initiaatioriitteihin testinä siitä, kestääkö osallistujien kantti roolileikin yhteisön vaatimalla tavalla, ja mittarina siitä, miten vahva on heidän päätöksensä ja kykynsä jatkaa samaa rataa ikuisuuksiin." - Niin, seuraavan kerran hääseremonioita seuratessamme katselkaamme tuota rituaalia uusin, Laura Kipnisin avaamin silmin. Se, että vaikkapa suomalaisissa häissä nykyään epätoivoisesti yritetään saada jonkunlaista väkinäistä huumorintynkää ohjelmaan mukaan, ei muuta asiaa, päinvastoin.

Laura Kipnisin sivalluksista saavat osansa niin kapitalistinen työetiikka kuin shoppailuriippuvuuskin. Max Weberiin tukeutuen Kipnis katsoo, että kapitalistinen työetiikkamme onnistui vain, koska sen nousu osui kalvinismin kukoistusaikaan, ajatussuunnan, joka tuotti niin paljon uhrimielen sisäistäneitä yksilöitä, että heille vaivatta saatiin myytyä tämä työetiikka: uhrautuvaisuus, säästäväisyys, nautinnoista pidättäytyminen. Nyt kuitenkin Kipnisin järkeilyn mukaan kulutusyhteiskunta vaatii toimiakseen myös tiettyä hedonismin pintasilausta, ainakin siten että nautinnonhalu voidaan kanavoida kulutukseen. Ja taas pyörii tuotanto. Tulos: Turhan Krääsän Markkinat, onnellisten ostoholistien yhteiskunta, jossa shoppailu ei ole ainoastaan huvittelumuoto, vaan identiteetti. Lauantaisin tavaratalossa tuntuu siltä, että shoppailu olisi kaiken muun ohella jopa uskonto.

Kipnisin sinänsä ansiokas shoppailu-analyysi panee vaan ihmettelemään, miksi hän teoksessaan lähes kokonaan sivuuttaa toisen vastaavan korviketoiminnon, nimittäin ylensyömisen. Kysehän on rakkauden käsitteeseen mitä kiinteimmin liittyvästä, ja yhä giganttisemmat mittasuhteet saavasta kansanterveydellisestä ongelmasta.

Kirjassa otetaan niin ikään raju ja taatusti "poliittisesti epäkorrekti" kanta parisuhdeväkivaltaan. Kipnisin mukaan kyse ei ole jostakin "rakkauden" sivuilmiöstä tyyliin pari mätää omenaa pilaa koko korin, vaan itse rakkauden/parisuhteen käsitteeseen sisäänrakennetusta asiasta. Eli toisin sanoen yksiavioisuuden mielipuolisen, luonnonvastaisen olotilan synnyttämästä terveestä vastareaktiosta.

Mikä sitten on ongelman ydin?

Sigmund Freudiin ja hänen seuraajiinsa nojautuen kirjassa esitetään kanta, että aikuisiän "rakkaus" ei milloinkaan kykene voittamaan sitä synnynnäistä menetyksen tunnetta ja ahdistusta ja eron tuottamaa traumaa, joka ihmisen saa sitä tavoittelemaan. On niin tavattoman vaikeaa, useimmille jopa ylivoimaista, katsoa tosiasioita silmiin ja todeta Leinon Eikan sanoin: "Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin!" Sitä ikään kuin hapuilee kerta toisensa jälkeen jotakin mystistä, kuviteltua yhteyttä, jonka luulee piilevän rakastetun hellässä katseessa, siinä tavassa jolla hän kumartuu solmimaan kengännauhansa... Että kaikki tuo poistaisi Kosmisen Ahdistuksen, yksinäisyyden ja kuolemanpelon... Kuten se ehkä hetkeksi poistaakin. Kunnes sitten... Hirvittävä menetyksen pelko, mustasukkaisuus, arki... Mutta "Rakkaushan" onkin ikuista - vain sen kohteet vaihtelevat!

Kuten esimerkiksi rakkailla julkuillamme. Joiden vaiheita niin mielellämme seuraamme, pääsemmehän samalla vertaamaan omaa viheliäistä taivallustamme heidän niin glamörööseiltä tuntuviin elämiinsä - jotka sitten iloksemme niin raadollisen tavanomaisiksi osoittautuvatkin.

Otetaanpa vaikka uusin Iltapäivälehti. Takavuosien kohumissin, nykyisen mediapersoonan rajua tilitystä: Ero peruttiin!

Ote kirjoituksesta:
" K:n, 37, avioliitto J:n, 38, kanssa on ollut kovassa höykytyksessä. Liittoa ei ollut kestänyt vuottakaan, kun J. jätti erohakemuksen joulukuun lopussa. Eroaikeista kertoi eilinen "7 päivää" -lehti. Liikkeissään nopea pariskunta on sittemmin kuitenkin ehtinyt jo lähentyä uudelleen. Pari veti maanantaina eropaperit pois Helsingin käräjäoikeudesta ja aikoo Iltapäivälehden tietojen mukaan jatkaa yhdessä. Pariskunta on pyrkinyt selvittämään ongelmiaan jo muutaman päivän ajan. Lehtemme tietojen mukaan osapuolet ovat käyneet päivittäin pitkiä keskusteluja. Niiden tuloksena he ovat päättäneet jatkaa avioliittoaan. Pariskunta välittää toisistaan paljon ja haluaa jatkaa yhteistä tulevaisuuttaan. (...) Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä muistelmateoksessaan ex -missi K. haaveili pysyvästä parisuhteesta ja siitä, että hän voisi vielä joskus olla pullantuoksuinen äiti ja vaimo. (...) Jotakin on kuitenkin yhdeksän kuukauden yhteisen taipaleen aikana tapahtunut ja jotakin on mennyt pahasti pieleen. Muuten ei eropapereita olisi jätetty."

Kuulostaako tutulta?

Mitä tähän Laura Kipnis?

"Iäti optimistisina ja rakkauden utopioiden juovuttamina useimmat meistä lopulta lupautuvat liittoon, joka onnistuessaan kestää paljon pitempään kuin se intohimo, joka sysäsi sen alkuun. Vallalla olevan kulttuurisen näkemyksen mukaan lyhytikäiseksi tiedetyn seksuaalisen halun hiivuttua tuo "kypsän rakkauden" ihana eliksiiri kuitenkin asettuu juuri sopivasti sen paikalle ja pelastaa tilanteen. Esittämättä jää sen sijaan kysymys, eikö muiden romanssien ja seksikokemusten poissulkeminen "kypsän rakkauden" laimeampien nautintojen nimissä siinä vaiheessa, kun niihin vielä olisi jonkinlainen hatara mahdollisuus, muistutakin terveen raajan tahallista amputointia: siihen tarvitaan melkoinen määrä puudutusainetta, eikä haamusärky hellitä kunnolla milloinkaan."

Entä miten kirjoittajamme määrittelee tuon yhteiskunnallisen vakauden kannalta niin suositeltavan "kypsymisen"? Varsinainen irvileuka, tässäkin, tämä Laura Kipnis: "Kolmenkymmenen vuoden asuntovelka, vyötärönympäryksen kasvu ja libidon heikkeneminen" - sekä edellä mainittu "Sukupolvelta toiselle siirtyvä aviokurjuus".

Kirjaa lukiessa toistetaan useissa kohdin nykyisen parisuhteeseen ja avioliittoon johtavan rakkauskäsityksemme uutuudesta ihmiskunnan historiassa. Kreikkalaisille rakkaus oli epäjärjestystä luova, lyhyt kokemus - avioliitto oli taloudellinen järjestely. Toki intohimollekin löytyi paikkansa - nimittäin avioliiton ULKOPUOLELTA. Ritariaikana rakkaus oli luvatonta ja johti yleensä kuolemaan. 1100 -luvulta periytyvä opaskirja "De Amore et Amoris Remedio (Rakkaudesta ja sen parannuskeinoista) muistutti, että lemmityn liian tiheä tapaaminen ja hänen kanssaan jutteleminen taatusti heikentäisi rakkautta. Ennen 1700 -lukua avioliitot olivat sukujen välisiä liikesopimuksia. Perhe oli taloudellinen yksikkö. - Entä Suomessa? Vanhaan aikaan käytettiin luontevasti sanaa "naimakauppa" - koska olet kuullut sitä viimeksi käytettävän? Tai jos todella haluat kokea, miltä tuntuu kun sinua pidetään "moukkana" ja "huonosti käyttäytyvänä ihmisenä" - otapa sanavarastoosi ilmaus "naimakauppa"! Mikä loukkaus! Vaikka voihan olla niinkin, englantilaista puheenpartta mukaillen, että "mitä enemmän totuutta, sitä suurempi herjaus!"

Niin, mielettömät ovat nykyaikaiselle parisuhteelle/avioliitolle asetettavat odotukset: Romantiikan ja seksuaalisen vetovoiman oletetaan kestävän koko elinikäiseksi tarkoitetun parisuhteen keston ajan, vaikka kylmät tosiseikat kertovat täysin päinvastaista! Romantiikan kuohut ja pitkäaikaisen liiton järkevyys pyritään murskaavista vastakkaisista todisteista huolimatta yhä uudelleen ja uudelleen yhdistämään. Lähtökohta on, että yksi ainoa ihminen maailman miljardien joukosta olisi juuri Se Oikea, joka seuraavat vuosikymmenet kykenee tyydyttämään kumppanin koko rakkauden- ja seksintarpeen kaikissa olosuhteitten muutoksissakin. Eipä ole vähää pyydetty!

Entä jos/kun jotakin menee pieleen? Ja avioliitoistahan tiedämme tilastollisesti toisen puoliskon tilanteen kärjistyvän purkautumiseen eron kautta. Kuinka "onnellinen" se toinen puolisko sitten on (poisluettuna kuolemantapaukset jne,), on sitten itse kunkin vapaasti arvioitavissa, ja päivittäin...

Selitys: "Hän ei ollutkaan se oikea!" Tai, itsesyytösten iskiessä: "Minun täytyy muuttua rakastettavammaksi!" Niin tai näin, the show must go on... Mutta Kipnisin mukaan kyseessä ilmiselvästi ei ole yksiavioisuus, jolle yhteiskunta virallisesti perustuu, vaan eräänlainen "sarjamonogamia": Avioliitto-instituutio pysyy, avioliitot käyvät yhä lyhytkestoisemmiksi, henkilöllä tavanomaisesti on elämänsä aikana useita eri avioliittoja (normaaleine eron tunnehässäköineen ja omaisuudenosituksineen). - Meillä tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa onkin ennustanut, että vääjäämättä ollaan menossa tilanteeseen, jossa avioliitot solmitaan määräaikaisiksi.

Uskollisena rienaavalle tyylilajilleen kirjoittaja ruotii avioliitto- ja parisuhde -instituutioiden ympärille rakennettua valtaisaa terapiateollisuutta. "Parisuhteen hoito vaatii työtä!", meille muistutetaan. Raskaalta kuulostaa. Eikö töistä pääse vapaa-ajallakaan vapaaksi? Kaikenhan piti sujua kuin leikki vaan!

Kipnisin mukaan USA:n mormoniosavaltio Utahissa asuu moniavioisuudessa edelleenkin, kaikesta huolimatta, kymmeniätuhansia ihmisiä. Yhdysvaltojen viranomaiset suhtautuvan noihin naisiin kuin "uhreihin" riippumatta siitä, että henkilöt ovat perhemuotonsa vapaa-ehtoisesti valinneet. Samoinhan Pohjoismaissa vapaa-ehtoisesti prostituution valinneet naiset ovat viranomaisten mielestä "uhreja", aivottomia ressukoita. Voiko suurempaa ihmisten aivojen ja oma-aloitteellisuuden väheksymistä olla?

Laura Kipnis jatkaa säälimättömään tapaansa taloudellisen laskelmoinnin merkityksen paljastamista nykyaikaisessakin parisuhteessa, jonka siis väitetään perustuvan rakkaudelle, kumppanuudelle ja kaikelle muulle hyvälle ja kauniille.

"Taloudellinen laskelmointi ei kaikonnut minnekään, kun ihmiset alkoivat itse valita oman puolisonsa sen sijaan että olisivat jättäneet asian vanhempien huoleksi. Yhtä paljon merkitystä sillä on kuin ennenkin. Luulotellusta vapaudesta huolimatta useimmat ottavat  huomattavasti  itsensä kaltaisen kumppanin, oli  kyse sitten  taloudellisesta asemasta,  sosiaaliluokasta tai  rodusta. Me siis valitsemme "soveliaan" puolison ja punnitsemme tarkkaan hänen ominaisuutensa; kumpikin osapuoli harkitsee, kuinka hyvin itse pärjäisi avoimilla markkinoilla ja mikä niillä olisi oma ja kumppanin vaihtoarvo. (Vaihtoarvoon sisältyy tietysti myös ulkonäkö. Katselkaapa tarkkaan lehtien kihlausilmoitusten valokuvia - sosiaalipsykologit ovat jo katsoneet ja tehneet omat päätelmänsä - niin huomaatte, että lähes jokainen pariskunta on keskenään suunnilleen yhtä hyvän näköinen). Kun romanttinen pintasilaus on raaputettu pois, paljastumme raaoiksi realisteiksi, joilla on taskussaan laskimet, harpit ja suurennuslasit."

Kiitos tuonkin illuusion puhkaisusta, Laura! Olet nainen makuumme!

Edellisestä aiheesta Laura Kipnis jatkaa vielä sosiologi Eva Iluoziin viitaten, että ero modernin rakkauden ja aikaisemman käytännön välillä on vain siinä, että taloudelliset näkökohdat on sisäistetty. Ihmiset rakastuvat "vapaaehtoisesti" kumppaneihin, jotka samalla ikään kuin sattumalta ovat vieläpä oivallisia sijoituksia! - Tähän voidaan lisätä taloudellisten näkökohtien "sisäistämisen" olevan jo niin täydellistä, että esimerkiksi lukemattomat vaimot aidosti järkyttyvät ja loukkaantuvat jos heille vaikkapa numeroiden avulla osoitetaan heidän itse asiassa olevan maksullisen rakkauden harjoittajia. Onpa koko näkökulman esilletuominen useimmiten "törkeää", olivatpa faktat sitten mitkä hyvänsä. - Eikä tästä ole montaakaan viikkoa, kun eräskin vanha tuttava, nainen, käveli kadulla vastaan. Oli shoppailemassa. Aikaa riitti, koska oli joutunut pois työelämästä. Kyselyyn, millä ihmeellä hän sitten elää, pelkällä peruspäivärahallako, tuli kipakka vastaus: "Jukka auttaa! Onhan se LUONNOLLISTA, kun kerran saman katon alla asutaan!" Niinpä niin...

Laura Kipnis siirtyy käsittelemään parisuhteen etuja ja haittoja. Hän keräsi tutkimuksessaan vastauksia kysymykseen "Mitä ei voi tehdä, kun on parisuhteessa".

Seksuaalisuuteen liittyvät kiellot parisuhteessa ovat niin tavanomaisia, ettei > niitä ole syytä edes erikseen mainita. Tosin henkilöt itse käyttävät mieluummin semmoisia termejä kuin "kompromissi", "juttuun tuleminen", "joustaminen" tai "sovittelu" - yhtä kaikki.

Kieltolistasta tuli pitkä, kymmenen sivua. Esimerkkejä: "Ei voi ottaa astioita käyttöön koneesta tyhjentämättä sitä samalla kokonaan. Ei voi jättää kylpyhuoneen ovea auki, koska se on tahditonta. Ei voi vastata parhaan ystävänsä soittoon illalla kymmenen jälkeen. Ei voi salata mitään, ei raha-asioissa eikä muutenkaan. Ei voi sanoa suoraan, mitä ajattelee kumppanin perheestä. Ei voi arvostella kumppania muille. Ei voi arvostella puolison ajo-, merkinanto- tai kaistanvaihtotapoja. Jne. Jne. Jne.

Selvää on, että sanan "vapaus" voi tässä yhteydessä unohtaa.

Entä parisuhteen edut?

Toki niitäkin on: Toveruus (parhaassa tapauksessa), jaetut asuinkustannukset, yhteinen vastuu lapsista, rauhallinen arki, joskus ehkä seksiäkin, ainakin aluksi...

Kirjan sanoma: Rakkaudella on meihin valta, se on nykyajan Uskonto, ja parisuhde on sen kurinpitoyksikkö: rautainen pölyhuisku samettihansikkaassa.

Modernin minuuden psykologinen tunnusmerkki: Olemme tyhjiä ilman rakkautta, ja rakkauden menettämisen uhka painostaa kaikkein riippumattomimmatkin luonteet mukautumaan. - Niin, tuo Kipnisin ilmaisu "kaikkein riippumattomimmatkin luonteet" panee ajattelemaan. Kuinka moni Ihmiskunnan Suurista Ajattelijoista oli naimisissa?

Laura Kipnis osoittautuu olevan varsin illuusioton nainen myös prostituutiokysymyksessä. Kirjasta löytyy Sigmund Freudia aikanaan huvittanut vitsi, joka kiteyttää asian: "Vaimo on kuin sateenvarjo - ennemmin tai myöhemmin sitä kuitenkin ottaa vuokra- ajurin."

Selitys: Miehet avioituvat välttyäkseen välttämättömyydeltä ja houkutukselta käydä maksullisissa. Avioliiton tarjoamat seksinautinnot on kuitenkin nopeasti käyty läpi. Ja eikun takaisin baanalle! Maksoi mitä maksoi... Ja kyllähän se maksaakin, eritoten silloin, kun vaimo/perhe on jo olemassa. Silloinhan maksullisesta lemmestä koituu TUPLAkustannukset...

Vaikka kirja on tyyliltään kepeähkö, ja ironiaa viljellään runsaasti, lukijalle käy selväksi, että kirjoittaja on todella syvällisesti ajatellut ja tutkinut parisuhde/avioliittoinstituution roolia yhteiskunnassa.

Mojova on esimerkiksi Kipnisin analyysi aviorikoksesta: "Kun kerran parisuhde nyt kuitenkin on yhteiskunnan virallisesti hyväksymä läheisyydentunteen, omaisuuden hoidon, lastenhuollon ja libidon yleisvarasto, silloin aviorikos on kunnallinen ongelmajätelaitos yhteiselämän tuottamaa myrkyllistä riita- ja murhejätettä varten." - Myrkyllistä, toden totta, ja joku voisi sanoa, että myrkyllinen on myös kirjoittajan kieli!

Kirjasta löytyy niin ikään lyhyt katsaus Amerikassa 1800-luvulla esiintyneeseen keskusteluun vaihtoehtoisista perhemuodoista ja tuonaikaisiin utopistisiin kokeiluihin (jotka saivat sitten lyhyen jatkumonsa 1960-luvun hippiliikkeessä). Varhainen englantilainen radikaali William Godwin: "On järjetöntä odottaa kahden ihmisyksilön taipumusten ja toiveiden pitkällä aikavälillä pysyvän täysin samoina. Jos heidät velvoitetaan edelleen toimimaan ja elämään yhdessä, se on sama kuin alistaisi heidät väistämättömään toivottomuuteen, riitelyyn ja murheeseen."

Kipnis jatkaa armotonta parisuhteiden taloudellista laskelmointia koskevaa pilkkaansa: "Mitä perhe-elämään tulee, jokainen onnettomassa parisuhteessa elävä tekee kuutamokeikkaa tilintarkastajana; hän on kustannus-hyötylaskennan asiantuntija, joka oman yksityisen kaavansa avulla kykenee arvioimaan huonoja tunnekauppoja - niiden vaihtoarvoa, riskejä, jo tehtyjä sijoituksia ja tulevia tuottoja. Kun nykyinen paha olo jaetaan sillä, miten omaisuuden osituksessa tulisi käymään, ja kerrotaan summa jollakin henkilökohtaisella vaihtuvalla muuttujalla - syyllisyydellä, tuntemattoman tulevaisuuden pelolla, huolella siitä kuinka asian voi selittää lapsille jos lapsia on (jollei ole, sukulaisille ja ystäville) - tulokseksi saadaan surkeusosamäärä: tarkka luku joka kertoo, paljonko emotionaalista kuolonkankeutta kukin turvallisuudentunteensa vastineeksi pystyy sietämään". - Herkullista, ja niin totta!

Tästä teemasta kirjoittaja on kehittänyt aivan oman käsitteensäkin: "Tunne-elämän kaupanhieronta". Eipä ole juuri muualla tullut vastaankaan tuo ilmaus - "tunteidenhan" pitäisi vallitsevan käsityksen mukaan olla jotakin Hienoa ja Pyhää, taloudellisen laskelmoinnin ulkopuolella. Uskokoon ken haluaa...

"Omaisuuden ositus" -käsitettä opuksessa sivutaan muutamaan otteeseen, muttei kovin syvällisesti. Ehkä kirjoittaja on arvioinut käsitteen menevän osittain tämän kirjan aihepiirin ohi. Kenties oman "maksullinen rakkaus" -teemansa alle - kaikkihan tiedämme, miten avioerotilanteessa omaisuuden kanssa tuppaa käymään, ja kenelle lankeaa maksuMIEHEN rooli.

Kirjassa on laajat selostukset eräistä viimeaikaisista Pohjois-Amerikan uskottomuusskandaaleista, muistakin kuin meillekin asti kantautuneesta Clinton- Lewinsky -kohusta.

Vieläkö joku jaksaa väittää, että avioliitto/"aviorikos"–kysymykset olisivat "yksityisasioita"?

Suomessahan nuhteeton, raitis pääministeri Matti Vanhanen ajautui seksikohuun kesällä 2005. "Kaarina" kertoi skandaalilehdistössä mm. yhteisistä hotelliöistä ja pääministerin myös "raiskanneen hänet henkisesti". Seuranneissa presidentinvaaleissa kyseisen poliitikon ja hänen puolueensa suosio romahti, johtuen sanojen ja tekojen ristiriidasta ja skandaalin johdonmukaisesta peittelystä. Presidentinvaalitenteissä oli ällistyttävää nähdä pääministerin, valtakunnan vaikutusvaltaisimman poliitikon, loppuun asti jänkäävän ettei kommentoi yksityiselämäänsä - vaikka oli kohun keskellä antanut "tiedotteen", että häntä "painostettiin" yksityisasioissaan ja oli saanut "erikoisen tarjouksen". Vanhasen "tiedote" herättikin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: Kiristettiinkö pääministeriä? Mikäli henkilö valittaisiin Tasavallan Presidentiksi, voidaanko olettaa "painostuksen" jatkuvan? - Juuri Vanhasen tapauksessahan ristiriita toisaalta "perhearvojen" puolustamisen ja toisaalta oman avioeron ja seksiskandaalin välillä oli kaikkein irvokkain. "Painostuksen" luonne jäi hämärän peittoon. Äänestäjät tekivät tapauksesta kuitenkin omat johtopäätöksensä. Poliittisten tarkkailijoiden mielestä kyseisen poliitikon lähtölaskenta alkoikin samalla. - Se siitä "yksityiselämästä" siltä osin.

Mutta tässäkin asiassa Laura Kipnis jatkaa johdonmukaisen pilkallista linjaansa. Hän kysyy, eikä toisaalta ole myös herkullista, että yksi toisensa jälkeen nk. "yhteiskunnan peruspilarit" yllätetään housut kintuissa puolustuspuheita soperrellen? Ja pakkohan on myöntää, että onhan se - ilmaista hupia meille taviksille, joiden ei tarvitse Eliitin tavoin luoda niin valtaisaa tekopyhyyden sädekehää ympärillemme. Eiköhän sensaatiolehtien alati kasvava suosio selitykin juuri tällä. Rahvaan vahingonilolla ei ole rajoja, kun joku Johtaja tai Julkkis taas seuraavaksi häpäistään - sillä nimenomaan julkisesta häpäisyrituaalistahan on kyse.

Historiallisesta perspektiivistä kirjoittaja toteaa, että Amerikassa maan itsenäisyyden kahtena ensimmäisenä vuosisatana saatettiin lähinnä satunnaisesti naureskella jonkun poliitikon yksityiselämälle tai rakastajattarelle - siinä kaikki. Vuosituhannen vaihteessa taas melkeinpä ainoa keskustelunarvoinen poliittinen kysymys oli juuri ehdokkaan yksityiselämä. Jopa perinteisesti poliitikkojen yksityiselämät rauhaan jättänyt ranskalainen kulttuuri oli menossa samaan suuntaan. Suomessa Matti Vanhanen -keissi vaikutti presidentinvaalien asetelmiin ratkaisevalla tavalla.

Kirjassa tuodaan esille näkemys skandaalien hyödystä yhteiskunnalle: Ne herättävät sellaisen yhteiskunnallisen keskustelun, jota muuten ei käytäisi. Kipnis käyttää termiä "skandaaliteollisuus", joka pyrkii "paljastamaan sen, minkä jokainen jo tietää". Ohje poliitikoille: "Varo skandaalikoneistoa, joka kiihkeästi yrittää saada sinut kiinni piristämästä oman elämäsi yksitoikkoisuutta ja kaappaamasta itsellesi lyhyttä onnenhetkeä, ja mitä korkeampi on sijaintisi kansakunnan sosiaalisilla tikkailla - siis mitä esikuvallisempi olet (tavalliset ihmiset eivät yleensä ole esikuvallisia), sitä varovaisempi sinun kannattaa olla. - Niin, eläköön taviksius! Toki noita julkisesti häväistyjä poliitikkoja ja julkkiksia joskus käy sääliksikin, mutta itsepä ovat asemiinsa pyrkineet. Rahallinen korvaus on heillä hyvä, ja valheella ON lyhyet jäljet. Clintonin tapaus siitä malliesimerkki. Epäselväksi jää sekin, että mistä niitä tarpeeksi "nuhteettomia" poliitikkoja jatkossa löytyy - jos mistään? Tai jos löytyisikin - haluammeko todella HEIDÄN "edustavan" itseämme, me syntisäkit?

Kirjoittajalla on varsin realistinen näkemys myös tuloerojen valtaisasta kasvusta nykyisessä yhteiskunnassa, olipa kyse sitten USA:sta tai Suomesta. Teksti tuo mieleen psykohistorioitsija Juha Siltalan "Työelämän kurjistumisen historian". Niin, "Rakkautta" ja Turhan Krääsän Markkinoita todella tarvitaan pitämään vaihetyötä puurtavat massat aloillaan!

Avioliitto perustuu uskollisuuden lupaukselle ja uskollisuutta kansalaisilta edellytetään myös valtiovaltaa kohtaan. Kipnis kehottaa olemaan antamatta tunteilun sumentaa sitä tosiseikkaa, että avioliitto on ja on aina ollut taloudellinen instituutio. Nykyään "yksiavioisuutta" (siis yhdelle kerrallaan!) vaaditaan ylläpitämään yhteiskunnallista vakautta ja "valtiollisia rakenteita".

Kipnis ihmettelee kirjassaan myös sitä outoa tilannetta, että perinteisesti kaikkein perhe- ja avioliittovastaisin kansanryhmä, homot, yllättäen ovatkin tätä nykyä kiivaimmin vaatimassa parisuhteittensa rekisteröintiä ja erilaisia perhe- ja perintö-oikeudellisia muutoksia edukseen. Paradoksaalista, tosiaan!

Niin kuin sekin, että gay-kansan astuttua ulos kapeistaan onkin tilanne vaikkapa Suomessa nyt se, että "varjojen" puolella asustelee se ryhmä, joka parisuhde- ja avioliittoinstituutiosta kaikkein johdonmukaisimmat johtopäätöksensä on tehnyt: Seksin ostajat, joita ajetaan maan rakoon samalla vimmalla, kuin seksuaalisia vähemmistöjä aikaisemmin!

Kaiken kaikkiaan tärkeä kirja.

Mikäli joku opuksen lukenut vielä haluaa naimisiin/puolustaa avioliittoinstituutiota, ei voi kuin ihmetellä.

Mutta juuri niinhän se käytännössä menee.

Viime vuonna erään naistenlehden nuori toimittajatyttö arvio kirjan tyyliin: Joo joo, tuo on kaikki totta... Mutta silti... Haluan parisuhteen! Ja lapsia! Ja naimisiin!"

Onnea vaan yritykselle! Sinua on varoitettu! Turha tulla sitten muutaman vuoden päästä kitisemään, kun ei se avioliittosi niin auvoinen ollutkaan!

Mikäli homo sapiens -merkkistä lajia asustelee tällä planeetalla sanokaamme vielä viidensadan vuoden kuluttua, miten he suhtautuvat muinaiseen ilmiöön nimeltä avioliitto? Kertovatko opettajat lapsille asiasta samaan sävyyn kuin 1950 -luvun Suomessa kansakoulussa pimeimmän Afrikan hottentoteista? Mikä on reaktio? Nauru? Inhon puistatukset? Täydellinen epäuskoisuus?

Mutta sillä välin...

Kaikkien maiden salarakkaat, yhtykää!

Herra, vapauta meidät "Rakkaudesta"!

Aamen.

(HELMIKUU 2006)