| ARVOSTELUSSA ELOKUVA THE DREAMERS - UNEKSIJAT |  |
|||
|
Ennakkotietojen mukaan maineikkaan Bernardo Bertoluccin uutuudessa on kyse Pariisin toukokuusta 1968. Amerikkalainen leffahullu opiskelija tutustuu elokuva-arkistossa ranskalaisiin kaksosiin (ei identtisiin), Theoon ja Isabelliin. Tapahtumat keskittyvät isoon pariisilaisasuntoon tuon Euroopan "Hullun Vuoden" keväisinä viikkoina... Luvassa kosolti uusvasemmistolaista aikalaiskuvaa ja tietenkin kiintoisaa, kipeähköä seksiä... Tämä on nähtävä! Ja onhan hyvä muistaa, että nuo toukokuun opiskelijalevottomuudet Ranskassa saivat alkunsa juuri Pariisin cinemateekin johtajan Henri Langloisin erottamishankkeesta. Siitä homma sitten eskaloitui niin, että koko Ranska vapisi liitoksissaan. Ja vaikutukset ulottuivat jopa Suomeen asti. Bertolucci on ohjaaja, joka on ällistyttävän pitkään kyennyt nauttimaan jonkinlaisesta kulttimaineesta, kohuleffan "Viimeinen Tango Pariisissa" ansiosta, etupäässä. Hänen uraansa ajatellessa muistuupi mieleen pari ihan kelvollistakin filkkaa: Alussa "Fasisti", käypä stoori Mussolinin Italian loppuvaiheista, joka pätkä tosin viime metreillään meni käsittämättömäksi sekoiluksi. Ohjaajan ote ei jaksanut pitää loppuun asti. Sitten "1900" oli ihan katsottavaa kamaa. Mutta siitäkin on yli neljännesvuosisata. Viime vuosina onkin tuutista tullut floppia flopin perään. Kumma juttu sinänsä, miten elokuva-alalla näkyy olevan mahdollista ylläpitää pitkää, vuosikymmenienkin pituista uraa ratsastamalla vanhoilla menestyksillä. Ajateltakoon vaikkapa Suomessa jotakin Rauni Molbergia, jonka viimeiset pätkät, eritoten "Ystävät, Toverit" -kalkkuna, olivat jo aivan kammottavia suolloksia. Mutta rahoitus tuntui järjestyvän vuodesta toiseen, ja kutsu Narrigallerian bileisiin aina joulukuun kuudentena oli vuosia itsestäänselvyys... Taitaa olla aika pitkälti markkinointia, tuo elokuva-ohjaajan homma. Ja toiset ovat näköjään siinä ilmiömäisen taitavia, olipa varsinainen tuote millaista paskaa hyvänsä. "Viimeinen Tango Pariisissahan" oli aikoinaan jonkinmoinen sensaatio. Kun sen nyt vuosien päästä käy uudestaan katsomassa, huomaa kuitenkin, että kestävintä siinä elokuvassa on argentiinalaisen saxofonistin Gato Barbierin musa. Leffa sinänsä jäi aikansa lapseksi, edes Brandon Marlonin suoritus ei sitä pelasta. Sääli muuten Marlonia, kuulemma elokuvaa kuvattaessa oli niin kylmä, että hänellä pikkuveli käpristyi avanto-uinti -kondikseen kuvauksissa... Näyttele siinä sitten Suurta Rakastajaa! Tämä Bertoluccin uutuus osoittautuu saliin avoimin mielin astuneelle katsojalle varsin pian tekotaiteelliseksi potaskaksi. "Juoni" ei kanna. Näytelijät kökköjä. Harrastelijateatteritasoa. Jostakin on pääosaan, amerikkalaiseksi Pariisissa, löytynyt - jos mahdollista - Leonardo DiCapriotakin nössömpi "sankari". Trion seksisekoilua isossa pariisilaislukaalissa. Tyylilaji jää arvoitukseksi, ellei sitten kyseessä ole tahaton komiikka. Ainakin upeassa Forum -teatterissa (vanha kunnon Capitol!) parvekkeella parikymppinen tyttöporukka pulisi ja hihitteli läpi leffan. Heidän riemunsa yltyi rajattomaksi panokohtauksessa, jossa jenkkipojan valkean perseen täplittävät punaiset finnit täyttivät valkokankaan... Tuskin Maestro Bertolucci tätä aivan näin oli kuitenkaan tarkoittanut otettavaksi. Kuriositeettina filkassa vilahtaa vanha tuttumme jo 50-luvulta, Truffautin luottonäytelijä Jean-Pierre Leaud. Hänethän muistamme jo lapsena "400 kepposesta" ja monista muista Truffautin pätkistä, jotka aikanaan tuntuivat merkittäviltä. Vuodet eivät ole olleet hänelle armollisia, kuten eivät Truffautin tuotannollekaan. Olisi ollut parempi olla näkemättä Leaudia enää. Toisaalta, tämä entinen lapsitähti ei kai sitten muutakaan ammattia ole keksinyt. Sääli vaan, että muistikuvat hänestä tulevat samalla vedetyksi lokaan. Positiivista tässä Bertoluccin tekeleessä olisi ollut musa, jos sitä olisi edes saanut kunnolla kuulla. Doorsia, Henrixia, Dylania - aina muutama tahti kutakin, ikäänkuin näytteeksi, ja sitten feidaus vege. Kiitti vaan! Siitä, että katsoja ylipäätään pysyy hereillä, on kiittäminen pääasiassa naispääosanesittäjän Eva Greenin munkkeja. Kerrassaan valioluokkaa! Kaunista, kaunista, kaunista! Niitä kyllä sitten esitelläänkin koko rahan edestä, mikä ei tunnu olevan tytsyllemme lainkaan vastenmielinen tehtävä. Mikäs siinä, antaa palaa vaan, ennenkuin painovoima vääjämättömästi tekee tehtävänsä. Mutta, tosiaankin, sama teema toistui jo "Viimeisessä
Tangossa". Maria Sneiderillahan oli tuohon aikaan varsin näyttävä
etuvarustus. No, tulipahan selväksi: Klassisessa jaottelussa
"Tissimiehet versus Pyllymiehet" arvon Mestari Bernardomme
on selkeästi valinnut puolensa. Ei jäänyt epäselväksi.
Ja hyvähän se on, että tästäkin leffasta
löytyy edes joku täky. (ELOKUU 2004) |
||||
| << Leffa-arvostelujen etusivulle | Seuraava leffa >> | |||
