Suomen Tasavallan (Republiken Finland) Itsenäisyyspäivä, joulukuun kuudes, 2006.

Kyseisen maan pääkaupungissa Helsingissä (Helsingfors) sataa kylmää vettä niskaan. Kuten on satanut jo viikkoja. Tulee metereologien mukaan satamaankin vielä jonnekin tammikuulle asti.

Pimeää, synkkää, lohdutonta.

Ei ole Valkoinen Kaupunki. Enää.

On Musta Kaupunki. Nyt.

Ennen oli toisin.

Lapsuudessa, 60-luvulla, kun lumilinna Munkkivuoressa saatiin rakennettua marraskuussa, oli se pystyssä vielä maaliskuussa.

No, nyt tuli vähän liioiteltua.

Asia lienee kuitenkin tullut selväksi. Sehän on liioittelun, "hyperbolan", tarkoituskin...

Yhtään liioiteltua sen sijaan ei ole todeta, että ilmastonmuutos on täällä. Tänään, tässä ja nyt. Pakkohan tämä on alkaa vähitellen uskoa. Hitaimmankin.

Tai sitten asia ei olekaan niin. Kaikki mahtuukin nk. "yleiseen vaihteluväliin", kuten eräs tiedemies telkussa todisti. Puhe kasvihuoneilmiöstä onkin kuulemma pelkkää huuhaata... Mene, tiedä...

Niin tai näin, elokuviin - kotimaisiin sellaisiin.

Linnassa Herrat juhlii, ja Rouvat. Huomenna sitten lööpit raportoivat pahimmat mokat... NarriGallerian Bileet. Nykyään kaikki haluavat kilvan mielistellä Valtiota. Popparit ja muut "artistit" bilettävät sulassa sovussa elinkeinoelämän ja valtiovallan edustajien kanssa. Juicen leskikin männä viikolla ilmaisi tuohtumuksensa, kun ei valtiovallalta tullut tarpeeksi surunvalitteluja renkutus-"taiteilija" Leskisen poismenon johdosta... Voi herran tähden sentään!

Ennen oli toisin... Mutta ei siitä sen enempää.

Stadin leffateattereiden roskan joukosta on vaikeaa löytää mitään katseen kestävää. Ne muutamat on tullut jo tsekattuakin. Sofia Coppolan "Marie Antoinette" oli laatukamaa! Paljon pinkkejä värejä, teini- pissiksiyttä, nuorisomusaa... - ainoastaan Jenkit voivat tuoda noin freesin vinkkelin Euroopan Historiaan! Ei ihme, että fransmannit buuasivat Sofian uutuudelle Cannesissa.

Aku Louhimiehen "Valkoinen kaupunki" edustaa toista ääripäätä. Ohjaaja lienee jonkin sortin intellektuelli. Proggis on tuottajan, Markus Selinin ja kumppaneiden Solar Filmin sortimentissa poikkeus kaiken "Seiskan keskiverto-lukija" - kohderyhmälle väsätyn teiniviihteen keskellä. Ovela bisnes -veto pojilta. Voipi sitten perustella, että "teemme muutakin kun skeidaa...".

Loistavaa bisnes -tajua tämäkin, että raina on kierrätys -matskua. Alunperin osa "Irtiottoja" - tv-sarjaa. Irrotettu omaksi stoorikseen. Ei kuvattu filmille, vaan suoraan digille. Halvalla, ilmeisesti käsivaralta. Jälki siksi suttuista, ei mitenkään leffateatteri -standardin mukaista.

Piletin hinta silti 11 egeä! Nerokasta bisnes -älyä! Rahastaa samalla tuotteella eri formaateissa. Varmaankin mukavat tuet Elokuvasäätiötäkin ovat plakkarissa.

Synkeä stadilainen sielunmaisema. Taksikuski Vellu Lehtosen kujanjuoksu. Harmaata, sateista, kylmää, kovaa Helsinkiä.

Elokuvalliset viittaukset Scorsesen "Taksikuskiin" ovat ilmeiset, niitä ei edes yritetä peitellä. Mitäpä se kannattaisikaan.

Vellullakin on vihreä U.S. Armyn M65 - rotsi niskassaan.

Hänkin näkee pirssinsä fönäristä yövuorossa Pelkkä Paskaa - aivan kuten Robert De Niron "Travis Bickle" -hahmo ( "Talkin' to me?" ) aikoinaan "Taksikuskissa".

Densoja, huoria, narkkareita, dokuja, dorkia - koko paletti.

"Joskus tekis mieli vetää turpaan koko porukkaa - voi kunpa äkkiä saitais Lumi maahan ja peittäis kaiken tän paskan!"

Pääosassa Janne Virtanen ja Nelkun säätyttönä tutuksi tullut Susanna Anteroinen.

Rankkaa sosiodraamaa 2000 -luvun suomalaisesta perhe -helvetistä, eritoten miehen roolista siinä.

Sivuosissa vilahtelee noita Suomi -filmien vakionaamareita Juha Veijosesta alkaen. Veijonen piirtääkin nasevan kuvan Vellun nilkkimäisestä, kyttäävästä naapurista Kontulan ghetossa.

Vanha kunnon 60 -luvun protestilaulajamme Matti "Fredi" Siitonen on mukana. Samoin hänen Anna-Riikka -tyttärensä vosun roolissa.

Joku sanoi - aivan oikein - että tämä raina tulee jäämään elämään dokkarina ajastaan aivan kuten legendaarinen Mikko Niskas -vainaan "Kahdeksan Surmanluotia" omasta epookistaan, 70 -luvun alun Suomen syrjäseuduilta. Kun pienviljelijä Tauno Pasanen Lievestuoreelta, vai oliko se Pihtiputtaalta, räiski muutaman sinitakin hengiltä.

Sehän se on Suomalaisen Miehen viimeinen pakopaikka: Väkivalta. Henkirikos.

Valkoisen Kaupungin nykypäivän kalliolaista perhe -helvettiä:

Päähenkilö Vellu on peruskiltti, perusrehellinen Suomi-Poika. Harrastuksena lintujen bongailu.

Kova tekemään töitä. Rakastaa lapsiaan. Muijaansakin, kaikesta huolimatta...

Eihän siitä Suuresta Rakkaudesta kolmen kersan ja kaikkien noiden vuosien jälkeen voi paljoakaan olla jäljellä. Mutta silti.

Kun oikeustiedettä opiskeleva vaimo palaa kahden kuukauden "opintomatkalta" Ranskasta, alkaa alamäki.

Vaikeudet kasaantuvat.

Tarina on yhtä Vellun epäonnistumisten ja nöyryytysten sarjaa.

"Parisuhde" kivillä.

Taloudelliset vaikeudet.

Fudut duunista.

Kaikki mikä voi mennä pieleen, myöskin menee.

Eron jälkeen on osoitteena kalustamaton vuokrayksiö - Kontulasta! Pimeä sellainen, sillä sähköt on "sattuneesta syystä" pantu poikki. Kuten muuten puhelinkin.

Rakkaus lapsiin - kolmeen sellaiseen - on jäljellä, ja vahva. Skidien kanssa Vellu lepertelee mielikseen. Vaimokkeelta tuleekin sitten lähinä repliikkejä tyyliin "Maksoit sä vittu sen sähkölaskun?".

Ikävä vaan, että lasten suhteen akka heittäytyy hankalaksi. Samoin kuin sosiaaliviranomaisetkin.

Tarjolla olis lasten kanssa "joka toinen viikonloppu ja pari viikkoa kesällä". Siis nk. "viikonloppu -isyys", josta Jamppa Tuominenkin jo aikoinaan lauleskeli. Tasapuolista, eikö?

Kaikkialta hoetaan tuota Mantraa: "Lasten etu! Lasten etu!".

Kumma kyllä, tässä stoorissa sosiaalitantta on miespuolinen. Reaalitodellisuudessahan ne ovat ämmiä. Nähtävästi leffan tekijätiimi on halunnut välttää syytökset "stereotypioista". Ihan turhaan. Tosi läpinäkyvä vedätys.

Lehtosen Vellu viihteellä: Lähiökuppila, muutama kossu-patteri, naapuripöydän mimmi, eikun jutustelemaan.

Perkele! Se olikin vosu! Hintapyyntö 200 egeä! Tosin lupaili anaalia samaan hitaan, ja oli valmis tinkimäänkin, mut silti...

Seuraa suomalaisen väkivallan peruskuvio: Silmitön, muistamattomassa tilassa tehty verityö. Siis peruskiltiltä jätkältä.

Kakkuahan siitä seuraa, ja pitkää sellaista.

Hieman töksähtävältä tuntuu, kun Vellu näytetään sellissä lukemassa Dostojevskin "Rikosta ja rangaistusta". Tuo kirjavalinta ei istu päähenkilömme tyyppiin. Tässä on ohjaaja yrittänyt fiksuilla vähän liikaa.

Muijakin suvaitsee tulla linnaan kylään. Tapaaminen "perhe -huoneessa": Lehtosen Vellu toteaa ei -saaneensa yli vuoteen. Emäntä melkein on antaiksen, mutta... ei silti... Kuitenkin käsihoito Vellun sitä niin kovasti vongatessa: "Ota se käteen, pliis.." No joo, sillä edellytyksellä, että Vellu vannoo olla koskaan kertomatta kenellekään mitä puolisoiden välillä huoneessa tapahtui!

Miksi hemmetissä muija oli noinkin suosiollinen?

Tietenkin siksi, että hänellä on asiaakin: "Me lähdetään lasten ja Jeanin kanssa Ranskaan, eikä koskaan palata!".

"Kenen hemmetin Jeanin?".

"Mä tapasin sen Ranskassa. Se asuu meillä!".

"Aha. Kiitti vaan!".

Kaikki siis menee: Työpaikka, skidit, talous... "Tulopuolelle" kirjataan rikosrekisteri.

Merkillepantavaa on, että läpi tarinan katsoja - ainakin miespuolinen - symppaa rikoksentekijää, Vellua. Hän on uhri.

Mitenkään väheksymättä väkivaltaisen lopun saaneen Juha Veijosen esittämän kontulalaisnaapurin uhriuttakaan.

Sitäpaitsi ei Veijoselle oikeasti kuinkaan käynyt. Bongasimme miehen Jyväskylässä Sokos Hotel Alexandran aamiaispöydässä sunnuntaina, 10. joulukuuta klo 10:13. Kaveri oli kondiksessa. Tuossahan tuo äyskäröi jugurttia lautaselle kaikkein muiden tavoin.

Jätämme elokuvan lopussa vapautuvan Vellu Lehtosen omaisuus muovikassissa vankilan portille. Elämä edessä?

Kyllähän tämä on vastenmielinen pätkä, erittäin raskasta katsottavaa. Sosiaalipornoa. Varsinainen painajainen. Jossakin vaiheessa tulee kuitenkin ajatelleeksi että Hei! Täähän on tärkeä raina! Just noinhan se menee, suomalaiselle miehelle.

Jonkun varttuneemman "selviytyjä" -hemmon pitäisi vaikka kouluissa näyttää tämä elokuva.

Pikkukundeille pitäisi selvittää, että tässä on teidän yksi varsin todennäköinen kohtalonne, jos/kun sinisilmäisesti alatte naisten kanssa värkkäämään.

"Suhde" naisen kanssa on väliaikainen, "huuma" menee nopeasti ohi, mutta juridiset ja taloudelliset seuraamukset ovat hartioillanne koko loppuelämänne ajan. Ette voi voittaa! Teitä ei pelasta mikään!

Ja muistakaa, skloddit, älkää ikinä luottako naisiin! Kaikkein vähiten siinä vaiheessa, kun pillu ns. nousee päähän, ja olette käytännössä puolustuskyvyttömässä tilassa. - Kuinkakohan kauan muuten tällaista sanomaa toitottava opettaja pysyisi virassaan?;)

Lainsäädäntö KOKONAISUUDESSAAN on naisen puolella.

Avioliittoinstituution juridiset pykälät ja ja lasten elatusvelvollisuus - näiden elämän suurten kohtalonkysymysten selvittäminen nuorille miehille on käytännössä täysin retuperällä koko kasvatus/koulutusjärjestelmässä.

Koko kuvio on naisten käsissä, ja perustuu tälle parisuhteen ja "tasa-arvon" ideaalille, jota todellisuudessa ei ole olemassakaan.

Elämän realiteetit pitää miesten opiskella itse, ja useimmiten kaikkein raskaimman kautta. Yleensä peruuttamattomat mokat on jo tehty, ennen kuin niitä edes tajuaa. Sitten ovatkin naisjuristit vastassa. Lehtosen Vellulla jopa lastensa äitinä.

Tämmöisissä mietteissä astumme ulos Tennispalatsin salista.

Joulukuinen yö Stadissa on vetinen. Kylmä vihuri puhaltaa Suomenlahdelta. Kampin massiivisten ostoshelvettien seinänviertä hiippailee muutama kulkija hartiat kyyryssä ja kaulukset pystyssä.

Musta Kaupunki.

Parin kilsan päässä Tasavallan Eliitti bailaa edelleenkin.

Juhlia emännöi nyt jo toista kauttaan virassa Tasavallan Rouva Presidentti. Yksi kausi ei hänelle riittänyt, änkesi väkisin toiselle. Ikääkin alkaa jo kertyä, mutta nähtävästi Tarja Halonen katsoi, että annettavaa vielä löytyy. Ja kuinkas ollakaan: Suomen Tasavallan (Republiken Finland) presidentti on nainen - ja juristi.

Tavallaan hyvä, ei jää mitään epäselväksi. Naisten ja erityisesti naisjuristien hallitsema yhteiskunta. Piste.

Kalliolainen taksikuski Veli-Matti Lehtonenkin - yksi tuhansista veljistä samassa tilanteessa - sen tässä stoorissa oppii, mutta valitettavasti kaikkein raskaimman kautta, hänkin.

(OULU, JOULUKUU 2006)