Voiko näin huonoa kirjaa olla olemassakaan? Näin kehnoa "kirjailijaa"?

Ehdottomasti yksi surkeimmista ikinä lukemistani tekeleistä. Suoraan sanottuna: Täyttä paskaa!

Veijo Meren pökäle sattui silmiin jossakin hotellissa vapaasti lainattavien kirjojen hyllyssä. Tuli napattua mukaan, ajatuksella että tsekataan tuo, josko vanhat mielikuvat siitä, että Meri olisi jonkinlainen kotimaisen lyhyen proosan taitaja, pitäisivät paikkansa. Hänellähän on ainakin joskus ollut "Maine". Nimimies. Mietin, että kenties häneltä voisi oppia jotakin.

Lapsuudenkodissa oli Veijo Mereltä kai koko tuotanto kirjahyllyssä. 1950- ja 60 -luvuilla häntä pidettiin ilmeisesti jonkinlaisena suomalaisen "modernismin" kärkihahmona.

Kyse lienee jonkinlaisesta rohvessoorista. Taiteilija-sellaisesta. On annettu kuva, että henkilö olisi suomalaisten nykykirjailijoiden ehdotonta eliittiä, olisi ollut jo vuosikymmeniä.

Itsenäisyyspäivän NarriGallerian vakiokamaa. Kosmoksen kantajengiä. Muistan itsekin jostain 70/80 -lukujen vaihteesta, kun joskus Kosmoksessa kävin, kyseisen kirjailijan pitäneen hoviaan loosissa... Kuuluva-ääninen esitelmöinti kantautui läpi salin.

Tämä näkyy olevan toinen painos. Oho! Hyvin on mennyt aikoinaan kaupaksi. Tai kenties parempaakaan ei tuolloin ollut tarjolla?

Sitten tekstiin.

Voi hyvä tavaton mitä jorinaa. Eihän tässä tapahdu mitään!

Muutaman sivun jaksaa lukea avoimin mielin, pohjalta "antakaamme kirjailijan ensin näyttää kykynsä, ennen kuin teemme mitään johtopäätöksiä". Reilu peli!

Mutta jo sivulta yhdeksän alkaen on avomielisenkin lukija pakko todeta, etteihän tästä tule yhtikäs mittään!:

"Menin vessaan ja istuin kannelle ja kuuntelin talon ääniä. Annikki puhui seinän takana äidilleen: Äiti, missä se on? - Siellä takana, sen äiti sanoi. Veljeni avasi vessan oven ja paiskasi kumipallon sisälle pomppimaan ja sulki oven kiireesti, ettei se pompannut pois, ja sammutti valon. Katkaisin oli ulkopuolella. Karjaisin, kuin minuun olisi sattunut. Se oli pieni musta täyskuminen pallo, joka pomppi puoli minuuttia, painava kuin kuula. Se putosi peilin lasilevylle ja kaatoi hammasmukin, kolahti viemärikuppiin ja helisytti tulpan vitjaa. Syöksyin eteiseen antaakseni veljelleni äkkilähdön. Muuta se ei toivonutkaan. Se oli keittiön ovella kynnyksen takana kurkkimassa ja kun tulin ovesta, juoksi päin isän sanomalehteä ja kiljui riemusta. Menin takaisin vessaan ja suljin oven. En sytyttänyt valoa. Arvasin, että veljeni tulisi uudelleen sammuttamaan sen. Luullessaan sammuttavansa, se sytyttikin. Valo syttyi ja veljeni kiljui ja juoksi tömistäen keittiöön ja päin sanomalehteä. Otin pallon viemärikupista ja panin taskuuni ja menin muina miehinä keittiöön. Veljeni syöksyi isän syliin ja rutisti lehden alleen.
- Jo nyt on perkele, enkö minä saa edes lukea tätä lehteä. Täytyykö sinun välttämättä juosta sen läpi. Mene nukkumaan.
- Luuletko, että ne nyt malttaa, äiti sanoi.
- On maltettava.
- Eihän kello ole vielä kahdeksaakaan, äiti sanoi.
- Antakaa minun sitten edes lukea tätä lehteä.
- Mitä tärkeää siinä on?
- Muu kuin torihinnat vai?
- Täytyykö sitä just nyt lukea?
- Täytyy, rikososasto. Jos olis vaikka joku varastanut kaapelia valtion työmaalta.
- Sehän se onkin tärkeää, äiti sanoi.
Kallistuin nopeasti veljeäni kohti. Veljeni takertui isään ja rypisti sen lehden. Kallistuin taaksepäin ja nojasin selkäni ovenpieleen.
- No johan nyt on markkinat, isä manasi.
- Reino lyö, veljeni sanoi.
- Pidin kädet taskussa ja katselin veltosti ikkunaa. Se oli keittiön peili tai valokuva, johon oli tullut kaksi kuvaa päällekkäin. Toinen esitti meidän perhettä ja toinen metsää, jossa oli iso talo, valaistut ikkunat yhdessä tasossa ja puista pelkät latvat taivasta vasten. Irvistin veljelleni.
- Äiti, Reino irvisti minulle! veljeni huusi."

Jaaha. Tyylilaji tuli selväksi. Niinkutsuttua "kotimaista proosaa". "Taide" - sellaista. Siis taidepaskaa.

Ja samaa jaarittelua koko opus.

Kirjassa ei ole kuin 155 sivua, mutta lukurupeama venähti viikkojen pituiseksi.

Ei edistynyt urakka, ei sitten millään!

Kuolettavan tylsää tekstiä.

Mutta sitten kekkasin yhden käyttötarkoituksen akateemikko Veijo Meren tekstille: Mainiota unilääkettä!

Pari sivua kun Veijo Merta pakotti itsensä kahlaamaan läpi nukkumaan mennessä niin avot! Unten maille!

Sivulla 23 piti oikein hieraista silmiään, kun kirjainmassapötköstä yllättäen pomppasi esiin sana "huora". Koko "huora" -stoori osoittautui sitten kyllä aivan säälittäväksi tirkistelyjaksoksi, ja Veijo Meren asenne miehiseen seksuaalisuuteen paljastui koko karmeudessaan viimeistään "naintikohtauksessa" sivulla 74. Kovin reppanamaisen mieskuvan maalaa kirjailija Meri metsässä tirkistellyssä pano -episodissaan. Ilmankos nuo taiteilijaravintola Kosmoksen nk. "vahvat naiset" (lue: feministit) Meren pöydässä niin hyvin näkyivät viihtyvänkin!

Vaikea sanoa, mikä oikein oli kirjan "juoni". Liekö sitä ollutkaan. Jonkinlaista aikuisen miehen muistelemaa pikkupojan tajunnanvirtaa. Kai.

Semmoista mössöä, että heräsi kysymys, miksi kirjassa ylipäätään on lukuja?

Otetaanpa vielä pieni näyte (anteeksi, lukija!) Veijo Meren sanataide - tuotteesta:

"Menin pihalle. Helmisen kolmivuotias poika leikki yksin. Se oli kyykkysillään ja hakkasi kivellä pajukepin päätä maata vasten.
- Mikä se on? kysyin.
- Mato.
- Ei ole, se on keppi, sanoin.
- Se on mato, iso mato.
- Se on pajukeppi, sanoin.
- Se on mato.
- Keppipäs, sanoin.
Poika heitti minua kivellä.
- Mikä se kivi on? kysyin.
- Se on minun, älä ota sitä.
- Ei kivet ole kenenkään, ne on Jumalan, selitin maltillisesti. Se on ainoa joka jaksaisi kerätä ne kaikki.
 Poika haki kiven ja kantoi sitä kaksin käsin mahaansa vasten painaen ja kyykistyi jatkamaan madontappamista. Kun hän löi, keppi heittelehti ja nousi lujasta iskusta pystyyn.
- Ei se mikään mato ole, se on liian pitkä, se on käärme, sanoin.
- Hui, käärme, poika sanoi ja yritti nousta jaloileen. Se ei kuitenkaan halunnut luopua kivestään. Kun se pääsi vähän koholle, se kumartui ja otti sen käsiinsä ja oli taas nelinkontin.
- Se on käärme, hui, se puree.
- Ei se pure, se on puukeppi, sanoin.
- Se on käärme, poika sanoi.
- Äsken sanoit, että se on mato.
- Ei se ole mato, se on käärme, poika sanoi.
 Enää se ei uskaltanut mennä hakkaamaan sitä, se pysytteli kauempana ja koetti pelotella sitä, tömisti maata jaloillaan ja huusi."

Näin siis kirjailija, akateemikko Veijo Meri. Anteeksi vielä kerran, rakas lukija!

Koko teoksessa on tasan yksi (1) sivullinen mielenkiintoista tekstiä. Kotkajuttu sivulla 142 on hyvä, jopa erinomainen. Kertomus ukosta, jonka hartioihin kotka iskee kiinni. Lintu ei saa kynsiään äijän pompasta irti. Ukolla on karvalakki, eikä kotka saa nokittua miehen päätä. Kävelevät kylään, jossa ukko etsi iso-ovisen talon josta mahtuivat sisään. Jne. Tarinanpätkän näkee helposti kuvana. Mikä aihe jollekin filmintekijälle!

Pientä kiinnostusta alkoi myös kirjan loppupuolella viriämään, kun Meren turinoinnin kaiken unettavuuden keskeltäkin lukija tajuaa, että nyt aletaan matkustamaan  Terijoelle jonakin 30 -luvun kesänä. Ja kyllä sitä reissua kirjassa totisesti tehdäänkin! Voi sitä perinpohjaisuutta, jolla kuorma-auton lastauskin teoksessa kuvataan! Harmi vaan, että lukijan keskittymiskyky tässäkin kohtaa pakostakin herpaantuu.

Samoin alkoivat ajatukset väkisinkin harhailla mm. eräässä aikaisemmassa kohdassa, jossa arvon kirjailijamme kuvasi taatusti täysin kotimaisen sana-taiteensa keinoin halkojen pinoamista. Halkopinoihin milloin limittäin-, milloin taas lomittain aseteltujen kalikoiden tarjoamat kiehtovat yksityiskohdat tulivat kiitettävällä perusteellisuudella selvitetyiksi... Tosiaankin.

Mutta olisiko Merellä kenties jotakin kiintoisaa kerrottavaa Terijoesta, tuosta legendaarisesta sotia edeltäneen ajan lomaparatiisista. Jossa kerran 80 -luvulla allekirjoittanutkin oli  tilaisuudessa vierailla...

Ei.

Koko Terijoki -"klimaaksi" lässähtää samalla tavalla kuin koko kirja: Pienellä pihahduksella.

Terijoella siis ollaan, vihdoinkin. Joku käy uimassa, ja hukkaa lasihelmensä. Kronstadin katuvalot syttyvät illalla. Joku palailee kasinolta. Ja sitä rataa...

"Täällähän tuulee", toteaa äiti. "Mitäs Reino?", isä kysyy. Ja isä jatkaa: "Mitä sinä pidit huviretkestä? Mitä sinä siellä näit?" - Terijoen, sanoin. Isää alkaa naurattaa."

Sen pituinen se. Täysin turha kirja. Kekkoslais-Brezneviläisen 1970 -luvun, Pysähtyneisyyden Ajan, tyypillinen tuote. Ehkä vastenmielisintä Meren Veijon turinoinnissa on jonkinlainen ihmeellinen sisäänrakennettu "Tavallisen Kansan" ja arjen ihannointi.

No, silläkin tavalla pääsee näköjään Suomessa pitkälle. Ja erityisesti sillä tavalla.

(HELMIKUU 2006)