Kumma, mistä näitä laadukkaita dekkarikirjailijoita nykyään Suomessa riittää...

Taas uusi tuttavuus: Taavi Soininvaara.

Sen verran miehestä on median kautta välittynyt kuvaa, että tiesimme kirjailijan olevan juristi, joka on ilmeisen menestyksellisen lakimiehen uransa vaihtanut dekkarikirjailuun. Seikka, joka kertoo ainakin sen, että dekkaribuumin ansiosta niitä kirjoittamalla voi nykyään myös hankkia melko hyvin...

Sitten lehdissä on ollut juttua Taavi Soininvaaran nimestä. Kuulemma uran alussa oli ollut harkinnassa, sopisiko tuollainen nimi dekkaristille, vai pitäisikö vaihtaa jotenkin "vetävämmäksi". Onneksi ei vaihdettu - mikäs nimessä olisi vikana, päinvastoin.

Kun siis oli tiedossa oikeustieteellisen koulutuksen saaneen kirjoittajan olevan asialla, olettamana oli tietenkin tekstin täsmällisyys. Sitä suurempi olikin hämmästys, kun pari pahaa kömmähdystä iskivät silmille aivan alkulehdillä:

Kirjan ensimmäisen sivun toinen kappale:

"Syyskuinen lauantaiaamu oli kuulas ja merituuli pöllytti katuhiekkaa." - Siis että mitä? Katuhiekka pöllyää Stadissa syyskuussa, sateisten viikkojen jälkeen? Hei älkää nyt viitsikö - huhtikuussa ja toukokuussahan se pöllyää! Ja varmemmaksi vakuudeksi kolmen sivun päästä löytyy maininta, jotta "Syyssateet olivat tauonneet täksi päiväksi..." - Sinänsä pientä lipsumista, mutta tuollainen on omiaan laittamaan lukijan tarkkaavaisuuden vireille heti alussa.

Mutta kyllä stoori sitten alkaa vetämään. Ammattimiehen työtä, käsityönä nikkaroitua kerrontaa.

Ilahduin, kun Ateneumin alakerran yleinen, ilmainen vessa näytteli roolia ensimmäisessä
kohtauksessa. Tuo tuttu tila - niin sopivasti reitin varrella Helsingin ydinkeskustassa, niin helppo piipahtaa tarvittaessa, kukaan ei kiinnitä huomiota - ja Atskistahan löytyy myös ilmainen yleinen nettipiste! Tuli heti ikään kuin kiinnekohta tekstiin, ja mielenkiinto heräsi: Mikähän tuttu paikka seuraavaksi?

Soininvaaralta soljuu detaljirikasta tekstiä. Esimerkiksi sevillalaistalojen kuvaus sivulla 66 on taitava - kirjoittaja on kulkenut maailmalla silmät auki, ja osaa ikään kuin muutamalla siveltimenvedolla hahmottaa näkemänsä.

Tämä dekkari on myös hyvin "valokuvamainen". Toisinaan tulee sellainen "FLASH" - tyyppinen tunne: Edessämme onkin kirjainten asemasta foto! Toisinaan taas kerronta on elokuvallista... Monet toimintakohtaukset tuntuvat olevan kuin elokuva-ohjaajan unelmaa: Kuvausvalmista käsikirjoitusta. Kumma, ettei Soininvaaraan ole jo tartuttu sillä puolella - moneen heikompitasoiseen sitä vastoin on...

Itse tarina - Uuden ja Vanhan mantereen Mafioiden yhteistyössä, vaihtuvin järjestelyin ja liittoutumin toimeenpanema Euroopan Unionin komissaarien murhien toteutus - on mielikuvituksellinen. Ei oteta juonen kaikkia käänteitä ihan vakavissamme. Kohtuullisen hyvää viihdettä stoori kyllä on. Kun ei liikaa mietitä.

Kiintoisaa tarinaa Suomen Suposta. Uskottavalta kuulostaa, että siinäkin talossa on monenlaista väkeä töissä - jopa sellaisia, jotka symppaavat niitä aktivistiryhmiä, joita virkansa puolesta vahtivat. Yksikin etsivä aikoo liittyä Attaciin ja Amnestyyn. Mitenköhän kirjoittaja on
onnistunut inside -tietoa Suposta kokoamaan...? Jotkut kuvaukset Supon talon sisältä antavat ymmärtää, että kirjailija olisi käynyt talossa - voiko olla mahdollista? Toisaalta; aika arkipäiväiseltä puurtamiselta tuo supolaisten työskentely tämän kirjan valossa vaikuttaa. Ehkä paria James Bond -tyyppistä kohtausta lukuun ottamatta...

Niin, arkipäiväiseltä... Kuten Soininvaaran kuvailema "Suomalainen Parisuhde vm.  2002", kahden Supon etsivän sellainen.

Miehen mietteitä:

"Ratamolle alkoi riittää. Riitta sekaantui liian innokkaasti hänen yksityiselämäänsä. Hän päätti kuitenkin pysyä vaiti. Oli vain kaksi tapaa riidellä naisen kanssa, eikä kumpikaan niistä toiminut. Miksi Riitta otti kaiken niin vakavasti? Miksi he riitelivät mitättömistä asioista? (...)
Riitta kärhämöi asioista, joita ei muutaman päivän kuluttua edes muistanut. Heidän suhteensa sai omituisia piirteitä. Nykyisin hän jopa kaipasi yksinäisiä iltakaljoja savuisissa keskiolutbaareissa. Hän mietti, miksi se epämääräinen yksinäisyyden tunne, jota hän oli kantanut koko elämänsä ajan, ei ollut hellittänyt edes Riitan tultua hänen elämäänsä. Ehkä he eivät sopineet toisilleen."

"Ratamo oli niin lähellä räjähtämispistettä, että veti ennätysajassa farkut jalkaansa ja flanellipaidan päälleen. Hän ei kestänyt nalkutusta. Varsinkaan omassa kodissaan. Kohta hän sanoisi jotain mitä katuisi."

Naisen vastaavia:

"Arto oli pohjimmiltaan ihana mies, mutta häkellyttävän suoraviivainen. Oli vaikea sovittaa avoin jäkättäjä ja tuppisuu suomalaismies yhteen. Ymmärsiköhän Arto, ettei hän halunnut loukata suorapuheisuudellaan ja komentelullaan? Hän oli vain tottunut kommunikoimaan niin. Ehkä hänen täytyisi leikata terävin kärki hyökkäävyydestään. Miten hän saisi Arton tulemaan vastaan? Hän oli päättänyt hioa särmät heidän suhteestaan. Hän tiesi, että Ratamo oli hänen
miehensä, ei hän muuten olisi tehnyt ratkaisevaa aloitetta viime talvena. Joskus hän mietti, olisiko Arto tehnyt sitä vieläkään. Artosta tulisi hänen lastensa isä. Joskus. Hän oli kolmenkymmenenkahden, biologinen kello tikitti, mutta liian moni asia muhi vielä sekavana soppana hänen mielessään..."

Hyi helvetti! Jätkäähän viedään kuin märkää pässiä lieassa!

Varsinainen tarina on vauhdikas - juuri niin vauhdikas, kuin mihin kotimaisen uuden dekkaristiikan ystävä tässä viime vuosina on saanut tottuakin.

Maisemat vaihtuvat kovalla vauhdilla Euroopan sisällä, ja välillä piipahdetaan Helsingissäkin, josta on tarjolla mm. Supon sisäisten henkilösuhteitten setvimistä. Se inhimillinen tekijä, se inhimillinen tekijä - organisaatiossa jos toisessakin...

Henkilökuvaus ja erityisesti muutaman hahmon psykologian selvittely toimii.

Soininvaara on mm. hienosti osannut pureutua erään sivuhenkilön, kalliolaisen naispuolisen mielenterveyspotilaan, sielunmaisemaan. Taito sinänsä.

Elämänfilosofisia makupalojakin on muutama tarjolla, esimerkiksi nämä:

" Jokainen sukupolvi vain siirsi elämän tarkoituksen ongelman ratkaisemattomana seuraavalle." - Juuri niin, kaikessa yksinkertaisuudessaan...

" Ihminen oli eläin, peto, jolla oli muiden saalistajien tavoin silmät pään etupuolella. Hyökkäyssuunnassa. Eläimellä oli vain kaksi tavoitetta: säilyä hengissä ja lisääntyä. Kaikkein vahvimmat elivät komeimmin ja lisääntyivät eniten. Hänellä itsellään oli seitsemän lasta ja muhkea omaisuus. Hyvinvointiyhteiskunnassa eloonjäämistä, selviytymistä, edustivat vauraus ja valta. Hän uhrasi kaiken energiansa niiden keräämiseen ja perheelleen." - Tuota noin, onhan tuokin toki eräs tapa nähdä asiat. Melko yksiviivainen, tosin. Hyvin muotoiltu, joka tapauksessa.

"Koston komissiosta" löytyy samoin tervettä yhteiskuntakritiikkiä:

"Viranomaiset olivat nykyisin säälittävän tehottomia. Lahjakkaimmat nuoret eivät hakeutuneet valtion leipiin, koska se ei kyennyt kilpailemaan yritysten kanssa palkanmaksussa. Eikä nuoria enää kiinnostanut mikään muu kuin raha." - Noinhan se menee...

Tyylirikkoja, kökköyttä, tekstissä tulee vastaan useimmin vertausten ja muiden kielikuvien
ollessa kyseessä. Vai miltäs nämä kuulostavat:

- "he olivat pysytelleet Budapestissä kuin punkit nahassa..."
- "oliko hän yhtä tarpeeton kuin pasifistin pistooli?"
- "Koira innostui kuin hiiri meijerissä."
- "... kuhisi väkeä kuin Tokion ruuhkassa..."
- Kaikki oli mahdollista paitsi pyöröovesta hiihtäminen."

Alussa mainitun tutun Ateneumin jälkeen ällistyin suuresti, kun kirjan loppupuolella kuvaan tuli mukaan minulle erittäin läheinen Missionshotel Nebo Köpiksessä.

Tuossa hotellissa, aivan Hovedbanegardin takana Istedgadella, olen yöpynyt kymmeniä kertoja toukokuusta 1985 alkaen. Tulen jatkossakin yöpymään - paikka sopii tarpeisiini.

Soininvaara kuitenkin mollaa Neboa: "Missionshotel Nebossa ei ollut mitään muuta kehuttavaa kuin sen sijainti aivan Kööpenhaminan keskustassa, päärautatieaseman kupeessa. Pastori pyyhki kostealla vessapaperilla pölyjä huonekaluilta."

Mustamaalaus jatkuu: "Missionshotel Nebosta olisi saanut houkuttelevan matkailumainoksen vain kuvamanipulaatiolla. Motellin kuusikymmentälukulainen sisustus toi Ratamon mieleen hallusinaation: oranssit kokolattiamatot ja tapettien epäsymmetriset koristekuviot sekoittuivat hyökkääväksi värivyöryksi. Viereiseltä päärautatieasemalta kantautui junien ääniä." - Kehtaa vieläpä motelliksi haukkua! Neboa, rakasta Neboani, josta niin suurta hyötyä sijaintinsa, määrätynlaisen kulahtaneen kodikkuutensa ja ennen kaikkea edullisen hintatasonsa ansiosta on minulle ollut. Röyhkeää!

Nebo -episodin tapahtumat pyörivät huoneen 119 ympärillä - tuttu huone, kuten muutkin sen kerroksen edulliset huoneet. Ei telkkua, ja suihkut käytävällä. Kööpenhaminan parasta hinta/laatusuhdetta hotelli-alalla. Yksi respan tytöistä - Carina - puhuu Suomea, hänellä on suomalainen äiti. Käy toisinaan Kotkan seuduilla sukuloimassa. Mutta jostakin syystä häpeää suomenkieltä työpaikallaan...

Morkkaamisen lisäksi suoranaisia asiavirheitä Nebosta: Nettipiste ei sijaitse "ahtaan toimistohuoneen perällä" vaan respassa, korotetulla työtasolla matkatavara -syvennyksen vieressä. Turha puhua Nebon yhteydessä myöskään "omistajattaresta, joka inhosi atk -laitteita" - Nebo on jonkinlaisen kristillisen järjestön hoidossa, ja johtajat ovat kaikki olleet miehiä niin kauan kuin muistan. Väite "hissiä rakennuksessa ei ollut" on niin ikään epätosi.
Hississä on muuten erikoinen ovenkahva...

Kyllä. Tämä ensimmäinen Soininvaarani oli lukemisen väärtti. Henkilöhahmojen tyypittely, juonen kehittely, yksityiskohtien runsaus, toiminnallisuuden aste ei mene överiksi... Paketti pysyy kasassa. Ei aivan suomalaisen nykydekkaristiikan kärkeä, mutta kirjailijahan on vielä
nuorehkokin, voi vielä kehittyä. Jäämme odottamaan jatkoa.

Ai niin. Hyvää kirjassa on myös esilehdelle kirjoitettu mietelause:

"On melkein mahdotonta kantaa totuuden soihtua tungoksen läpi kärventämättä jonkun partaa." Lichtenberg: Bemerkungen

Pitää paikkansa.

(MAALISKUU 2006)