Tässä kirja jota lukiessa - Oi! kunpa se ei olisi koskaan loppunut! - tuli mieleen että vaikka musiikki, ainakin osa vakavammasta, noin yleensä ottaen onkin kirjallisuutta "korkeampi" taidemuoto, voi sanataidekin joskus saavuttaa aivan sinfooniset sfäärit.

Ivan Turgenev oli 1800 -luvun venäläisen kirjallisuuden ensimmäisiä Lännessä mainetta saavuttaneita kirjailijoita ja ilmeisesti aatelismies. Taisi asuakin Lännessä pitkiä aikoja, ja - ellen erehdy - kirjoitti "Metsämiehen muistelmansakin" Lännessä.

Sillä venäläisen kotimaahan on hänen kielensä, ja venäläinen on aina kotona Venäjällä, missä ikinä sitten asuukaan.

"Metsämiehen muistelmien" kertoja on vapaa aatelismies, joka täyttää päivänsä kulkemalla pitkin metsiä ja vainoita teerten ja peltopyitten perässä kummallisen Jermolai -kulkurin kanssa. Ja tietenkin tuo Ihmisen Paras Ystävä, koira mukana. Ylimyksen asenne on: "Eräänä erittäin kauniina heinäkuun aamuna ratsastin naapurini luo ehdottaen että lähtisimme ampumaan teeriä".

Edelleen: "Metsästyksen parhaita puolia on, että siinä joutuu alituisesti matkustelemaan paikkakunnalta toiselle, mikä joutilaalle on hyvin mieluista."

Voiko sen selvemmin sanoa? Ja kun vaihdetaan sana "metsästys" sanaan "valokuvaus" (metsästystä sekin), voi Yours Trulykin allekirjoittaa lauseen ihan sinällään.

Metsästysretkiensä lomassa kertoja tekee havaintoja luonnosta ja tapaamistaan venäläisistä ihmistyypeistä. Henkilögalleria on aivan yhtä herkullinen kuin Gogolilla. Parhaimmillaan Turgenev on kenties kuvatessaan oman luokkansa edustajia, vaikkapa kertomuksessa "Kaksi tilanhaltijaa". Tuntee vissiin heidän metkunsa ja elkeensä niin hyvin - parhaiten.

Nikolai Gogol -mestarista Turgenev eroaa siinä, että kun Gogolin "Kuolleet sielut" on enempi näytelmällinen, herkullisista kohtauksista rakennettu, Turgenev kuvailee paljon laveammin. Etenkin luontoa. Kyllä hän henkilökuvauksenkin hallitsee, mestarillisesti, vaikka joskus - ihan muutamaan otteeseen vain - dialogi hitusen tökkii, jättää toivomisen varaa. Sen sijaan psykologinen silmä hänellä on tarkka - äärimmäisen tarkka. Vaikkapa mustalaistytön sielunelämän kuvauksessaan.

Luonnonkuvaukset ovatkin Turgenevin ehkä painavinta antia, paikoitellen aivan mykistäviä.

Valta-osassa kertomuksista on menossa kuumaakin kuumempi kesäpäivä, "sirkkojen sirinä puolipäivän hellittämättömässä paahteessa".

Ja se pilvien kuvaus! Miten hän kykeneekään sanoilla maalaamaan lukijan eteen noita pastissejaan:

"Ilma oli mitä ihanin, vielä ihanampi kuin aikaisemmin, mutta oli yhä hyvin kuumaa. Kirkkaalla taivalla kulki miltei paikallaan pysyen korkeita, ohuita pilviä kellanvalkoisina kuin myöhäiskevään lumi, tasaisia ja pitkulaisia kuin lasketut purjeet. Niiden kuvioiset reunat, untuvaiset ja kevyet kuin puuvilla, muuttivat hiljaa mutta silti huomattavasti muotoaan joka hetki; ne sulivat, nuo pilvet, eikä niistä langennut varjoa."

Tai vaikkapa "Pakovainion" alku:

"Oli ihana heinäkuun päivä, jollaisia sattuu vain silloin, kun ilma on kauan pysynyt samanlaisena. Aamuvarhaisesta on taivas selkeä; aamurusko ei leimua tulipalona, vaan levittää taivaalle heikon punerruksen. Aurinko, joka ei ole polttava eikä hehkuva, niinkuin kuivan helteen aikana, ei tumman purppurainen niinkuin rajuilman edellä, vaan kirkas ja lempeästi säteilevä - kohoaa rauhallisena taivaalle pitkän kapean kielekkeen varjostamana, lähettää raikkaan sädekimpun ja painuu pilven sinipunervaan utuun. Pitkulaisen pilvenhattaran ohut yläsyrjä välähtelee kiiltävien käärmeiden tavoin, niiden välke on kuin taotun hopean... Mutta taas valahti leikkivä sädekimppu esiin riemullisena ja mahtavana, ikään kuin siivillä kohoaa mahtava päivänkehrä. Puolenpäivän ajoissa ilmaantuu tavallisesti joukko pyöreähköjä korkealla keinuvia pilviä, hopeanharmaita, valkoreunaisia. Kauas äyräittensä yli tulvineeseen jokeen siroteltujen saarten tavoin, joiden ympäritse joki tasaisen sinisinä, syvältä lävitsenäkyvinä uomina virtaa, ne tuskin liikahtavatkaan paikaltaan; ylempänä keskitaivaalla ne yhtyvät, puristuvat kokoon niin että sineä tuskin välistä näkyy; mutta itsekin ne ovat ilmavan sinisiä kuin taivas: ne ovat läpeensä valon ja lämmön kyllästämiä." Ja niin edelleen...

Osaisipa kirjoittaa noin!

Turgenevin lukija tulee muuten joskus ajatelleeksi paria Suomen kuvataiteen "Pilvi-Mestaria", nimittäin Matti Poutvaaran valokuvia ja Teuvo Tulion elokuvia...

Ja käännös venäjänkielestä toimii!

Juuri koskaan ei lukijalla ole tekstin kanssa kökköä vaikutelmaa, kuten usein käännöskirjallisuuden ollessa kyseessä.

Luultavasti kielemme - ja kansanluonteemme! - ovat jotenkin niin "synkassa", että parhaimmillaan venäjänkielistä käännettyä kirjallisuuttta lukiessa ei edes huomaa ettei se alunperin ole suomeksi kirjoitetttua. Olemme samasta puusta veistettyjä! Päinvastainenhan on asianlaita usein esimerkiksi englannista suomennetun kohdalla.

Esimerkkejä Turgenevin sanastosta, joiden on vaikea kuvitella toimivan käännettynä millään muulla kielellä kuin juuri Suomella:

- hunningolle
- hummata
- koirankuonolainen
- hämätä
- hekumoitsija
- ilkiö
- takiainen
- senkin paholainen!
- hä?
- hyi perhana!
- senkin toljake!
- senkin turilas!
- hölmö
- senkin piru!
- veitikka
- lurjus
- rähjäke
- roikale
- mokomakin!
- tolvana
- tomppeli
- veijari
- hymyili veitikkamaisesti
- tyhmyri
- hempukka
- roikale
- senkin mutakuono!

Niin, suomalainen lukija tajuaa välittömästi mistä on kyse. Ei tarvitse selittää! Vaikkapa ruotsiksi asia ei toimisi. No way!

Mutta Turgenev hallitsee myös tuon Venäjällä taiteeksi jalostetun taidon, IVAN käytön.

Voi kuinka herkullista onkaan hänen pilkkansa esimerkiksi Venäjän tuonaikaisia "taiteenharrastajia" kohtaan "Tatjana Borisova" -keromuksessa!

Ja toinen ilmiö, jota Turgenev ivaa, on senaikaisen venäläisen yläluokan into ranskankielen avulla hienosteluun. Mikä todellakin saavutti koomiset mittasuhteet, kaikesta päätellen.

Niin, iva.

Se on tyyli ja asenne, joka Suomesta puuttuu lähes kokonaan, samoinkuin sen lievemmät versiot, ironia ja satiiri. Tässä sarvikuonojen maassa tilitetään joko "asiallisesti", tai sitten, jos sanat loppuvat, alkavatkin seuraavaksi nyrkit puhumaan...

Toisaalta Turgenevilta löytyy myös Sääliä, Armoa. Kuten esimerkiksi "Jurokas" -kertomuksen ylimyksen sääli varasta kohtaan.

Eli about koko tunneskaala on käytössä. Niinkuin pitääkin.

Ai niin, ja tulihan se sieltä, sivu 189, "Kaksi tilanhaltijaa" -kertomus: "Tiedättehän, että ketä rakastaa, sitä kurittaakin." Poliittisesti mitä epäkorrektein ajatus nyky -Suomessa.

Eikä Ivan Turgenev olisi suuri 1800 -luvun venäläinen kertojamestari, ellei hänen teoksessaan välittyisi myös yhteiskunnallinen julistus, maaorjien osan parantaminen.

Mutta juuri Tsaarin Venäjä pystyi tuottamaan tällaiset Turgenevin, Tsehovin, Tolstoin, Dostojevskin ja kumppaneiden kaltaiset vapaat sielut, joiden tuotanto kestää ajan. Paradoksi sinänsä.

Kirjaa sulkiessa jäi päällimmäisedksi tunne, että minullakin on ystävä, hengenheimolainen.

Hänen nimensä on Ivan Turgenev, venäläinen kertoja , eli 1818 - 1883. Olisi ollut mukava jutella, mutta käyhän se näinkin.

(MAALISKUU 2005)