Loppiaisaatto Helsingissä. Sohjoiset, synkeät säät ovat jatkuneet jo viikkoja. Kasvihuoneilmiö taitaa olla totta. Vuoden synkin aika. Pitkä työputki takana, ja edessäkin. Kevääseen ja valoon on vielä matkaa. Pakko saada ajatukset hetkeksi jonnekin muualle, jonnekin kauas pois.

Siis elokuviin.

Vilkaisu Stadin listaan ei anna paljoa valinnanvaraa. Kovin on heikoksi mennyt tarjonta.

Brasilialaisen Walter Sallesin ohjaama "Moottoripyöräpäiväkirja" on tällä kertaa käytännössä ainoa vaihtoehto. Ohjelmistossa pyörivät Wong Kar-Wain leffat on tullut jo nähtyäkin, vähintäin kertaalleen.

Onhan tässä sentään aihe kiinnostava, nuoren argentiinalaisen lääkäri-opiskelija Ernesto "Che" Guevaran yhdessä toverinsa kanssa toteuttama moottoripyöräretki halki Latinalaisen Amerikan 50 -luvun alussa. Kuulemma matka, joka lopullisesti avasi Chen silmät maanosan kärsimyksille ja teki hänestä myöhemmin vallankumouksellisen.

Niin, Che. Tuo myyttinen, baskeripäinen, partainen, palavasilmäisen-seksikäs Jeesus -hahmo, johon nuoret kautta maailman jossakin määrin vieläkin jaksavat uskoa. Todennäköisesti pitkälti sen yhden kuubalaisen valokuvaajan - Alberto Korda hänen nimensä oli - klassikkovalokuvien, varsinaisten ikonien johdosta. Tunnetuin niistä lienee maailman julkaistuin/myydyin valokuva. T -paidoissa, postikorteissa, pinsseissä... Mutta taisi käydä niin, ettei valokuvaaja kostunut kuvasta taloudellisesti juuri mitään. Ja siksikin on Che -myytti voimissaan, että Commendanten osaksi tuli varhainen poismeno, kuten niin monelle muullekin 60 -luvun voimahahmolle: Kennedylle, Jimi Henrixille, Jim Morrisonille, Marilynille... Legenda elää!

Minkähänlainen muuten olisi ollut 60 - 70 -vuotias Marilyn? Hirvittää ajatellakaan.

Chestä ainakin voi sanoa, että mitä todennäköisimmin hänestä olisi tullut vanheneva, pyylevä, ehkäpä kalju byrokraatti diktatuuriseen sosialistiseen Kuubaan. Maahan, jonka talous on jo kauan ollut totaalisen rappiolla. Kuten jokainen siellä käynyt tietää. Ainakin muutama vuosi sitten olivat laajat alueet jopa ilman sähköä, ja kuljetukset hoidettiin muulien vetämillä kärryillä. Hasta la victoria siempre! Patria o muerte!

"Moottoripyöräpäiväkirja" jatkaa nimenomaan Chen Kristus -myytin kiiltokuvamaista rakentamista. Aivan älyttömyyksiin saakka. Tarinankerronta on amerikkalais-englantilaista latteaa "mainstream" -tyyliä - leffan taustahahmona lienee häärinyt Robert Redford ja rahoituskin on osin englantilaista perua.

Ällöttäviltä tuntuvat esimerkiksi kohtaukset, joissa Che vierailee leprasairaalassa ja nimenomaan haluaa kätellä ja käsitellä sairaita ilman hansikkaita. Tai intoutuu lähtemään uimalla ylittämään petoja kihisevää jokea, kun hänen tulee niin ikävä rakkaita leprasairaitaan. Joku varmaankin pitää tuollaista käytöstä esimerkillisenä tulevalle vallankumousjohtajalle. Che kun nyt kerta kaikkiaan oli niin erinomaisen korkeatasoinen ihminen. Aina köyhien ja sorrettujen puolesta!

Yhtä hyvin tuollaista käytöstä voisi sanoa typeryydeksi, suoranaiseksi hulluudeksi. Jos se edes olisi totta. Mutta eräskin asiaan perehtynyt kertoi, että nämä elokuvan kohtaukset ovat täysin tuulesta temmattuja.

Niin tai näin, etovaa katseltavaa tuollainen. Varsinaista jeesustelua.

Parasta leffassa ovat maisemat, kuvaus. Pääsemme vierailemaan mm. Machu Pichulla ja muuallakin Etelä-Amerikan vaikuttavissa kohteissa. Luontokohteiden esittelyä olisi katsellut enemmänkin.

Moottoripyörämatka hyväsoundisella 500 kuution Nortonilla halki mantereen on tietenkin ideana ihan jees, mutta takapuolen ja hartioiden päälle tuollainen varmasti ottaa. Muistan kun kerran Motelli Ukkoherrassa Kuusamossa jutustelin erään hepun kanssa, joka oli huristellut Ähtäristä paikalle. Mies oli aivan tönkkönä. Kaikki paikat turtana. Houkuttelin häntä lähtemään Konttaiselle Keskiyön Aurinkoa ihailemaan, muttei tyypistä ollut reissunsa jälkeen kuin huurteisensa pariin. Eli missä tuollaisessa on se "vapaus"? Saatikka sitten jos on kyse kokonaisen mantereen läpi ajosta? No, nämä nyt ovat vain ajokortittoman polkupyöräilijän ajatuksia. Ehkä se sitten on niin upeaa se motskarilla ajelu, mene tiedä...

Jotakin vetoavaa Che -myytissä tosiaankin on edelleenkin, sen huomaa kun katselee vaikkapa tämän elokuvan yleisöä, noita noin kolmekymppisiä luultavimmin etupäässä vihreitten ja vasureiden äänestäjiä. Voima -lehden lukijoita varmaankin.

Toisaalta, kuten Oscar Wilde joskus taisi lausahtaa: "Ken ei ole nuorena radikaali, hänellä ei ole sydäntä. Mutta kuka ei ole vanhana konservatiivi, hänellä ei ole järkeä!"

Tähän liittyy tietenkin se, että vallankumoukselliset niin usein ovat - paitsi idealisteja - usein jonkin sortin taiteilijoita, jopa runoilijoita. Eivätkös Kamputsean Punaisten Khmerien johtomiehet ainakin olleet? Pari miljoonaa sitten kidutettiin kuoliaiksi ja tapettiin nälkään. Paremman Maailman Puolesta, tietenkin! Neuvostoliitossa Lenin, Trotski ja Stalin taisivat olla opettaja, lehtimies ja pappisseminaarilainen. Tulos: Noin 60 miljoonaa kuollutta vankileirien saaristossa ja muualla.

Antoisamman Che -pläjäyksen kuin tämä väkinäinen pyhimyksenkuvan-rakentamis-leffa antoi Kuopion VB -valokuvakeskuksen Che -valokuvanäyttely viime vuonna. Noista klassisista mustavalkoisista fotoista välittyi niin upealla tavalla se Kuuban vallankumouksen alkuaikojen innostus ja voima.

Kuuban suhteen jäljelle jää kysymys: Mikä meni pieleen?

Miksi vallankumous syö lapsensa? Jokainen vallankumous. Aina.

(Tammikuu 2005)