Yhdeksänkymmentä seitsemän minuuttia pelkkää piinaa.

Ihan uteliaisuutta tuli käytyä tsekkaamassa tämäkin raina, kun siitä niin paljon mediassa on viime viikkoina juttua ollut. Useissa nuorten ilmaislehdissä isot arviot, Suomessa dj -keikalla (hänen toinen ammattinsa) vierailleen ohjaajan haastattelu Nyt -liitteessä jne. Kirjan suomennoskin julkaistaan juuri sopivasti samaan aikaan. Varsinaista "tuotteistamista".

Stoori pohjautuu ilmeisesti "piireissä" jonkinlaista kulttimainetta nauttivan amerikkalaiskirjailija J.T. LeRoyn omaelämänkerralliseen kirjaan "The Heart Is Deceitful, Above All Things" (lainaus Raamatusta).

Raju kertomus 14 -vuotiaana äidiksi tulleen Sarahin ja Jeremiah -pojan huumeiden, väkivallan ja prostituution täytteisestä elämästä Jenkkilän katuojissa. Pillun kauppaamista spiidin voimalla rekkakuskeille kaman ja safkan saamiseksi, pikkupojan seuratessa tilannetta vierestä. Milloin ei tullut mutsin pokien turpaanvetämäksi.

Kuuluisasta italialaisesta taiteilijasuvusta lähtöisin oleva Asia Argento näyttelee itse naispääosan tässä ohjaamassaan elokuvassa. Lapsen roolissa useita eri poikia, ikäkaudesta riippuen.

Aivan hirveää elämää. Amerikan nk. "white trash" -osastoa pahimmillaan.

Huoraamista, pedofiliaa, mielisairautta, vieroitusoireita, väkivaltaa. Roskiksista dyykkaamista. Ei valon pilkahdustakaan mistään. Lohdutontakin lohduttomampaa.

Ja kaikki tämä punk -hengessä, jatkuvan räminän, varsinaisen musiikkisaastan rytmittämänä.

Ohjaaja/näyttelijä Asia Argento on ottanut ohjenuorakseen tehdä itsestäänkin mahdollisimman vastenmielisen näköisen. Sehän on naisnäyttelijöillä meilläkin niin "trendikästä": heittää "rankka" roolityö.

Herää vain kysymys, että miksi ihmeessä?

Missä tässä kaikessa on "lisä-arvo"? Ei missään.

Ei ainoatakaan todella omaperäistä kerronnallista oivallusta koko leffassa, ei yhtään ahaa! -elämystä tarjolla, kertaakaan ei saa nauraa. On se niin surkeeta!

Mutta epäilemättä "media-seksikästä" kamaa. Kutsuja ja haastattelupyyntöjä satelee.

Ja kun näyttelijäkaarti - pojatkin - ovat noin etovia, tulee katsojalle väistämättä mieleen, että jos nuo luuserit sittenkin ANSAITSEVAT tuon kurjan kohtalonsa? Ehkä he ovat luusereita juuri siksi, että ovat noin vastenmielisiä ihmisiä? Joka tapauksessa mahdotonta tuntea sympatiaa heitä kohtaan.

Sivuosissa vilahtelee tuttuja vuosien varrelta: Legendaarisen "Easy Riderin" toinen sankari, Peter Fonda, jolle vuodet ovat olleet armollisia, ainakin moneen muuhun verrattuna. Marilyn Manson -hörhö. Ai niin, ja olihan sentään hauska tavata parinkymmenen vuoden takainen seksipommi Ornella Muti pitkästä aikaa. Tätiytyi sitten hänkin. Kauneus on katoavaista. Ja nimenomaan juuri se. Vaikka ei siitä ole kuin hetki, kymmenen vuotta, kun erään lehden maailmanlaajuisessa äänestyksessä hänet valittiin "The Most Beautiful Woman Of The Worldiksi".

Itse tarina erkanee välillä ihan käsittämättömiin sfääreihin. Jokin hinku ohjaajalla on ollut ympätä kummallista "taiteellista symboliikkaa" filkkaan elokuvan loppupuolella. Sekoilua verta vuotavilla hiilenpalasilla, käsittämätöntä höpötystä "seinien vahtimisesta" jne. Ei yksinkertaisesti toimi. No way!

Niin kuin ei tässä pätkässä mikään muukaan. Eikä tämä oikeesti mikään elokuva olekaan, vaan sairaskertomus. Mahdollisesti terapeuttinen tarinan kirjoittajalle, mutta katsojalle ajanhukkaa. Harmittaa että tuli iskettyä kätensä paskaan. No, onneksi arkisin iltapäivänäytökset ovat vähän halvempia.

Jos oikein, oikein kovasti yrittää edes jotakin positiivista leffasta löytää, löytyy se ohjaajan haastattelusta (HS/Nyt 24.3.05): Hän ihmettelee, miksi äidiksi voi tulla lähes kuka vaan, mutta moniin muihin asioihin, vaikkapa ajokorttiin, tarvitaan tutkinto.

Todellakin. Näinhän se on. Miksi ihmeessä äidiksi tuleminen olisi jokin "oikeus"?

(MAALISKUU 2005)