"Yksin, kaksin tai kolmisin. Naitu mikä naitu. Ei se siitä kulu - sitä jää hevoskuormallinen vielä hautaankin asti".

Sarjassamme Suuria Suomalaisia Seikkailijoita: Arimo Raeste, Tasavallan Presidentin entinen linnanvouti puhuu! Pelimies. Todellinen macho.

Harvinaisen selväjärkistä juttua. Miehen puhetta. Arimo Raeste oli muistelmiaan kirjoittaessaan kuusikymppinen eläkeläinen ja taloudellisesti riippumaton. Eikä pelännyt ketään eikä mitään. Kuten ei - ainakaan omien sanojensa mukaan - koskaan ollut pelännytkään.

Mutta - hetkinen! Jotakin outoa tässä on - kyseessähän on pitkän uran ensin Ulkoministeriön palveluksessa ja viimeiset 17 työvuottaan Tasavallan Presidentin linnanvoutina toiminut Arimo Raeste! Harvoin noin vapaata ajattelua kuulee valtionhallinnon ihmisiltä. Heidänhän pitää yleensä teeskennellä niin pirusti, kansan takia. Hehän ovat "Kansan Palveluksessa" (lue: Tekopyhyyden Orjia).

Ensimmäistä kertaa heräsi mielenkiinto tätä tyyppiä - nimenomaan TYYPISTÄ on kysymys, ja positiivisessa mielessä ilmaistuna! - joskus noin vuosikymmen sitten. Haastattelussa eläkkeelle jäänyt Raeste totesi, ettei Siperian vankileiri koskaan häntä olisi pelottanut. Hän nimittäin olisi viikossa kohonnut sielläkin salkkuherraksi! Hyvin, hyvin erikoista puhetta, tullakseen härmäläisestä suusta. Meillehän on edelleenkin useimmiten iskostunut tuo "Sori, et mä oon olemassa!" -mentaliteetti (paitsi tietenkin kännissä.)

Tässä sen sijaan on henkilö joka "eli, eikä eksisteerannut", hänen omia sanojaan käyttääksemme.

Arimo Raeste (ent. Rauhala) syntyi Mäntässä 1930 köyhään mutta tietyllä tavalla kulturelliin perheeseen. Isä entinen (erotettu) pankinjohtaja- kanttori, äiti opettaja. Tehdaspaikkakunnalla luokkaerot ja elämän kovuus tulivat Arimolle tuttuakin tutummaksi.

Voisi kuvitella tuollaisten olosuhteitten aiheuttavan hakeutumisen työväenliikkeen piiriin. Raesteella sen sijaan reaktiona oli aivan nuoresta pitäen voimakas imu palatseihin. Slummeista hoveihin! Kuvaavaa on, että ensimmäisestä tilistään 17 -vuotiaana Ruotsissa kesätöissä hankintalistan kärjessä NK:n tavaratalosta oli - smokki! Keskellä pahinta pula-aikaamme....

Meidän, nykypäivän yltäkylläisyydessä elävien ihmisten, on ehkä vaikea kuvitella, miten kova hinku ylöspäin, parempaan elintasoon tuolla ikäpolvella oli. Kun lukee tämänkin elämänkerturin kuvauksia mm. sota-ajan olosuhteista, asia käy ymmärrettäväksi. Nämä ihmiset kokivat puutetta ja nälkää. Eräskin sotatalvi meni Arimolta läskisoosi- ja pulla-dieetillä. Seurauksena, yksipuolisesta ravinnosta johtuen, paiseita täynnä olevat jalat. Nämä ihmiset ottivat vastaan rautatie-asemilla sukulaisiaan rintamalta ruumisarkuissa, joista madot kiemurtelivat ulos. Rautatie-asemilla, joilla makasi vaikeroivia ja morfiinihumalassa olevia haavoittuneita paareissa pitkissä riveissä...

On selvää, että halu kohota kohti parempia oloja on noista lähtökohdista luonnollinen reaktio.

Toisaalta Raesteelle oli - taustastaan johtuen - mahdollista olla vierastamatta duunareita. Hän ei kuitenkaan koskaan samaistunut nk. "herroihinkaan". Hän oli ulkopuolinen - ja piti tätä ominaisuuttaan suurena voimavaranaan.

"Viiteryhmää minulla ei ole koskaan ollut. Olen tyypillinen outsider. Jos olen johonkin seuroihin joutunut, olen melko pian sanoutunut niistä irti. En rakasta lukkoonlyötyjä sääntöjä enkä sotamiesneuvostoja vaan uskon yksilön improvisointiin. Ryhmätyöskentely on mielestäni naurettavaa näennäisdemokraattista lässytystä. Onko joku nähnyt onnistuneen ryhmätyönä tehdyn taideteoksen? Entä kuullut hyvän porukalla tehdyn sävellyksen? Olen ollut jäsenenä, sihteerinä ja puheenjohtajana erinäisissä komiteoissa, lautakunnissa ja työryhmissä. Poikkeuksetta niissä on yksi primus motor, joka ajattelee, tietää päämäärään, kirjoittaa mietinnön tai lakitekstin. Onnellisimmassa tapauksessa muut demokraatit yrittävät pysyä hereillä, kun perälauta on jo pudonnut. Vasta kokouspalkkio kiinnostaa kaikkia jäseniä. Sooloilu ja valistunut diktatuuri sopivat minun pirtaani, siitä pitävät sitä paitsi alaisetkin, jos johtajalla on riittävästi siviilirohkeutta loppuun saakka. Demokratia on kauniin ilman ilmiö. Kriisitilanteessa voi olla vain yksi johtaja."

Hyvä, Arimo! Anna palaa!

Maailma on sen verran muuttunut viidessätoista vuodessa Raesteen elämäkerran julkaisemisen jälkeen, että nykyään noin "poliittisesti epäkorrektia" tekstiä on vaikea kuvitella ilmestyvän valtionhallinnon alueelta. Ainakaan Arimo Raesteen asemassa olleelta henkilöltä.

Sodan jälkeen Raeste karisti Mäntän tomut jaloistaan ja suuntasi Helsinkiin. Nopeasti hän selvitti itsensä hienostokoulu Suomalaiseen Yhteiskouluun. Vapaaoppilaaksi. Tuolla eliittikoululla oli nimittäin tarve saada vapaaoppilaskiintiönsä täyteen - siitä riippui valtionapujen määrä.

Niin, maailma on täynnä porsaanreikiä. Fiksu ja onnekas se, joka muutaman niistä löytää ja osaa hyödyntää!

Eräs Raesteen myöhempää elämään kohtalokkaalla tavalla muovannut ratkaisu oli ranskankielen opiskelu legendaarisen Anna-Liisa Sohlbergin, "Minkun", johdolla. Tuosta kielestä oli oleva hänelle mittaamaton hyöty sittemmin diplomaatin uralla, ja jo ylioppilaaksi tulon jälkeen kesätöissä Pariisissa. Sinne Arimo liftasi 40 -luvun lopussa läpi raunioina olevan Saksan. Tuohon aikaan hyvin erikoinen reissu suomalaiselle nuorelle.

Pariisissa Arimo hankkiutui rankkaan ruumiilliseen työhön lastaajaksi Halleille, aivan rue Saint Denis -huorakadun viereen. Työlupia, verokortteja tai muita joutavia muodollisuuksia ei tunnettu. Maksu tapahtui käteisellä.

"Viereinen rue St. Denis miellytti minua, siellä oli elämää. Vuokrasin pienen mansardihuoneen ullakkokerroksesta hotellista, jonka alemmissa kerroksissa kadun perhoset ottivat vastaan asiakkaita."

Soittotaitoinen sankarimme ei eräänä iltana kapakassa voinut vastustaa kiusausta musisoida nurkassa olevalla pianolla "Kuolleita lehtiä". Seurauksella, että asiakkaat kävivät kantamassa tippiä ja paikan "Patron" pyysi hänet saman tien baarin pianistiksi. Raskaat lastaushommat saivat jäädä.
"Eikä soittajan lasi ole koskaan tyhjä".

"Homma tuotti paremmin kuin epävarma lastaustyö ja sain tehdä sitä, mitä todella halusin. Päivisin tutustuin Pariisiin ja yöt soitin Eustachessa. Ystävystyin naapurihuoneessa asuvaan lempeäluontoiseen Yvonneen, joka hoiteli hommiaan kadulla, ja paimensin hänen 4-5 -vuotiasta Suzanne-tytärtään silloin, kun äiti oli ansiossa. Minulta ei puutunut mitään. Tuntui joskus siltä, että mitähän jos luopuisi oravanpyörästä ja jäisi tänne."

Arimo palasi kuitenkin syksyllä Suomeen opiskelemaan - ekonomiksi - ja ajeli 9 vuotta myöhemmin noita samoja katuja diplomaattimersulla!

Tyypillistä Arimo Raestetta!

Muistelmien useassa kohdin mies itsekin ihmettelee, miten hyvä onni hänelle elämässä usein kävi, ja miten - jollakin kummallisella tavalla - näennäiset tappiotkin useimmiten kääntyivät voitoiksi.

Vaikuttaa, että tässä on suomalainen mies, joka onnistui lähes kaikessa mihin ryhtyi. Ainakin oman kertomuksensa ja muistinsa mukaan. Tosin joistakin tappelun nujakoista meillä on vain kirjoittajan kertomus siitä kuka löi turpiin ja ketä. Ja muistihan on tunnetusti valikoiva. Joka tapauksessa itsetuntoa pohjalaissukujuuriselta ja tuliselta Arimo Raesteelta ei totta tosiaan puuttunut!

Ekonomiopinnot Arimo kertoo "sutaisseensa" vauhdilla. Opintonsa hän rahoitti mm. ahtaajana satamissa.

Opiskelijaelämä 50 -luvun alun Helsingissä sujui railakkaasti. Osa opiskelutovereista oli rintamamiehiä, ja meno sen mukaista:

"Minkäänlaista valvontaa (asuntolassa) ei ollut ja viina virtasi. Ovi kävi kuin käkikellon luukku, kun me pojat rahtasimme tyttöjä kämppiimme. Joskus kolmantena juhlimispäivänä topakka siivoojamme Laurenska potkaisi ovea ja huusi, että heretkää jo naimasta siksi aikaa, että saan kämpän siivottua."

Työelämässä Arimo sekalaisten hanttihommien (ruumiillista työtä, musisointia, avustamista elokuvassa, jopa iskelmän levyttäminen) jälkeen suuntautui kaupalliselle alalle, sittemmin leninkitehtailijaksi, ennen diplomaatin- ja linnanvoudin uriaan. Kirjassa on kiinnostavaa kertomusta 50 -luvun dynaamisesta, turhien säännösten kahlitsemattomasta suomalaisesta businessmaailmasta. Samoin hauskoja anekdootteja Arimon diplomaattivuosilta.
"Poliittisesti korrekteja" nämäkään muistelot eivät kuitenkaan tämän päivän perspektiivistä ole.

Esimerkiksi käsityksensä kehitysavusta Arimo kuittaa seuraavasti:

"(...) sain kehitysavusta sellaisen kuvan, että rikkaat maatalouden ylituotantomaat, Suomi muitten mukana, halusivat mahdollisimman gloriöösisti päästä eroon voi- ja viljavuoristaan kun taas vastaanottajamaat olisivat mieluiten ottaneet avun dollarisekkinä sveitsiläiselle numerotilille." Ja:
"Kehitysapu on hanhen selkään heitettyä vettä niin kauan, kun äijä lojuu katveessa päivät pitkät ja emäntä kuokkii minimineliöt maata hengenpitimiksi."

Seuraa myös tarinaa tarkastusmatkasta erääseen Suomen avun vastaanottajamaahan, jossa avustuksena lähetettyä voita käytettiin lähinnä vaseliinin korvikkeena. Voi kun ei kuulunut heidän ruokakulttuuriinsa, mitä Suomessa ei ollut tullut avustusinnossa selvitettyä.

Naisia tuli ja meni. Ja aina välillä "kopautettiin".

Naissukupuolelle - "noille petollisille kullannupuille" - on kirjassa omistettu oma lukunsakin, johon epäilemättä mahtuvat vain tärkeimmät suhteet.

Herkullista on lukea yli kuusikymppisen muistelijan toteavan, että hänen silloinen (ja viimeinen) vaimonsa on ainoa nainen, joka häntä ei ollut pettänyt. Jossakin vaiheessa varmaan itse kunkin pelurin olisi hyvä pysähtyä ja tehdä pieni välitilinpäätös siltä osin. Että kuinka moni nainen sinua EI ole pettänyt?

Vauhdikkaan nuoruuden ja varhaiskeski-iän jälkeen Arimo lopetti ryyppäämisen 38-vuotiaana ja meni kolmannen kerran naimisiin vähän yli nelikymppisenä. Itseään huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Se vaan panee pohdituttamaan, että miksi Raesteellakin vaihtoehdot olivat joko/tai, sekä ryyppäämisen että hameniekkojen perässä juoksemisen suhteen? Ovatko nuo todellakin ainoat vaihtoehdot? Meitä, jotka olemme päättäneet tissutella ja juosta naisissa elämämme loppuun asti, moinen kummeksuttaa...

Ilmeisen rauhalliseen avioliiton satamaan purjehdittuaan Raesteelle jäi energiaa suunnattavaksi perheeseen, harrastuksiin (mm. metsästys ja jousiammunta) ja komean uran rakentamiseen.

Tavattoman mielenkiintoista on lukea tarinointia Raesteen pitkästä jaksosta työelämässä kahden presidentin, Urkin ja Manun linnanvouteina.

Manu Koivistosta Raesteella on pelkästään myönteistä kerrottavaa. Kaikissa suhteissa. Toinen asia on, että jos "talousmiehenä" markkinoidusta Mauno Henrik Koivistosta kysyy hänen presidenttikautensa aikaisen laman uhreilta, on kanta perin toisenlainen. Puhumattakaan vastauksesta, jonka balteilta saa kysyttäessä tästä ex-pressastamme, venäjänkielen taitoisesta sotaveteraanista. Mutta nythän onkin kysymys Arimo Raesteen elämänkerrasta, ja mielipiteistä...

Entisen linnanvoudin kuvaus Urkin luonteesta, toiminnasta ja koko tuosta henkilökultin ja suomettumisen ajanjaksosta historiassamme on äärimmäisen masentavaa tekstiä.

Eikä Raeste päässyt Urkista eroon edes tämän erottua. Linnanvoudin tehtäviin kuului nimittäin sairaan presidentin koko huollon ja hoidon organisointi Tamminiemessä. Työrupeama, jota hän nimittää "elämänsä raskaimmaksi kivireeksi".

Irvokkuudessa omaa luokkaansa on sitten kuvaus Ison Päällikön viime vuosien
naisystävistä:

"Degustibus non es disputandum - makuasioista ei sovi kiistellä. UKK:n maku naisten suhteen oli kyllä mielestäni omituinen. Hän ei koskaan kiinnostunut hellistä, äidillisistä tai sydämensivistyneistä naisista, vaan valitsi aina varsinaisia korppikotkia.

Yksi Kekkosen mielilauluista oli "Leskiäidillä/kaksi tytärtä/- oli tumma ja vaalea". Samoin Kekkosella viime vuosinaan oli samanaikaisesti kaksi ystävätärtä, tumma ja vaalea. Nimittäkäämme säädyllisyyssyistä tummaa rouva Benita Saastamoiseksi, o.s. Apfelbaum ja vaaleaa Sirpa Sakariksi.

Minunkaan laajassa tuttavapiirissäni ei ole ollut niin härskejä tyyppejä kuin nämä kaksi, eritoten Benita. Benitan mies oli suurlähettiläs, lähes liikunta- ja puhekyvytön säälittävä olento. Silti häntä pidettiin kahteen otteeseen vuosikausia suurlähettiläänä Suomen kannalta tärkeimmässä maassa, koska siellä oli paras palkka ja koska Benita niin halusi. Etykin aikana poliittisissa piireissä naurettiin sille hurjuudelle, jolla kaksi naarastiikeriä, Benita ja Brita Kekkonen tappelivat siitä, kumpi saa hoitaa daamipartyn emännyyden Smolnassa. Brita oli sentään Kekkosen miniä ja suurlähettilään puoliso hänkin, mutta mitä hemmetin tekemistä presidentin madame Pompadourilla oli valtakunnan virallisissa juhlissa hääriä päällimmäisenä. Kuvottavaa. Sirpa Sakarissa taas ihmetytti se häikäilemättömyys ja arvostelukyvyn puute, jolla alle kolmekymppinen heitukka tyrkytti itseään lähes kahdeksankymppiselle prostataleikkauksesta toipuvalle, vaippoja käyttävälle vanhukselle. Lähes yhtä paljon ihmettelin miestä, joka kaiken sen kohun jälkeen vei hänet vihille.
Luulisi että vestigia terrent (jäljet pelottavat, toim. huom.). Mutta mikäs minä olen ihmisten rakkaussuhteista arvostelemaan. Eihän sitä tiedä, vaikka asianomaiset kokisivat ne kuinkakin kauniina ja arvokkaina.

Sangen runsaskätisesti Kekkonen palkitsi naisystäviensä palvelut. Koska on julkinen asia, että Anne-Marie Snellman sai Suomen Leijonan komentajamerkin - harvemmin vuorineuvoksenkaan ansiot riittävät niin korkeaan kunniamerkkiin - sen voi mainita. Muuten olen sitä mieltä, että minulla on oikeus ilmaista mielipiteeni ihmisistä, ei heidän asioistaan. Eräs asia myös on merkillepantava: Mihin katosivat kaikki mahtavat perässähiihtäjät, jotka Kekkonen nosti valtaan. He ovat olleet hyvin hissukseen vuoden -81 jälkeen. Kuplat puhkesivat à la Olavi J. Mattila".

Sittemminhän entisen Moskovan-suurlähettiläämme puoliso rva Anita Hallama on julkaissut muistelmateoksensa. Toimittaja Maarit Tyrkkö-Huovinen taas jatkaa asumistaan naapurinani. Tuossahan tuo Jussi -koiraansa kävelyttelee...

Jos Raesteen kirjasta jotakin oudoksuttavaa mainitsisi, niin esiin tulee hänen roolinsa Tasavallan Presidentin uuden virka-asunnon, Mäntyniemen rakennuttamisessa. Raeste antaa ymmärtää, että hanke olisi pitkälti hänen alkuun-masinoimansa. Mene tiedä. Liioitteleeko hän omaa rooliaan, ja oliko hänellä tavoitteena tuosta pömpöösistä rakennuksesta aikaansaada samalla oma monumenttinsa? Selvää kuitenkin on, että Mäntyniemen nyt suljettu maa-alue Meilahdessa rantaviivoineen olisi paremmassa käytössä kansalaisten sunnuntaikävelyjen vapaana alueena.

Raesteelta löytyy myös kirjansa loppuosassa kelpo filosofiaa.

Hän on Montaignensa lukenut, ja vetänyt omat johtopäätöksensä. Missään organisaatiossa ei kannata pyrkiä ykköseksi, vaan tyytyä kakkosen tai kolmosen rooliin. Saa käytännössä samat edut - "pääsee käyttämään vuorineuvosten vessoja" - mutta armoton vastuu puuttuu.

Linnanvoutimme luulisi tietävän - söihän hän työkseen kuninkaitten pöydissä lähes parinkymmenen vuoden ajan.

Arimo Raeste filosofoi myös rahasta.

Hänen mukaansa sitä ei kannata hamuta liikaa. Sopiva määrä on summa, joka vastaa noin vuoden menoja. Pahan päivän varalta. Epäilemättä asia on näinkin.

Kaiken kaikkiaan poikkeuksellinen ihminen, suomalaiseksi, ja mielenkiintoinen elämä. Tämä on selviytyjän elämänkerta! Keski-ikäisenä Raeste esimerkiksi laski, että kymmenet hänen nuoruutensa ryyppyveikoista ovat jo poistuneet viinan takia ruodusta. Raeste sen sijaan on kondiksessa, ja mm. juoksee Cooperissa huippulukemat.

Raeste vietti loppuvuotensa rakastamassaan Etelä-Ranskassa, Nizzan lähellä, huolettomana eläkeläisenä. Ranskan valtion myöntämä kunniamerkki rinnassa oli hyvä lähteä promenadille "à l'aise". Aika hyvin Mäntän pojalle.

"Herään silloin kun huvittaa ja kävelen koirani kanssa Promenade des Anglaisia kunnialegioonan ruusuke rinnassani, sen jälkeen etsimme hyvän ruokapaikan, teemme pikku ostoksia ja tulemme kotiin ottamaan siestanokoset. Kun joskus kuolen, minusta on yhdentekevää miten ja minne tomumajani haudataan. Ainoa toivomukseni on, että hautakiveen kaiverretaan: Tässä lepää Arimo Raeste, jolla oli ELÄESSÄÄN hauskaa."

Aika on nyt toinen, eikä Raesteen kaltaista elämää enää voi elää, eikä vastaavalla asenteella kirjoitettua kirjaa voi enää odottaa valtionhallinnon piirissä toimineelta.

Kiitos kirjasta, Arimo! Kiitos elämästä!

OMNIA FUI ET NIHIL EXPEDIT

(HEINÄKUU 2005)

EPILOGI

Maaliskuussa 2007 tuli yllättävä meili. Lähettäjänä edesmenneen WSOY:n entinen pääjohtaja, Hannu Tarmio.

Hannu kertoi sattumoisin lukeneensa juttuni - jota hän piti "ihan mukavana" - Arimosta: Serkustaan ja parhaasta kaveristaan.

Kuitenkin Hannu kertoi, ettei storyn loppu ollut sellainen kuin annoin ymmärtää.

Keräsin muutaman päivän rohkeutta ennen kuin soitin Hannulle.

Haukkuisiko hän minut? Oliko kenties kyse tuosta kritisoimastani Mäntyniemi -episodista?

Ei. Kysymys olikin ihan vallan muusta.

Hannun kertomus Arimon loppuvaiheista oli järkyttävää kuultavaa.

Ja minä kun olin tuudittautunut siihen harhaluuloon, että Arimossa meillä oli suomalainen mieshahmo, joka vetäytyi "voittajana" näyttämöltä...

Suuri uutinen oli tuokin Hannun kertoma, että loppupelissä Arimo katui syvästi kirjaansa. Se olisi kuulemma sankarini mielestä "saanut jäädä kirjoittamatta". Voi hyvänen aika sentään!

Näköjään ei riitä, että pystyy elämään "Hyvän Elämän".

Pitäisi vielä onnistua "Hyvässä Kuolemassa". Mutta se kun onkin useimmiten todellista onnenkauppaa, arpapeliä. Kohtalo puuttuu peliin terveys / sairauskysymysten muodossa.

Niin... Ukilla kävi fantastinen tuuri. Lähti about seitsemänkymppisenä, terveenä, hierojan pöydältä. Nopeasti ja ilmeisen kivuttomasti. Sydäri.

Voiko elämässä parempaa Onnea ylipäätään olla olemassakaan?

(Pärnu, maaliskuu 2007)