Kesän elokuvatapaus on täällä. Ehkä vuoden elokuvatapaus.

Tätä on odotettu. Ja tämä on SINSAATIO!

Ennakkotiedot olivat luvanneet hyvää: Keväällä Jenkeissä ensi-iltansa saanut Sin City on saanut kiittävät arviot kaikkialla - missä sitä ei ole inhottu.

Tässä tapauksessa muita vaihtoehtoja ei nimittäin ole. Joko leffasta haltioituu, tai sitten sitä inhoaa.

Kyseessä on aivan uudenlainen elokuvakokemus. Mitään vastaava ei ole ennen tehty.

Ihmeiden ihme on sekin, että näin laadukas tuotanto on kyetty tämän päivän Jenkkilässä synnyttämään, ja korkea taiteellinen taso vieläpä yhdistyy yleisömenestykseen, Suomessakin. Sitä todella yllätyy, kun menee TELEVISIOSSA MAINOSTETTUUN leffaan - ja pitää näkemästään!

Sin City oli viime viikon katsotuin elokuva Helsingissä, ja koko Suomessakin kakkonen. Ei jäänyt paljon Batmanistä jälkeen, vaikka Bättiksellä on yli tuplasti kopioita liikenteessä. Sin City 20 kopiota, Bättis 45.

Tennispalatsin iltapäivämatineassakin (liput euro-tasolla 6,50, iltaisin törkeät 9,- tai 10,-) varmaan pari sataa katsojaa, keski-ikä lähempänä kahtakymmentä kuin kolmeakymmentä.

Näinkin lohduton maailmankuva uppoaa siis noinkin nuoriin - mitä se kertoo ajastamme?

Amerikkalaistunut meksikolaisohjaaja Robert Rodrigues on luonut Frank Millerin kulttisarjiksista (Suomessa: Like -kustannus) yhdessä toiseksi ohjaajaksi merkityn Millerin kanssa jopa kuvakompositioiltaan sarjakuvaa seuraavan hypnoottisen kuvapläjäyksen. Rakkaudella. Rakkaudesta sarjakuvaan, rakkaudesta elokuvaan, rakkaudesta suurkaupungin Syntiseen Yöhön.

Kolmesta Millerin albumista on koostettu digitekniikalla - ja halvalla - valtaosin mustavalkoinen filkka, jonka kuvastoon väriä tuovat lähinnä veri, punaiset huulet tai punaiset amerikanraudat. Digitaalisuus on mahdollistanut myös näyttelijöiden läsnäolon eri aikoihin samassa kohtauksessa.

Toimii! Toimii ihanasti!

Nykypäivän visuaalisen kulttuurin kaiken värikylläisyyden keskellä nimenomaan mustavalkoisuus - monissa eri harmaan sävyissä - onkin keino vangita katsojan huomio.

Helsingissä Tennispalatsin iltapäivä-matineassa ennen asiaan pääsyä pakotetaan katsomaan 4-5 tulevan jenkki-mainstream -pätkän trailerit. Aivan hirveätä moskaa. Kuten murskaava enemmistö kaupallisesta elokuvatarjonnasta ylipäätään...

Ja kuitenkin, juuri kun on alkanut lopullisesti menettää toivonsa, ilmestyy aina välillä joku ohjaaja - ELOKUVATAITEILIJA -, jolla on tarjota aivan uudenlainen visuaalinen näkemys: Jotkut Wong-Kar Wain leffat, pari Lars von Trieriä, se ranskalainen hupakko -komedia "Amelie", nyt tämä.

Sin City on visuaalisesti yhtä juhlaa, ensi kohtauksesta alkaen.

Liikumme jossakin film noirin, sarjakuvien ja kioskikirjallisuuden välimaastossa ja leikkauspisteessä.

Maailmankuva on äärimmäisen nihilistinen. TÄYDELLISEN nihilistinen.

Eräänlaisena kokoavana stoorina filkassa on käynnissä eläkkeelle jäävän jeparin Hartiganin (Bruce Willis) pedofiilijahti.

Hartigan saakin tytön pelastettua hyypiöiden kynsistä - ja samalla itselleen monivuotisen kakun, josta ulospääsyn tarjoaa vain pakotettu "tunnustus".

Sillä välin pelastettu tyttö onkin jo kasvanut 19 -kesäiseksi - ja strippariksi! Eikä Hartiganille ratkaisua tuo muu kuin omien aivojen ampuminen pellolle, kun pahikset ovat taas kintereillä... Et voi voittaa, siinä rainan elämänfilosofia, kaikessa ytimekkyydessään. Kehenkään eikä mihinkään - kaikkein vähiten Järjestäytyneen Yhteiskunnan edustajiin - ei voi luottaa, ja lopuksi työtoverisi - jepari - ampuu sua selkään...

Pahikset ovat piiloutuneet milloin "lainvartijoiden", milloin senaattorin tai papiston valepuvun alle. Eräässä käänteessä on pakko tunnustuskopissa eliminoida yksi katolinen pappi, tuon maailman kenties suurimman "pedofiiliringin" edustaja... Niin, nyt ei maailmankuvan armottomuudessa jätetä kiveä kiven päälle. Nyt ei tehdä mitään kompromisseja! Loistavaa!

1980 -luvun Hollywoodin kuumin miestähti Mickey Rourkekin on kaivettu jostakin katuojasta filkkaan mukaan Marv -hahmoksi, eräänlaiseksi hirviöksi. Hän lähtee kostoretkelleen rakastamansa Goldie -huoran nistijöiden perään... Goldie -huoran, joka oli ainoa, joka Frankenstein-Marville suostui lempeä antamaan. Hyvää hyvyyttään, tai niin Marv ainakin luulee...

Sin Cityä on markkinoitu Mickeyn come-backinä. Hesarin NYT -viikolehdessäkin toissa viikolla oli iso juttu Mickeystä takaisin bisneksessä. Hän, jos kuka, tietää mitä on tipahtaa korkealta, ja kovaa. Tuo 1980 -luvun juppikauden kulttileffan "9 ja puoli viikkoa" (Kim Basingerin kanssa) sankari ja Bukowski - filmatisointi "Barflyn" legendaarinen, katu-uskottava hemmo yritteli sittemmin ammattinekkaajan uraa, mutta on viime vuodet viettänyt lähinnä deekiksellä. Suomeenkin on hajanaisina uutisina satunnaisesti kantautunut tietoja Mickeyn kapakkatappeluista jne. Sin City on hänelle uuden nousun paikka, niin hän ainakin itse näyttää uskovan.

Mutta, mutta. Eihän Mickeytä voi edes tunnistaa tuosta friikistä Marv - roolihahmostaan. Lehtikuvien perusteella hän on muutenkin muuttunut perusteellisesti, kiitos vuosien, kehätyöskentelyn, dokaamisen ja kauneusleikkauksien. Sitten hänet on vielä Sin Cityssä maskattu niin tunnistamattomaksi, jonkinlaiseksi Kirk Douglas -karikatyyriksi. Vaikea uskoa, että tuolle habitukselle löytyisi nyky-Hollywoodin tuotantokoneistosta käyttöä laajemmalti - sorry, Mickey! Toivottavasti olemme väärässä!

Sin City on äärimmäisen väkivaltainen leffa. Kuitenkaan jopa sellainen katsoja, joka inhoaa väkivaltaa ja sillä ylenmääräistä mässäilyä elokuvissa, ei tästä ole moksiskaan. Väkivalta on nimittäin nyt vedetty niin överiksi, että tyhmempikin tajuaa tässä liikuttavan jo parodian rajamailla. Sitä tulee vaan naureskeltua kohtauksissa, joissa vaikkapa sähkötuolissa hoitoa "nauttiva" Marv
tokaisee pyöveleilleen: "Lisää! Ettekö te neidit pysty parempaan!"

Dialogi pätkässä ei ole syvällisyydellä pilattu, eikä varmaankaan luettuna kuulostaisi paljon miltään. Loistavien roolihahmojen suusta tulleena, oikeanlaisessa kohtauksessa, mielettömällä intensiteetillä lausuttuna vuorosanat kuitenkin vakuuttavat. Esimerkiksi repliikki "I'm gonna luv u 4ever, baby! Or never..." esitetään sellaisella kohtalonomaisuudella, ettei mitään epäilyksenvaraa kerta kaikkiaan jää.

Misu -osastoon rainassa on haalittu toinen toistaan pantavampia, huorahtavia porno-namuja. Ja huoriahan he ovatkin. Stailaukseen on mallia haettu jostakin 1950 -luvun pin-up kultuurista à la Betty Page. Push-up -rintsikat ovat itsestäänselvyys. Paljon mustaa, niittiä, korsettia ja muuta domina -osastoa. Kaunista, kaunista! - Muuten vaikea keskittyä toisinaan Suomen tv:n uutislähetykseen, kun se yksi kolmekymppinen uutistenlukijatar on niin täydellistä Betty Page -kamaa. Vähän toisenlaiset vetimet vaan päälle ja hieman erilaista tekstiä suusta, niin siinä se on! Jätämme arvailujen varaan, kenestä uutistenlukijasta on kyse. Vihje: Hänellä on ylöspäin kaartuvat kulmakarvat, mustat pitkät hiukset ja totinen naamataulu. Eikä koskaan edes yritä hymyillä, ja hyvä niin. Helppo kuvitella hänen suoltavan uutisten sijasta domina - käskyjä...

Yhdessä vaiheessa huorilla on pystyssä Vanhankaupungin Huorien Autonominen Vapaavaltio - kaunis unelma sekin. He pystyvät itsenäisesti hoitamaan sekä busineksen että järjestyksenpidon. Kunnes joukossa piileskelevä petturi mokaa kuvion, ja Rakkauden Ammattilaisten normaalielo kyttien ja mafian puristuksissa taas alkaa... Surullista mutta totta.

Leffan soturikaunottarista kenties valovoimaisimmaksi nousee Jessica Alba, viimeaikoina etenkin toimintaleffojen parista tutuksi tullut "Hollywood starlet". Niin, tähtösiähän Hollywood vetää vastustamattomalla voimalla puoleensa, ylösrakentaa heidät ja pian taas sylkäisee pois kidastaan, ja eikun uutta tilalle... Tarjokkaita riittää... Yhä lyhyempi on tähtösen ura, yhä katkerampi on ikääntyvien naisnäyttelijöiden tilitys, kun ei heille enää rooleja olekaan tarjolla. Näin Suomessakin.

Tämän 24 -vuotiaan Jessica Alban mietteitä olemme saaneet lukeä omasta Seiskastammekin. Neito mm. loihe lausuman, että irtosuhteet ovat ihan jees - mutta hän on onnellisessa parisuhteessa. Ja rotujen välisen tasa-arvon kuulimme olevan O.K. -juttu - hänelle tosin ovat toistaiseksi kelvanneet vain mustat miehet. No, tässä lienee kyseessä nk. "naisen logiikka" sen puhtaaksiviljellyssä muodossa. Eikähän kyseessä olekaan sitäpaitsi filosofi, vaan nimenomaan filmitähti - mitä jälkimmäistäkään ei ole sekoitettava esimerkiksi sanaan "näyttelijätär". Ei välttämättä sama asia.

Paitsi visuaaliseen suunnitteluun kokonaisuudessaan, Rodriquesin tiimi on nähnyt suurta vaivaa rainan äänitaustan, musan kokoamisessa. Napakymppiä sekin, korostaa hienosti Metropolin Syntisen Yön synkkää, sateista tunnelmaa.

Jos tämän muuten niin onnistuneen elokuva-elämyksen huolitellussa paketissa jotakin jäi arveluttamaan, niin pari roolimiehitystä. Onko Bruce "Sänki" Willis todellakin paras valinta Hartiganiksi? No, hän kuuluu tulleen halvalla mukaan, ja varmaankin leffa markkinointisyistä tarvitsi jonkun kovan luokan Hollywood - staran. Ja sitten englantilainen Clive Owen - vähän liian sänkykamariääninen ollakseen uskottava pahis. Mutta pikkujuttu.

Ai niin, yksi leffan opetuksista kuuluu, ettei irkkujen kanssa ole leikkimistä. Kosto on oleva kauhea... Pidetään mielessä!

(HEINÄKUU 2005)