Kevyttä lukemista. Erittäin kevyttä! Pokkarissa 220 sivua, ja painoa vain 139 grammaa.

Tarttui käteen jonkin hotellin "unohdettujen kirjojen" hyllystä. Matkaa kotiin oli vielä useita päiviä, ja pakko oli saada jotakin lukemista.

Niin, Mauri Sariola. Suomalaisen dekkarikirjallisuuden ikoni vuosikymmenien ajan. Loi legendaarisen rikostarkastaja Olavi Susikoski -hahmon. Ilmeisesti tienasi hyvin stooreillaan. Ainakin häneltä lienee peräisin tuo kuolemattomaksi muodostunut tokaisu: "Mitäpä siitä, jos on ruhtinaalliset tulot, mikäli menot kuitenkin ovat suuriruhtinaalliset!" Kiitos, Mauri!

Muistin lukeneeni ensimmäisen Sariolani joskus teini-ikäisenä, mökillä. "Isänmaan parturit" löytyi vintiltä sateisena elokuuna. Se ei ollut Susikoski -tarina, vaan avainromaani 50 -luvun sisäpolitiikan likaisesta pelistä. Taisi sivuta korruptiota jotenkin, ja Kekkosen vaalikampanjaa, ellen erehdy. Kovaa peliä Pohjolassa - pohjalta.

Ai niin, ja sitten sotaväessä Karjalan Prikaatin Sotilaskodin kirjastosta Sariolan Kustaa Mauri Armfelt -elämänkerta. Maurillehan taisi joskus uransa puolivälissä tulla tarve todistaa, että hän pystyy muuhunkin kuin dekkarien vääntämiseen. Ja Armfelt lienee ollut hänelle jonkinlainen sankarihahmo.

Mutta nyt siis Susikoskea. Elämäni toinen, ja samalla viimeinen Susikoski.

Kotimaisen jännityskirjallisuuden taso on noussut niin huimasti, että Sariolan teksti vaikuttaa ajoittain jopa tahattoman koomiselta.

Aloitetaanpa vaikka kirjailijan naiskuvasta:

"... vyötärön ampiaisviiva korostui varsin houkuttelevasti."

"... korkea povi ja voimakas lantio piirtyivät esiin löyhän vaatekappaleen altakin."

Täytyi oikein tarkistaa teoksen ilmestymisvuosi. Aivan oikein, 1970 -lukua. Ja kuitenkin silloin oli jo melkein vuosikymmen kulunut 60 -luvun "seksuaalisesta vallankumouksesta". Mitenköhän jäykkää sitten 40- ja 50 -luvuilla mahtoikaan olla? Hirvittää ajatellakaan. Tai toisaalta. Ehkäpä silloin olivatkin kovat lataukset ilmassa?

Edelleen:

"Eihän niin hyvää nelikymmenvuotiasta naista olekaan, ettei pariin kaksikymmenkesäiseen vaihtaisi."

Aivan, Mauri oli macho. Eikä peitellyt kynttiläänsä vakan alle.

Eri asia on, onko jonkun asian korostettu painottaminen sitten kovin vakuuttavaa. Telkusta tuli kiintoisa Norman Mailerin haastattelu, ja tämä puhui Hemingwaystä oivaltavasti. Ernesthän korosti myös maskuliinisuutta, mutta Maileria hän ei onnistunut vakuuttamaan. Mailer epäili, että Hemingway oli ollut herkkä lapsi, ja aikuisuuden machoilut jättivät vaikutelman, että Ernestillä oli "liian leveät hartiat liian honteloilla jaloilla". Jotakin tämmöistä on ounastelevinaan tässäkin Sariolan tapauksessa.

Ja Sariola oli isänmaallinen, niin isänmaallinen.

Hirvenmetsästyksestä alkuunsaavassa rikostarinassa sivalletaan aina sopivan paikan tullen niin pitkätukkia, Vanhan Kellarin radikaaleja, taiteilijoita, maolaisia kuin Chilen sotilasjuntan silloisia fasisteiksi-haukkujiakin. Muistuu mieleen, miten sotilaskypäräpäinen Sariola otti eräässä tv-proggiksessa yhteen toisen aikansa voimahahmon, poliittisesti vastakkaista laitaa edustaneen Eino S. Revon kanssa. Inttämiseksi meni, ja vaikutelma oli säälittävä. Repo veti pidemmän korren.

Hetkinen! Minähän olen istunut yhden kosteahkon iltapäivän samassa ravintolassa, Viiskulman Primulassa, kirjailija Sariolan kanssa! Tosin eri puolella salia, mutta tarkkailuetäisyydellä kuitenkin. Ja vuosi oli juuri tämä sama 1974, jolloin "Susikosken ajojahti" ilmestyi. Vai tällaista sillä Sariolalla silloin oli työn alla! Mauri piti Primulassa hoviaan. Pöytä oli koreana, ja naurua piisasi. Olin siihen aikaan juuri semmoinen Sariolan inhoama "pitkätukka". Kovin kaukana olivat maailmamme tuolloin toisistaan. Nyt ehkä hivenen lähempänä.

Mutta kyllähän Mauri kirjoittaa osasi. Eihän siitä ole kysymys. Tämmöistä tanakkaa lehtimiestekstiä.

Tyyli sopivan juntahtavaa suuren yleisön makuun. Esimerkiksi Humppilan motelliin yöksi ajaessaan Susikoski muistelee vesi kielellä, että motellin baarin juustosämpylöissä on sitten juustoviipaleiden alle levitetty voita kitsastelematta!

Vaikka eipä tämä stoori nyt niitä kaikkein sofistikoiduimpia rikostarinoita ole.

Ihan klassisesti Sariola harhauttaa lukijan melko loppuun asti epäilemään väärää tahoa, ja loppupuolella sitten tarina saa uuden käänteen. Niin kuin pitääkin.

Hauska yksityiskohta on, että kun nykyään puhutaan mm. elokuvien yhteydessä nk. "product placementistä", näyttää se luontuneen Maurilta jo 70 -luvulla. Susikoski nimittäin vetää nimenomaan COLT -röökiä, ja merkki mainitaan säännöllisesti. Mikä lieneekään asian taloudellinen tausta, mene tiedä. Ehkä hyväkin diili.

Mauri Sariola oli painosten kuningas. Kultakaivos metsäteollisuudelle, kustantajalle ja kirjapainolle. Helppo ymmärtää, että "kansan syvät rivit" ottivat nämä kertomukset omikseen.

"Susikosken ajojahdin" rikoksen takana ovat seksi ja raha. Niinpä tietenkin. Niin aina.

Lukija tuleekin ajatelleeksi poliisityötä noin yleensä.

Luulisi sen ammatin jos minkä tekevän ihmisestä kyynisen, kun kertaa toisensa jälkeen joutuu toteamaan että "joko taas"?

Mutta semmoinen oli elämäni viimeiseksi jäänyt Mauri Sariolan kirjoittama kirja. Kirjailija ei anna aihetta jatkotoimenpiteisiin. Mauri on tehtävänsä tehnyt. Mauri saa nyt mennä. En ehdi lukea häntä enää.

"Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä!", Mauri Sariolan elämäkerran otsikkoa lainataksemme.

(HUHTIKUU 2005)